Vieraskynä / Anni Maria Laato / 17.10.2017

Luovat ja energiset kirkkoäidit – keitä he oikein olivat?

Kirkkoisät moni tuntee, mutta keitä olivat kirkkoäidit? Muun muassa marttyyreja, orjia ja yläluokan rouvia. Dosentti Anni Maria Laato valaisee vieraskynässä tätä myöhäisantiikin tutkimuskenttää, sen haasteita ja moninaisia löytöjä.

Kirkkoäideiksi voidaan kutsua kaikkia niitä naisia, jotka toimivat aktiivisesti kirkossa myöhäisantiikin aikana (n. 100-500). Määritelmä on aika väljä. Tunnemme monia, keskenään hyvin erilaisia naisia, jotka ovat eläneet kirkon jäseninä ja vieneet kristinuskon sanomaa eteenpäin. He elivät aikana, jolloin kristinusko levisi nopeasti ja sen asema Rooman valtakunnassa muuttui vähemmistöstä enemmistöksi. Tässä ympäristössä he loivat uusia tapoja toimia ja ilmaista uskoaan.

Varhaisen kirkon naisia on viime vuosikymmeninä tutkittu paljon. Joskus tutkimukselta odotetaan liikaakin: antiikin tekstit eivät kerro kaikkea, mitä meistä olisi hauskaa tietää. Aika lailla tutkimus on keskittynyt siihen, mitä varhaisen kirkon naiset tekivät ja millaisessa yhteiskunnassa he elivät. Vähemmän on kirjoitettu siitä, mitä heidän ajatuksistaan ja teologiastaan kerrotaan. Syy on selvä: lähteitä on varsin vähän.

Kristittyjen naisten kirjoittamia tekstejä on patristiselta ajalta säilynyt vain muutamia. Tunnetuin lienee marttyyri Perpetuan päiväkirja vankila-ajalta Karthagosta vuodelta 203. Roomalaisen Proban kirjoittama jännittävä cento-runo on 300-luvun puolivälistä. Hienoa luettavaa on myös Egerian matkapäiväkirja, jonka hän kirjoitti pyhiinvaellusmatkallaan Pyhään maahan 300-luvun loppupuolella. Samoilta ajoilta on säilynyt Paulan ja hänen tyttärensä Eustochiumin kirje Marcellalle. Tiedetään, että naiset kirjoittivat paljonkin kirjeitä, sillä piispojen heille kirjoittamia vastauskirjeitä on säilynyt. Toisen osapuolen kirjeiden puuttuminen ei sinänsä ole ihmeellistä; antiikin kirjekokoelmissa on usein vain (tai melkein vain) sen tunnetumman kirjoittajan tekstejä.

Naisista kertovia tekstejä on paljon enemmän. On marttyyrikertomuksia, muistopuheita ja pyhien elämäkertoja. Näitä luettaessa on hyvä muistaa, että antiikissa tällaiset tekstit usein noudattivat sen ajan retoriikan sääntöjä: tietyt asiat kuului sanoa tietyssä järjestyksessä ja tietyllä tavalla. Tavoitteena ei ollut objektiivinen historiankirjoitus, vaan jonkun ajatuksen välittäminen. Silti näistäkin teksteistä saa paljon tietoa varhaisen kirkon naisten elämästä.

Kirkkojärjestykset, joissa kuvataan kirkon elämää ja annetaan käytännön ohjeita (esim. Didascalia Apostolorum ja Apostoliset konstituutiot) ovat tärkeä lähde tutkittaessa naisten tehtäviä kirkossa. Niistäkin löytyy vielä uutta sanottavaa. Hyvä esimerkki tästä on Pauliina Pylvänäisen syyskuussa 2017 hyväksytty väitöskirja, jossa hän selvittää naisdiakonien tehtäviä Apostolisissa konstituutioissa. Näitä tekstejä tutkittaessa on otettava huomioon, että ne ovat elävää kirjallisuutta, eli niitä on kierrätetty ja muuteltu oman ajan tarpeen mukaan. On myös vaikeaa arvioida, kuinka yleisiä niissä kuvatut käytännöt oikeasti olivat.

