Mitä tapahtuu, kun kosmologi ja teologi ryhtyvät keskustelemaan uskosta ja tieteestä? Onko molemminpuolinen toisen ohi puhuminen väistämätön lopputulema? Vai voiko keskustelun kautta syntyä uutta ymmärrystä sekä uskon että tieteen luonteesta?

Suomenkielisessä kirjallisuudessa on ilmestynyt joitakin uskon ja tieteen suhdetta käsitteleviä keskustelukirjoja. Näistä tunnetuimpia lienevät Esko Valtaojan ja Juha Pihkalan kaksi kirjaa Nurkkaan ajettu Jumala ja Tiedän uskovani, uskon tietäväni. Hieman vastaavanlainen teos on Iiro Viljan ja Risto Heikkilän kirja Kosmologia (Perussanoma, 2009).

Teos on ilmestynyt sarjassa Ja Jumala loi tieteen…, jonka kirjoissa kulloinkin eri luonnontieteen alan ja kristinuskon suhdetta ovat käsittelemässä kyseisen tieteenalan tutkija sekä teologi. Nimensä mukaisesti käsillä olevassa teoksessa aiheena on kosmologia eli maailmankaikkeuden syntyä, rakennetta ja kehitystä tutkiva fysiikan osa-alue.

Kirjassa kosmologian tieteenalaa edustaa Vilja, joka on teoreettisen fysiikan yliopistolehtori Turun yliopistossa. Heikkilä puolestaan on teologian lisensiaatti, evankelis-luterilaisen kirkon pappi ja tähtitieteen harrastaja, jonka useita artikkeleita on julkaistu Tähdet ja avaruus –lehdessä.

Kirja alkaa Viljan kirjoittamalla johdantoluvulla, jossa hän kuvailee omaa tieteenalaansa. Teoksen ydin koostuu Viljan ja Heikkilän välisestä kirjeenvaihdosta, joka sisältää kuusi kirjettä molemmilta kirjoittajilta. Lopussa on Heikkilän kirjoittama päätösluku.

Johdantoluvussa Vilja käy napakasti ja ei-teknisesti läpi nykyfysiikan perusteita: yleistä suhteellisuusteoriaa, kvanttimekaniikkaa, hiukkasfysiikkaa, statistista fysiikkaa. Mitä tarkoittaa aika-avaruuden kaareutuminen? Mikä on antihiukkanen? Muun muassa tällaisiin fysiikassa esiintyviin käsitteisiin lukija saa havainnollisen selityksen.

Lisäksi Vilja kartoittaa johdannossa kosmologien parissa vallitsevaa käsitystä universumin historiasta ja kehityksestä. Kosmologian standardimallin mukaan universumimme on noin 13,8 miljardia vuotta vanha (kirjassa luku on vielä 13,7 miljardia, mutta viimeisimmät Planck-satelliitin havaintoihin perustuvat laskelmat antavat n. 100 miljoonaa vuotta lisää), se laajenee jatkuvasti, viimeiset viisi miljardia vuotta itse asiassa kiihtyvällä vauhdilla. Hyvin varhaisessa vaiheessa universumi kävi läpi äärimmäisen nopean laajenemisvaiheen, ns. inflaation. Muutamia satoja vuosia alkuräjähdyksen jälkeen valo erosi aineesta ja syntyi kosminen mikroaaltotaustasäteily, jonka tutkimiseen suuri osa kosmologiaa nykyään perustuu.

Kerronta etenee soljuvasti ja ymmärrettävästi. Johdantoa (n. 30 sivua) voikin suositella erityisesti sellaiselle henkilölle, jolla ei ole kovin hyvää käsitystä fysiikasta ja joka haluaa saada aiheesta nopeasti yleiskuvan ilman, että tarvitsee nähdä yhtäkään yhtälöä. Tosin on pidettävä mielessä, että joiltain osin tutkimus on kirjoittamisajankohdan jälkeen mennyt eteenpäin, ilmeisimpänä esimerkkinä Higgsin hiukkasen löytyminen, jota kirjassa vasta odotetaan tapahtuvaksi lähitulevaisuudessa. Pääosin kuvaus kuitenkin kulkee sen verran yleisellä tasolla, ettei se ole vielä jäänyt jälkeen fysiikan kehityksestä.

Johdannon jälkeen siirrytään kirjeenvaihto-osioon, jossa Heikkilä ja Vilja pureutuvat uskon ja tieteen väliseen suhteeseen kumpikin oman alansa näkökulmasta. Jos lukija odottaa löytävänsä uskontoa edustamasta poteroonsa kaivautuneen 6000 vuotta vanhan universumin kannattajan, hän joutuu pettymään. Heikkilä tuo alusta asti julki, että hän yhtyy täysin modernin kosmologian tuloksiin. Usko ja tiede eivät hänen mielestään oikein ymmärrettynä voi olla ristiriidassa keskenään, vaikka molemmat ovat alttiita väärinkäsityksille. Uskossa on vain olennaisesti erilainen näkökulma kuin tieteessä: maailma nähdään Jumalan luomistekona ja historian tapahtumissa nähdään Jumalan kädenjälki. Uskossa on olemassa vahva subjektiivinen elementti, mutta tämä ei tarkoita sitä, ettei uskolla olisi mitään liittymäkohtaa objektiiviseen todellisuuteen. Tässä Heikkilä viittaa erityisesti Jeesuksen elämään liittyviin historiallisiin tosiasioihin.

