Populaarikeskustelussa ihmisiä on usein tapana jakaa uskoviin ja ei-uskoviin, mutta tosiasia on, että kaikkien ihmisten elämä perustuu pitkälti luottamukseen. Suurin osa uskomuksistamme ei perustu omaan havainnointiimme, vaan siihen, mitä muut ovat meille kertoneet. Näin on sekä tieteessä että uskonnossa.

Esimerkkejä toisten todistuksen perusteella muodostetuista uskomuksista ei ole vaikea keksiä. En esimerkiksi itse taistellut talvisodassa, mutta tiedän siitä muiden kertoman perusteella. Jos kaikki muut suomalaiset vaikuttavat uskovan talvisodan tapahtumiseen, niin tämä vaikuttaa syyltä uskoa sodan tapahtumiseen. Vaikka olisin itse taistellut kyseisessä sodassa, rajoittuisi oma kokemukseni siitä kuitenkin vääjäämättä vain pieneen osaan sotaa. Joutuisin luottamaan jälleen toisten sanaan, jotta voisin ymmärtää oman kokemukseni osana suurempaa tapahtumaa.

Filosofiassa uskomusten perustelua yleisellä mielipiteellä pidetään kuitenkin usein virhepäätelmänä.  Argumentum ad populum -päätelmät esitetään seuraavassa muodossa:

1. Yleinen mielipide on, että X.
2. Siispä X on totta.

Tämä on selvästi virhepäätelmä. Jonkin väitteen yleinen hyväksyminen ei takaa sen totuutta tai oikeellisuutta. Tämä ei kuitenkaan vielä tarkoita sitä, ettei muiden todistus voisi tarjota todistusaineistoa jonkin asian puolesta. Jos esimerkiksi uskon, että tänään on tiistai, mutta huomaan kaikkien muiden ihmisten uskovan, että tänään on keskiviikko, niin muutan mielipidettäni. Toisten todistus on siis tyypillisesti vahvaa todistusaineistoa asioista, vaikka se on toki myös usein väärässä.

Koska luottamus toisten sanaan ja siihen perustuvat uskomukset ovat niin keskeisessä asemassa ihmiselämässä, ei ole yllättävää, että luottamukselle on rooli myös uskonnollisessa uskossa. Usko syntyy tyypillisesti uskonnollisissa yhteisöissä, ja ihminen oppii aluksi tietämään esimerkiksi kristillisen teologian sisällöstä ja Jeesuksen elämän tapahtumista juuri toisten todistuksen kautta. (Monien mielestä uskonnollisella uskolla on toki paljon laajemmatkin perusteet, joihin voi liittyä myös esimerkiksi omakohtainen kokemusta pyhän todellisuudesta ja Jumalan toiminnan epäsuoraa havaitseminen vaikkapa luonnonjärjestyksen ihmeitä tarkastelemalla).

Luottamuksen merkitys tieteessä

Luottamus toisiin on ehkä yllättäen olennaista myös tieteessä. Yksittäinen tutkija ei voi millään tarkistaa itse kaikkia tuloksia, vaan teemme työtämme osana tutkijoiden yhteisöä ja sukupolvien ketjua, joka rakentaa tietoa pala palalta. Tiedeyhteisö luottaa lähtökohtaisesti esimerkiksi siihen, että tutkijan artikkeleissaan kuvaama data on todellista ja se on analysoitu niin kuin tutkimuksessa on kuvattu. Tämä perusluottamus kyseenalaistetaan vasta, kun siihen on jokin perusteltu syy. Luotamme yhteisön myös korjaavan virheitään ajan myötä ja pidämme siksi tieteellistä tietoa luotettavana.

Tiedeyhteisön hyväksyntä jollekin ajatukselle esitetään myös usein jo itsessään riittävänä syynä sille, että maallikon pitäisi hylätä tieteen valtavirrasta poikkeavat ajatukset. Tämä näkyi esimerkiksi filosofien Daniel Dennettin ja Alvin Plantingan väittelyssä uskonnon ja tieteen suhteesta vuonna 2009.  Eräs monista väittelyssä käsitellyistä argumenteista oli Plantingan näkemys, että darwinilainen tarkoituksiin ja suunnitelmallisuuteen viittamaton evoluutioteoria on huonompi selitys eliöiden hienoille rakenteille kuin Jumalan ohjaama evoluutio.

Plantinga viittaa tässä älykkään suunnittelun liikkeen (Intelligent Design) evoluutiokriittisiin argumentteihin, joita hän pitää kohtuullisen voimakkaina. Dennettin mukaan jo tiedeyhteisön valtavirran asenteen ID:tä kohtaan pitäisi riittää Plantingalle syyksi uskoa mieluummin kaikki osat evoluutioteoriasta – jos nimittäin ID pitäisi paikkansa, niin sille olisi pitänyt löytyä tiedeyhteisöstä enemmän tukea. (Sinänsä Dennett toki myöntää, että evoluutioteoriaan liittyy vielä aukkoja).

