Vieraskynä / Panu Pihkala / 29.8.2017

Laivassa kohti myrskyä – Tiede ja uskonto -konferenssi ilmastonmuutoksesta

Luonnontieteilijät, teologit ja muut uskonnosta kiinnostuneet kokoontuvat joka kesä viikoksi kauniille saarelle USA:n itärannikolla. Tänä vuonna teemana oli ilmastonmuutos.

IRAS eli Institute for Religion in an Age of Science perustettiin jo 1950-luvulla. Järjestön tavoitteena on tuoda yhteen erilaisia voimia, jotta maailman merkittäviä ongelmia voitaisiin lievittää. Atlantin rannikolla (New Hampshire/Maine) sijaitseva Star Island on ollut järjestön kesäkonferenssien näyttämönä jo vuosikausia.

Saari on sopivan symbolinen maasto ilmastonmuutoksen käsittelylle: me kaikki olemme samalla saarella, samassa veneessä. Globaalit vaikutukset ulottuvat joka puolelle maapalloa, vaikka toiset alueet kärsivätkin enemmän.

Wicked. Kiero, häijy, viheliäinen. Ilmastonmuutos on malliesimerkki ongelmasta, joka on niin monimutkainen ja vaikea, että siihen ei ole yksiselitteisiä ratkaisuja. Tarvitaan sekä luonnontieteiden että ihmistieteiden panosta. IRAS-konferenssin ohjelmarakenne heijasti tätä: The Wicked Problem of Climate Change. Aamupäivisin kaksi eri aloilta tulevaa asiantuntijaa esitelmöi ja käy dialogia keskenään. Pienryhmissä sulatellaan ideoita ja illalla käydään yhteiskeskustelua. Siinä välissä iltapäivällä on tiedeluentoja ja stipendiluentoja. Itsekin matkustin paikalle Shapley-Booth-stipendin turvin.

Nostan esiin kolme merkittävää teemaa, joista viikon aikana keskusteltiin.

Meri ja ruoka

Ilmastonmuutoksella on laajoja vaikutuksia meriin – ja merillä on laajoja vaikutuksia ihmisiin. Kalastus ja erilaisten merenelävien pyynti ovat hyvin merkittäviä elinkeinoja. Monille rannikon asukkaille kyseessä on keskeinen proteiinin lähde. Barry Costa-Pierce, meribiologian professori Uudesta-Englannista, oli yksi konferenssin pääpuhujista. Hän kertoi kiinnostavasti muutoksista, joita on käynnissä.

Monet vesieläinten lajit muuttavat pohjoiseen, kun meren lämpötila muuttuu. Tämä tuo paikallisille kalastajille haasteita, mutta etenkin pohjoisessa myös mahdollisuuksia. Arktinen alue muuttuu suuresti kalastuksen kannalta. Myös Suomi, joka on tällä hetkellä Arktisen neuvoston puheenjohtajamaa, pääsee ja joutuu käsittelemään hyvin merkittäviä kysymyksiä. Samalla kun arktisesta alueesta tulee entistä merkittävämpi ravinnon tuotannon lähde, kasvavat myös paineet sen muuhun taloudelliseen hyödyntämiseen. Ratkaistavina on seikkoja esimerkiksi kalastusoikeuksiin, öljynporaukseen ja laivaliikenteeseen liittyen. Alueen tulevaisuudenkuvia käsittelee avartavasti Lawrence C. Smith kirjassaan Uusi pohjoinen (Ursa 2011).

Kalastukseen ja siihen liittyviin tuotantorakenteisiin kytkeytyy lukuisia eettisiä haasteita. Esimerkiksi kalankasvatuksessa terveyssäädökset vaihtelevat eri maissa suuresti. Paikallistasolla nousee kysymyksiä siitä, missä määrin tulot jäävät alueelle ja missä määrin ne siirtyvät globaaleille suuryrityksille. Tieteellinen tutkimus antaa faktapohjaa, jonka perusteella on mahdollista tehdä viisaampia poliittisia päätöksiä, jos siihen löytyy tahtoa.

Uskonnon rooli merenelävien ja muiden syömistottumusten suhteen jäi konferenssissa sinänsä vähälle huomiolle. Yksi syy tähän oli se, että muutama vuosi sitten juuri ruoka olikin kesäkonferenssin pääteemana. Uskontoon ja ruokaan liittyvää tutkimusta tehdään kansainvälisesti kasvavissa määrin, ja itsekin olen osallistunut siihen hivenen kristinuskon osalta (Ecotheology and Theology of Eating).

Ihmismieleen liittyvät ulottuvuudet

Aivotutkija Bill Shoemaker keskittyi esitelmässään siihen, miten valehtelu näkyy aivokuvantamisessa. Yhdysvaltojen poliittinen tilanne lienee vaikuttanut aihevalintaan. Itselleni oli uutta se, että mantelitumake fyysisesti pienenee, jos ihminen valehtelee jatkuvasti. Käytös muokkaa aivoja konkreettisesti.