Vilja puolestaan ei tieteen edustajana esiinny kriitikkona, joka voi tiedollisesti ylivertaisesta asemasta julistaa tuomion uskonnolle. Keskustelu käydään kauttaaltaan kohteliaaseen ja kunnioittavaan sävyyn. Kysymykset tuntuvat molemmin puolin nousevan aidosta uteliaisuudesta – päämääränä ei ole toisen kiikkiin saaminen sokraattiseen tyyliin. Jos etsii vahvan vastakkainasettelun leimaamaa ja kärkevien kommenttien siivittämää sananvaihtoa, kannattaa etsiä jostain muualta kuin tästä teoksesta.

Keskustelu koskettaa monia aiheita, kuten ihmeiden luonnetta, kosmista hienosäätöä, jota on Areiopagilla aikaisemmin käsitelty täällä ja täällä, universumin ymmärrettävyyttä ihmismielelle ja matematiikan sovellettavuutta luonnon kuvaamisessa, maan ulkopuolisen elämän mahdollisuutta ja universumin tulevaisuutta. Joitain aiheita sivutaan vain pikaisesti, toisia taas käsitellään yksityiskohtaisemmin. Dialogi on varsin polveilevaa, eri aiheita käsitellään rinnakkain ja välillä useissakin puheenvuoroissa. Tuon näistä esille vain joitain teologisesti kiinnostavia teemoja.

Esimerkiksi ihmeitä koskevassa keskustelussa pintaan nousee kysymys siitä, miten jokin tapahtuma voidaan luokitella aidoksi ihmeeksi, kun luonnonlakien kartoitus on vielä kesken. Viljan mukaan tieteen logiikkaan kuuluu se, että todennetut poikkeamat pyritään sisällyttämään teorioihin. Kuitenkin fyysikko lähtee siitä oletuksesta, että on olemassa todellisia luonnonlakeja, jotka eivät riipu tieteen nykytilasta ja tietomme määrästä. Sikäli siis aito ihme on Viljan mielestä selittämättömänä tapahtumana käsitteellisesti mahdollinen.

Heikkilä puolestaan haluaa korostaa sitä, että ihmeet ovat harvinaisia tapahtumia ja Jumala toimii maailmassa ennen kaikkea tavallisen luonnonjärjestyksen kautta.

Keskustelun alkupuolella käsitellään suhteellisen pitkään ns. kosmista hienosäätöä, jolla tarkoitetaan luonnonvakioiden arvojen osumista hyvin tarkasti elämän olemassaolon sallivaan marginaaliin. Hienosäädölle on esitetty kaksi selitystä: suunnittelu ja multiversumiteoria. Viljan mukaan molemmat selitykset ovat fyysikolle ongelmallisia, koska niillä ei ole havaittavia ja poikkeavia seurauksia verrattuna hypoteesiin, että asiat vain sattumalta ovat niin kuin ne ovat. Heikkilän mielestä luominen on järkevä selitys hienosäädölle, mutta se multiversumiteorian tavoin on selitys, josta ihmiset voivat olla järkevästi eri mieltä.

Heikkilä nostaa keskustelunaiheeksi myös luonnonlakien ymmärrettävyyden ihmismielelle. Fyysikko Eugene Wigner on viitannut tähän ilmauksella ”matematiikan järjetön tehokkuus luonnontieteissä” (unreasonable effectiveness of mathematics in natural sciences). Viljankaan mielestä ei ole lähtökohtaisesti ilmeistä, että matematiikka antaisi oikean tavan kuvata fysikaalista maailmaa, kuten se todellisuudessa tekee. Heikkilä ehdottaa, että selitys tälle voidaan löytää kristillisen maailmankatsomuksen puitteissa: maailma on luotu Jumalan sanalla, ja siksi se on ymmärrettävä. Aihe on erittäin mielenkiintoinen, mutta sen käsittely jää teoksessa melko lyhyeksi.

Uskon ja tieteen välinen konflikti, josta usein puhutaan, on kaukana tästä kirjasta, jopa siinä määrin että välillä tässä tunnutaan hieman oikovan mutkia: Heikkilän mukaan Raamatun eri kirjojen läpi kuultaa kirjoitusajankohdan vallitseva maailmankuva, mutta niiden sanoma Luoja-Jumalasta on kuitenkin sama läpi Raamatun. Sen vuoksi voimme uskoa kristinuskon Jumalaan riippumatta siitä, millainen kuva meillä on ympäröivästä maailmasta. Tämä ei kuitenkaan tunnu ihan uskottavalta johtopäätökseltä, eikä esimerkkiä tarvitse edes välttämättä hakea modernin tieteen aikakaudelta. Esimerkiksi kirkkoisä Augustinus (354–430) katsoi aikansa filosofiassa suositun alkumaterian opin olevan ristiriidassa kristillisen luomiskäsityksen kanssa, koska tämän alkumaterian ajateltiin olevan ikuista.