Naiset pilkahtelevat muissakin teksteissä siellä täällä: saarnoissa, kirjeissä, muisteluissa ja piirtokirjoituksissa.

Useimmiten poikkeustapauksia

Piirtokirjoitusten, kirjeiden ja saarnojen kautta pääsemme jonkin verran kurkistamaan tavallisten kristittyjen naisten elämään ja ajatuksiin. Suurin osa nimeltä tuntemistamme kirkkoäideistä on kuitenkin tavalla tai toisella poikkeuksellisia: he ovat marttyyreja, kirkkoisien sukulaisia tai hyvin koulutettua varakasta yläluokkaa.

Antiikissa yhteiskuntaluokka vaikutti paljon ihmisen elämään; tämä jatkui myös kristittyjen parissa. Erot koulutuksessa ja varallisuudessa säilyivät. Vaikka naiset eivät osallistuneet julkiseen elämään samalla tavalla kuin miehet, heillä saattoi olla paljon omaisuutta ja vaikutusvaltaa. Rikkaan, kielitaitoisen yläluokan rouvan oli luonnollisesti helpompi lähteä pyhiinvaellukselle Egyptiin tai Pyhään maahan kuin orjaksi syntyneen.

Pyhän Perpetuan mosaiikki Kroatiassa.

Toisaalta kristinusko selvästi sekoitti yhteiskunnallista järjestystä ja tapoja. Esimerkiksi Perpetuan ja Felicitaksen marttyyrikertomus korostaa näiden kahden – yläluokan rouvan ja hänen orjansa – yhteistä tehtävää ja kunniaa. Askeettiliike antoi vaihtoehdon perinteiselle naisen elämälle: askeettiyhteisöön kuuluvan naisen tehtävä ei ollutkaan synnyttää jälkeläisiä ja hoitaa kotia, vaan keskittyä hengelliseen elämään ja usein myös seurakunnan yhteiseen laupeudentyöhön. Seurakunnan jäseninä sekä miehet että naiset osallistuivat samoihin jumalanpalveluksiin, kuuntelivat samaa kasteopetusta ja samoja saarnoja, ja heiltä odotettiin yhtä korkeaa etiikkaa. Raamatun opiskelua arvostettiin.

Kirjeet ikkunana

Kerron nyt tarkemmin muutamasta varhaisen kirkon naisesta, jotka tunnemme — joko ainoastaan tai muun muassa — Augustinuksen heille kirjoittamista kirjeistä. Kirjeet tuovat lähelle sekä kirjoittajan että kirjeen vastaanottajan ja antavat mahdollisuuden kurkistaa varhaisen kirkon elämään.

Jotkut näistä kirjeistä on alun perin kirjoitettu laajemmalle lukijakunnalle ja tarkoitettu kopioitavaksi ja levitettäväksi. Sellainen on kirje 130 Proballe (ei se runoilija, vaan hänen myöhempi sukulaisensa). Proban suku oli Rooman tunnetuimpia ja rikkaimpia, ja hän oli paennut pääkaupungista vuonna 410, kun visigoottien päällikkö Alarik joukkoineen valloitti sen. Proba oli perustanut Karthagoon naisille tarkoitetun askeettiyhteisön (varsinaisesta luostarista ei oikein vielä voi puhua) ja pyysi Augustinukselta ohjeita, miten tulee rukoilla. Augustinus vastaa pitkään ja perusteellisesti. Muutaman kerran hän viittaa kirjeen vastaanottajaan, mutta suurin osa kirjeestä on yleisluontoista opetusta. Siihen on viitannut myöhemmin esimerkiksi Tuomas Akvinolainen (Summa Theologica 2.2.83.6) ja Lutherin Isä meidän -rukouksen selitys muistuttaa sitä kovasti.