Ilmastonmuutokseen liittyviä kognitiivisia ulottuvuuksia olisi voitu käsitellä enemmänkin. Viimeaikainen tutkimus on avannut hyödyllisiä näkökulmia siihen, miksi aiheesta keskusteleminen ja ongelmiin reagoiminen on niin vaikeaa. Ihmisen mieli on kehittynyt vastaamaan paikallisiin uhkatekijöihin. Globaali ja abstrakti ongelma on sille hankala. Lisäksi erilaiset kognitiiviset vinoumat ohjaavat ihmisten käsityksiä ja vaikeuttavat yhteistoimintaa.

Itse sivusin kognitiivisia tekijöitä esitelmässäni, mutta keskityin enemmän niin kutsutun ympäristöahdistuksen ongelmaan (Eco-anxiety, Tragedy, and Hope). Monitieteellinen tutkimus paljastaa, että huomattavan suuri määrä ihmisistä tietää ilmastonmuutoksen ongelmallisuuden, muttei löydä keinoja toimia rakentavasti. Erilaiset psykologiset ja sosiaaliset defenssit vaikuttavat tilanteeseen. On ymmärrettävää, että psyyke yrittää suojella itseään, mutta pitkällä tähtäimellä tällaiset mekanismit johtavat suuriin ongelmiin. Tie eteenpäin kulkisi sen kautta, että yhdessä tunnustettaisiin, että tällaisia reagointitapoja ja tunteita meillä on – ja pohdittaisiin yhdessä, miten voimme päästä eteenpäin.

Sisällytin kaksi yllätysliikettä esitelmääni: ensin käsiteltiin kuolevaisuuden yhteyksiä ilmastonmuutokseen ja sitten löydettiin ajattelulle ravintoa 1900-luvun puolivälin niin sanottujen ”realististen teologien” tuotannosta.

Ilmastonmuutos uhkaa mielen syövereissä niitä merkityksellisyyden toiveita, joita ihmiset etsivät omalle kuolevaiselle olemassaololleen. Tämä on yksi syy sille, miksi aiheen kohtaaminen on niin vaikeaa. Ihmiset saavat lohtua ja jatkuvuuden tunnetta erilaisista asioista, joilla on symbolisia ulottuvuuksia: esimerkiksi lapsista, työpanoksestaan ja luovista töistään. Yksi jatkuvuuden ja merkityksen lähde on luonnon maailman kiertokulku. Ilmastonmuutos vaikuttaa uhkaavan näitä kaikkia, kun tulevaisuudesta ei ole varmuutta.

Uhan tuntu ja lamauttavuus on kaikista suurinta, jos näitä osaksi tiedostamattomia pelkoja ei päästä käsittelemään julkisesti. Katsomusyhteisöt, kuten uskontokunnat, ovat perinteisesti käsitelleet vahvasti juuri kuolevaisuuteen liittyviä kysymyksiä. Niillä on tärkeä rooli ympäristöahdistuksen aikana. Parhaimmillaan niiden edustajat voivat kutsua myös julkisessa tilassa väkeä käsittelemään eksistentiaalisia kysymyksiä.

Niin sanotut ”realistiset teologit” ovat historiallinen esimerkki teologiryhmästä, joka onnistui käymään merkittävää julkista keskustelua. Nimensä tämä suuntaus, jota joskus kutsutaan myös ”kristilliseksi realismiksi” (Christian Realism) sai siitä, että sen edustajat pyrkivät realistiseen arvioon maailman tilasta. Ryhmä on väljä ja sen sisälle mahtuu erilaista väkeä. Näkyvimmät edustajat olivat Reinhold Niebuhr ja Paul Tillich. Heidät tunnettiin kansainvälisesti ja etenkin Yhdysvalloissa heillä oli hämmästyttävän paljon vaikutusvaltaa. 2000-luvulla Niebuhrien ajattelu on herättänyt uutta kiinnostusta ja Reinholdista on tulossa myös tuore elokuva.

Osa näistä realistisista teologeista oli myös avainasemassa ekoteologian kehittämisessä: etenkin Tillich, Reinholdin pikkuveli H. Richard Niebuhr, Joseph Sittler ja Daniel Day Williams. Heidän vahvuutenaan oli sekä pahuuden vakavasti ottaminen että toivon korostaminen. Tällainen ”kriisitietoinen” toivon teologia on yhä ajankohtaista ja korjaa tiettyjä vääristymiä, joita aineellisen hyvinvoinnin tuottama etuoikeutettu asema voi tuoda myös teologeille. (Tosin realistisilla teologeillakin oli omat ongelmansa etuoikeuksien ja sokeiden pisteiden suhtaan, esimerkiksi monien vähemmistöjen asema.)