Myöhemmin Heikkilä tuntuukin hieman vetävän takaisin aikaisemmin sanomaansa: olennaista kristinuskon luomiskäsityksessä on se, ettei kosmos ole ollut ikuisesti olemassa, vaan kaikkeudella on alku. Jossain kohtaa menneisyydessä on ollut luomisen hetki. Mikä tahansa käsitys universumista ei siis sovi yhteen kristinuskon kanssa.

Mikä sitten on kosmologin kanta tähän? Muun muassa juuri tämän kaltaisiin kysymyksiinhän – onko universumi ikuinen vai ei – kosmologiassa etsitään vastauksia. Tästä syntyykin yksi mielenkiintoisimmista keskustelun juonteista koko kirjassa.

Viljan mukaan kosmologian standardimalli edellyttää niin sanotun alkusingulariteetin, jossa universumin tiheys ja lämpötila ovat äärettömiä ja joka edustaa ajan alkupistettä. Standardimallissa universumi ei siis ole ikuinen. Tiheyden kasvaessa riittävän suureksi eli etäisyyksien kutistuessa riittävän pieniksi poistutaan kuitenkin standardimallin pätevyysalueelta, Vilja lisää. Tällöin nimittäin siirrytään kvanttifysiikan valtakuntaan, eikä meillä vielä ole vakiintunutta kvanttifysikaalista teoriaa gravitaatiosta, jota universumin ensimmäisten sekunnin murto-osien kuvailu vaatisi. ”Tämän vuoksi kosmologit vastaavat hyvin varovaisesti kysymykseen universumista juuri alkuräjähdyksen aikana tai ennen alkuräjähdystä.”

Entä sitten erilaiset vaihtoehtoiset kosmologiset mallit tai eksoottisemmat fysiikan teoriat, joissa universumi on ollut ikuisesti olemassa? Vilja kertoo, etteivät nämä ole saaneet tiedeyhteisön yleistä hyväksyntää, koska ne ovat huonosti testattavissa tai ristiriidassa havaintojen kanssa. Standardimalli on puutteistaan huolimatta parasta, mitä tällä hetkellä on saatavilla: se on ainoa teoria, joka omalla pätevyysalueellaan sopii yhteen havaintojen kanssa.

Kosmologia jättää Viljan mukaan kysymyksen luomisesta joka tapauksessa avoimeksi, vaikka päädyttäisiinkin pitämään universumia äärellisen ikäisenä. Fysiikassa operoidaan fysikaalisilla syillä ja lainalaisuuksilla, eikä näin voida ottaa kantaa Luojan olemassaoloon.

Voisiko filosofialla ehkä olla jotain tekemistä tässä uskon ja tieteen rajapinnalla? Tältä osin keskustelun argumentaatio jää hiukan pinnalliselle tasolle. Esimerkiksi luonnollinen teologia eli järkeen ja kokemukseen perustuvat argumentit Jumalan olemassaolon puolesta sivuutetaan kirjassa varsin kevein perustein: jos uskoa voisi perustella järjellä, se ei olisi uskoa (esimerkiksi tästä voi lukea, miksei asia ole välttämättä niin yksioikoinen).

Heikkilän kirjoittamassa päätösluvussa luodaan vielä katsaus keskustelun kokonaiskuvaan ja tarkastellaan erilaisia malleja, miten uskon ja tieteen suhde on nähty. Johtopäätöksenä käydystä keskustelusta hän toteaa, että kristittyjen ei tulisi vastustaa tietoa missään muodossa, sillä kaikki totuus on Jumalasta lähtöisin. Toisaalta tieteentekijöiden parissa olisi tiedostettava tieteen rajat, joiden ulkopuolelle transsendentti Jumala väistämättä jää. Emme saa jo lähtökohtaisesti samastaa tieteellisen metodin ja todellisuuden rajoja.

Kirja on melko lyhyt, vain 160 sivua, ja pysyy alusta loppuun hyvin kansantajuisella linjalla, minkä vuoksi sitä voi suositella usko–tiede-keskustelun vasta-alkajille. Hieman pidemmälle ehtinyt taas saattaa jäädä paikoitellen kaipaamaan astetta tarkempaa otetta ja syvempää analyysia. Omalla tasollaan kirja on silti kiinnostava puheenvuoro suomenkielisessä usko–tiede-keskustelussa ja myös hyvä suunnannäyttäjä sille, millaisessa hengessä tätä dialogia jatkossakin soisi käytävän.

Jos pidit kuulemastasi, tykkää Areiopagista Facebookissa, seuraa Twitterissä ja tilaa kirjoitukset sähköpostiisi.

Kuva: Andrea Sonda@Unsplash.com