Teologisesti syvällisiä ovat myös Augustinuksen kirjeet Italicalle (epp. 92 ja 99). Italica oli Roomassa asuva leski, jonka lapset olivat vielä pieniä. Augustinus lohduttaa häntä puolison kuoleman johdosta ja kirjoittaa pitkään siitä, voiko Jumalan nähdä ruumiillisilla silmillä, ja mitä Jumalan näkeminen oikeastaan tarkoittaa. Jotkut tutkijat ovat pitäneet aihevalintaa omituisena — onko tämä paras tapa lohduttaa juuri leskeksi jäänyttä ihmistä? Augustinus kuitenkin tunsi Italican ja halusi kirjoittaa asiasta, joka hänelle itselleen oli aivan keskeinen. Elämän päämäärä on päästä taivaalliseen kotimaahan, jossa ”näemme hänet kasvoista kasvoihin” (1 Kor 13:12) ja ”saamme nähdä hänet sellaisena kuin hän on” (1 Joh 3:2). Vaikka siis varsinaisesti näemme Jumalan vasta perillä, on Kristus jo nyt läsnä Italican elämässä. Augustinus kirjoittaa: ”Sinun ei tarvitse ajatella olevasi yksinäinen, kun kerran sisäisen ihmisen puolesta Kristus on läsnä sydämessäsi, kun uskot” (vrt. Ef 3:16-17).

Vähän liiankin jännittävästä tilanteesta kertoo samoihin aikoihin ajoittuva kirje Albinalle. Albinan tytär Melania ja tämän puoliso Pinianus olivat paenneet Roomasta Afrikkaan ja vierailleet Thagastessa ja Hippossa. Hippon kirkossa oli sitten syntynyt mellakka, kun seurakuntalaiset olivat yrittäneet tehdä Pinianuksesta papin vastoin hänen tahtoaan. Kirjoittaessaan tapahtumista Albinalle Augustinus aloittaa luottamusta herättävästi: ”Pinianus ei missään vaiheessa ollut hengenvaarassa”. Sitten Augustinus kertoo oman näkemyksensä asioiden kulusta ja miten Pinianus ja Melania olivat yön pimeydessä livistäneet pois Hipposta ja jatkaneet pian Aleksandrian kautta Pyhälle maalle.

Melania Nuorempi ortodoksisessa kalenterissa.

Melaniasta itsestään tiedetään eri lähteistä varsin paljon. Hänestä on tehty elämäkerta, Vita Melaniae, ja hänestä kerrotaan kirkkohistorioitsija Palladioksen teoksessa Historia Lausiaca. Melania otti kantaa kaikkiin kolmeen oman aikansa suureen teologiseen kiistaan: kysymykseen synnistä, armosta ja ihmisen kyvyistä (pelagiolainen kiista), kysymykseen kirkon ykseydestä ja pyhyydestä (donatolainen kiista) ja kysymykseen siitä, miten Kristuksen jumaluudesta ja ihmisyydestä tulisi puhua (kristologinen kiista).

Hän tapasi vuonna 418 Pyhällä maalla Pelagiuksen ja kirjoitti siitä Augustinukselle kirjeen, jossa hän vakuutti, että Pelagius opettaa ihan oikein Jumalan armosta ja pitää sitä välttämättömänä. Augustinus ei innostunut hänen tulkinnastaan, vaan vastasi, että Pelagiuksen puheet kyllä kuulostavat hienoilta, mutta hän tulkitsee sanan ”armo” omalla tavallaan. Donatolaisia hän tapasi Afrikassa, jossa hänen maatilallaan eli sekä katolisia että donatolaisia kristittyjä. Kristologisessa kiistassa hän Gerontioksen mukaan asettui Aleksandriassa tapaamansa Kyrilloksen puolelle Nestoriosta vastaan. Melania perusti Jerusalemiin luostarin ja oli hyvissä väleissä keisarinna Eudocian kanssa.

Augustinus kirjoitti myös tavallisille ihmisille. Lohdutuskirje Sapidalle on kaunis ja liikuttava. Sapidan veli Timoteus oli ollut diakonina Karthagossa, mutta kuollut yllättäen, ja Sapida oli lähettänyt Augustinukselle veljelleen kutomansa tunikan. Augustinus kuvaa surua kuin sellainen, joka on sen itse kokenut. Sapida saa surra, mutta sillä on oma aikansa. Timoteuksella ei ole mitään hätää, eikä hän enää tarvitse tunikaansa, sillä hän on pukeutunut kuolemattomuuteen.