Varhainen prosessiteologi Daniel Day Williams korosti, kuinka kristillinen toivo sekä ilmenee että pysyy yllä rakastavan toiminnan kautta. Jo vuonna 1949 hän liitti ympäristövastuun tähän. Tillich vuorostaan käsitteli ympäristötuhoista aiheutuvia häpeän tunteita jo 1960-luvun alussa saarnassaan ”Man and Earth”.

Tällaiset kontribuutiot realistisilta teologeilta sisältävät jo itsessään tärkeitä aineksia ympäristöahdistuksen käsittelyyn. Lisäksi on mahdollista laajentaa keskustelua niiden pohjalta. Yhtenä esimerkkinä sellaisesta on Tillichin eksistentiaalisia kysymyksiä käsittelevä sanoma, joka korostaa ”rohkeutta olla olemassa” (Courage to Be, vanha teologinen bestseller 1950-luvulta). Tätä ajatusta kannattaisi soveltaa ympäristötuhojen aikakauteen. Tarkastelen näitä teemoja laajemmin tulevassa kirjassani, jonka raflaavahko nimi viittaa paitsi yleisiin tunnetiloihin, myös apokalyptisen kuvaston käyttöön ympäristöuhkien suhteen: Päin helvettiä? Ympäristöahdistus ja toivo (Kirjapaja, lokakuu 2017).

Uskonnon rooli

Amerikan protestanttisuuden kirjo voi yllättää eurooppalaisen. Unitaarit, mennoniitat, United Church of Christ ja niin edelleen. Uusi-Englanti on Unitarian Universalism -seurakuntien vahvaa seutua ja se näkyy myös IRAS-konferensseissa.

Unitaareja on erilaisia: nimitys tulee siitä, että monet unitaarit kieltävät kolminaisuusopin ja korostavat Jumalan ykseyttä (latinaksi unus, yksi). Unitarian Universalism -joukot ovat kuitenkin hyvin liberaaleja ja sallivia. Kokoontumisiin saattaa osallistua erilaisten teististen näkemysten kannattajia. Hengellisyyden harjoittaminen on vähäeleistä ja matalakirkollista. Taiteellisia elementtejä käytetään ja uskontodialogille ollaan avoimia. Heidän virsikirjansa sisältää lukukappaleiden osuuden, jossa on tekstejä esimerkiksi runoilijoilta, buddhalaisilta ja intiaaneilta.

Konferensseissa on paikalla myös huomattava joukko naturalisteja, jotka eivät usko yliluonnolliseen, mutta pitävät uskontoa hyvin tärkeänä (religious naturalism). Suuntaus on ollut edustettuna amerikkalaisessa uskonnonfilosofiassa jo pitkään, joskin sen suosio on vaihdellut.

Tästä kaikesta johtuen konferensseissa korostuu yhtäältä uskonnon eettinen rooli, mutta toisaalta myös hengellisten kokemusten merkitys. Yhteisön ja rituaalien tärkeys yhdistyy luontevasti evolutiivisiin tulkintoihin uskonnon merkityksestä ihmislajille. Teistisemmät teologit tekevät samoista ainesosista omia, transsendenttiin kurkottavia tulkintojaan.

On mielenkiintoista, millaista hartauselämää tällainen lähtökohta tuottaa. Vapaaehtoisissa aamu- ja iltahartauksissa ilmenee melkoinen kirjo. Osa toteuttajista tuo vahvemmin esiin omaa perinnettään eikä kaihda esimerkiksi Jumala-sanan käyttöä. Useimmat uskonnolliset naturalistit hyväksyvät tämän ja mitä ilmeisimmin tekevät vain erilaisia tulkintoja siitä, mistä puhutaan.

Keskeiseksi teemaksi muodostui tässä konferenssissa toivo. Koska tieteen tuottamat ennusteet antavat perustaa myös vahvalle pessimismille, muodostuu kokemustasolla eletty toivo entistä tärkeämmäksi. Oma filosofis-teologinen kantani toivon määrittelyyn on se, että toivon ydin on merkityksellisyydessä eikä onnistumis-uskossa (toisin kuin optimismissa).

Tällä tavoin määriteltynä on mahdollista korostaa toivoa entistä vahvemmin myös ilmastonmuutoksen aikana. Elämme niin monimutkaisten järjestelmien keskellä, että kukaan ei tiedä tarkkaan, mitä tapahtuu. Suuria ongelmia mitä ilmeisimmin on tulossa lisää. Mutta vaikka suunta veisi kohti vaikeampia aikoja, on toivon varassa mahdollista säilyttää toimintakyky ja niin sanottu resilienssi. Ehkä laiva joskus tulevaisuudessa haaksirikkoutuu, mutta tällä hetkellä on olennaista toimia mahdollisimman kestävän tulevaisuuden puolesta. Pelastusveneitä kannattaa rakentaa, samalla kun laivan kurssia yritetään muuttaa. Pelkkä masentuminen ei auta ketään: on tärkeää säilyttää myös kyky iloita elämän lahjoista.

Kuva: Jean-Pierre Brungs@Unsplash.

 

Ylös