Myös Maximan tunnemme vain kirjeestä, jonka Augustinus on kirjoittanut hänelle. Hän oli ilmeisesti jonkinlaisen yhteisön johtaja, ja oli kirjoittanut Augustinukselle kysyäkseen neuvoa, kun hänen paikkakunnallaan oli levinnyt kristologiaan liittyvä harha. Augustinus kehuu Maximan teologista osaamista ja toimintaa. Hän pyytää tätä lähettämään kyseisten harhaopettajien tekstejä itselleen, ja lupaa Maximalle kopioita omista kirjoituksistaan, jos tämä sellaisia kirjastoonsa haluaa.

Augustinus kirjoittaa näille naisille arvostavasti ja kunnioittavasti. Toisinaan hän olettaa vastaanottajien ymmärtävän hyvinkin vaikeaa teologista tekstiä, toisinaan hän kirjoittaa hyvin yksinkertaisesti ja vääntää asioita rautalangasta.

Kirkkoäitien merkitys

Tavallisten ihmisten, naisten ja miesten, merkitys kristinuskon leviämiselle on valtava. Kristittyjen elämä herätti kiinnostusta naapureissa ja heidän esimerkkinsä sai uusia ihmisiä tulemaan mukaan kirkon tilaisuuksiin. Marttyyreista monet olivat naisia. Marttyyrikertomuksia lukiessamme kuulemme usein yksinkertaisen todistuksen, joka riitti tuomion syyksi: Christiana sum, olen kristitty. Toisissa kertomuksissa marttyyrit puhuvat pitkäänkin kuulustelijoidensa kanssa. Crispina-nimisen pohjoisafrikkalaisen marttyyrin kerrotaan keskustelleen asiallisesti ja tasavertaisesti kuulustelijansa kanssa. Hän on varhaisimpia teologeja, joka järkisyillä pyrkii vakuuttamaan, ettei uskonnollisella pakottamisella saada aikaan todellista palvontaa: ”Ei ole mistään palvonnasta kysymys, jos siihen pakotetaan vastoin tahtoa”.

Lasten hengellistä kasvatusta pidettiin tärkeänä. Se kuului sekä äidille että isälle. Moni kirkkoisä kertoo äitinsä tai isoäitinsä vaikutuksesta elämäänsä. Esimerkiksi Basileios Kesarealainen vetosi isoäitinsä opetuksiin, kun häntä syytettiin harhaopista. Hän kirjoittaa lapsuutensa kotikaupungin asukkaille: ”Voisiko olla parempaa todistusta uskostani, kuin että minut on kasvattanut isoäitini, tuo siunattu nainen, joka tuli teidän paristanne? Tarkoitan maineikasta Makrinaa, joka opetti minulle siunatun Gregorioksen sanoja, joita hän vaali mielessään ja säilytti tähän päivään asti? Areioksen pahamaineinen jumalanpilkka ei ole saastuttanut sieluani” (ep 204).

Makrina-mummi oli ollut Gregorios Ihmeidentekijän seurakuntanuori, ja välittänyt tämän opetuksia lastenlapsilleen.

Varhaisen kirkon naisten teologian tutkimisessa on hankaluutena se, että heidän itse kirjoittamiaan tekstejä on niin vähän. Aina voi kysyä, kuvataanko heitä oikein. Kuuluisa esimerkki tästä on Gregorios Nyssalaisen kirjoittama elämäkerta sisarestaan Makrinasta, ja sisarusten välinen oppinut keskustelu sielusta ja ylösnousemuksesta. On tutkijoita, joiden näkemyksen mukaan kumpikin teksti kertoo lähinnä Nyssalaisesta itsestään, kun taas toiset suhtautuvat luottavaisemmin siihen, mitä veli sisarestaan kirjoittaa.

Kirkkoäidit ovat keskenään varsin erilaisia luonteeltaan, teologialtaan ja kohtaloiltaan. Aikansa teologisissa kiistoissa heitä löytyy eri ryhmistä. Origeneen teologiasta väitellessä Marcella ja Hieronymus olivat eri leirissä kuin Melania vanhempi ja Rufinus. Melania nuorempi yritti sovitella Augustinuksen ja Pelagiuksen välillä. Felicia oli kääntynyt donatolaisuudesta katoliseksi ja joutunut keskelle kirkollista hämminkiä Augustinuksen nimitettyä kelvottoman piispan Felician kotikaupunkiin.

Teologisesti oppineimpia olivat Marcella, jonka raamattupiirissä Rooman Aventinuksella pohdittiin heprean sanojen merkitystä, ja Egeria, jonka muistiinpanot pyhiinvaellukselta ovat arvokas lähde tutkimukselle. Runoilija-Proba laati taitavasti heksametrimittaan runon, jossa hän kertoi sekä Vanhan että Uuden testamentin tapahtumia niin, että hänen aikalaisensa pystyisivät paremmin ymmärtämään niitä. Joskus se meni vähän pieleen: Proban Jeesus on miehekäs roomalainen sankari, joka vannoo kostoa vihollisilleen. Toisaalta maailman luomista ja paratiisia kuvatessaan hän onnistuu hienosti yhdistämään Raamatun kertomukset ja oman aikansa roomalaisen sivistyneistön käsitykset maailman synnystä.

Kirkkoäidit olivat siis kirjava joukko ihmisiä, jotka puhuivat uskostaan ja toimivat kirkossa persoonansa, lahjojensa ja kokemustensa värittämillä tavoilla. Myöhäisantiikin aikana monet kirkon käytännöt olivat vasta kehittymässä. Oli tilaa luovuudelle. Moni kirkkoäiti tarttui toimeen nähdessään, että jotakin tarvittiin: Fabiola perusti sairaalan, toiset askeettiyhteisöjä. Autettiin apua tarvitsevia. Idässä naisdiakoneilla oli tärkeitä tehtäviä. Varhaisimmista pyhiinvaelluskertomuksista monet kuvaavat nimenomaan naisten matkoja.

Käännöksiä selityksineen

Augustinus: Kirjeitä sisarille. Latinan kielestä suomentaneet Timo Nisula ja Anni Maria Laato. Kirjapaja 2009.

Cox Miller, Patricia: Women in Early Christianity. Translations from Greek texts. Catholic University of America 2005.

Egeria: Resebrev från det heliga landet. Översättning och textintroduktion av Christina Sandquist Öberg. Artos 2006.

Gregorius av Nyssa: Den heliga Makrinas liv & Om själen och uppståndelsen. Översättning med inledning Sten Hidal. Artos 1999.

Pyhien Perpetuan ja Felicitaksen marttyyrikertomus. Latinasta suomentanut Anni Maria Laato. Teoksessa: Louhivuori 2017.

White, Carolinne: Lives of Roman Christian Women. Translated and edited with an introduction and notes. Penguin Books 2010.

Veren ja tulen läpi. Vanhan kirkon marttyyrien todistus. Kreikasta ja latinasta suomentanut Heikki Koskenniemi. Perussanoma 2005.

Kirjallisuutta

Clark, Gillian, Women in Late Antiquity. Pagan and Christian Lifestyles. Clarendon 1994.

Clark, Elisabeth A. Women in the Early Church. Glazier 1983.

Laato, Anni Maria

— “Adam and Eve Rewritten in Vergil’s Words: Cento of Proba”. Adam and Eve Story in Jewish, Christian and Islamic Perspectives. Studies in the Reception History of the Bible 8. Eisenbrauns 2017.

— “Paratiisipuutarha Proban mukaan”. Luominen varhaiskristillisessä teologiassa. Studia Patristica Fennica 5, 2016.

— “What Makes the Holy Land Holy? A debate between Paula, Eustochium, and Marcella (Jerome, Ep. 46)”. Holy Places and Cult. Studies in the Reception History of the Bible 5. Eisenbrauns 2014.

Matres Ecclesiae – Kirkkoäidit. Perussanoma 2011.

Louhivuori, Mikko: Pyhien Perpetuan ja Felicitaksen marttyyrikertomus. Studier i exegetik och judaistik utgivna av Åbo Akademi nr. 12, 2017.

Pylvänäinen, Pauliina: Agents in Liturgy, Charity and Communication. The Tasks of Female Deacons in the Apostolic Constitutions. University of Eastern Finland 2017.

Kuva 1: Stanislav Traykov @ Wikimedia CommonsCC BY-SA 3.0. Rajattu.

Kuva 2: Wikimedia Commons. PD.

Kuva 3: Wikimedia Commons. PD.

Ylös