Vaikuttaa ainakin alustavasti rationaaliselta ajatella, että tiedeyhteisö hyväksyy ja hylkää teorioita sen mukaan, mikä sopii parhaiten todistusaineistoon. Rationaalisesti ja itsenäisesti ajatteleva ihminen puolestaan hyväksyy aina sen teorian, joka sopii parhaiten todistusaineistoon. Tästä seuraa se paradoksaalinen väite, että kunakin aikana rationaalisilta ja itsenäisesti ajattelevilta vaikuttavat ne, jotka uskovat samalla tavalla kuin enemmistö. Toisinajattelijat puolestaan vaikuttavat valtavirtanäkemystä edustavien mielestä hörhöiltä, joiden kohdalla älyllinen itsenäisyys menee liian pitkälle.

Aina yleinen mielipide ei toki seuraile tiedeyhteisön mielipidettä – esimerkiksi Da vinci koodia (2006) muistuttavat teoriat kristinuskon alkuhistoriasta saattavat olla uskottavia asiaan perehtymättömien mielestä, vaikka asiantuntijat hylkäisivät ne yksimielisesti. Lajien kehityksenkin kohdalla globaalisti tarkasteltu yleinen mielipide poikkeaa runsaasti tiedeyhteisön enemmistön kannasta.

Luottamukseen liittyy kuitenkin myös ongelmia. Vaikka luottamuksen perusasenteena voi väittää olevan oikeutettu, on silti helppo nähdä tilanteita, joissa luottamus muiden ihmisten todistukseen johtaa harhaan. C.S. Lewis on esittänyt, että tarvitsemme tietoa menneisyydestä juuri siksi, että

”tarvitsemme jotain muistuttamaan meitä perusoletuksien eroista eri aikakausien välillä ja siitä, että moni oppimattomille varmalta näyttävä asia onkin vain väliaikaista muotia.”

Menneisyydestä tulee nykyisyyteen ikään kuin raikas tuulahdus, joka puhdistaa ajattelumme komerot nykyajan yliarvostamisesta. Jotkut menneisyyden ajatukset ovat kestäneet ajan hammasta hyvin, mutta historiasta tiedämme myös ihmisen erehtyväisyydestä. Ihmisten aiemmin yleisesti jakamat uskomukset ja jopa tiedeyhteisön eliitin yleisesti jakamat uskomukset voivat olla nykykäsityksen valossa vääriä. Tiedeyhteisön mielipide oli menneisyydessä täysin rationaalinen syy uskoa esimerkiksi eetteriteoriaan, hylätä mannerlaattojen liikkuminen ja niin edelleen.

Näissä tapauksissa tiedollisia auktoriteetteja seurailevat uskomukset ovat harmittomia, mutta toiset tapaukset saavat toivomaan, ettei luottamuksen toisten todistukseen tarvitse olla aivan sokeaa. Esimerkiksi 1900-luvun alkupuoliskolla monien maiden tiedeyhteisön eliitti ajatteli, että ihmiskunnan rodullinen jalostus pakkokeinoja käyttäen on välttämätöntä ja tieteellisesti perusteltua, ja että lobotomia on hyvä parannuskeino psykologisiin vaivoihin.

Tällaisia käytäntöjä epäilleet (kuten katolinen kirkko) olivat oikeassa, mutta millä perusteella? Haluaisimme ehkä sanoa, että tässä tapauksessa tiedemiehet eivät toimineet tieteellisesti eivätkä heidän teoriansa olleet perusteltuja, ja tämä mahdollisti teorioiden vastustaminen. Maallikon voi kuitenkin olla vaikea erotella, missä kohden tutkijat astuvat todistusaineiston ulkopuolelle.

Tavoitteena pitäisi siis olla näkemys luottamuksesta, joka tekisi luottamuksemme toisten todistukseen ymmärrettäväksi, mutta samalla mahdollistaisi epäilyn ajan valtavirtanäkemyksiä kohtaan. On sekä säilytettävä älyllinen itsenäisyytemme että tunnustettava riippuvaisuutemme muiden todistuksesta. Näin yleisen mielipiteen epäily voisi periaatteessa olla rationaalista, mutta samalla voisimme edelleen kritisoida esimerkiksi Da Vinci -koodiin liittyviä teorioita tiedeyhteisön auktoriteettiin vetoamalla. Nämä asiat tasapainottavan mallin on esittänyt esimerkiksi filosofi Linda Zagzebski kirjassaan Epistemic Authority (Oxford University Press 2012).

Älyllinen itsenäisyys ja luottamus

Oletetaan, että tosiaan muodostamme monia uskomuksiamme toisten todistuksen perusteella. Onko tämä ristiriidassa älyllisen itsenäisyyden kanssa? Zagzebskin mukaan pääsyy älylliseen riippumattomuuteen on se, että samaistamme sen autonomiaan eli itsemääräämisoikeuteen. Osaksi tämä saattaa perustua ihmisen luontaiseen itsesuojeluvaistoon. Emme halua olla muiden johdateltavissa, koska emme usko muiden ajattelevan meidän etuamme niin vilpittömästi kuin itse teemme.

Toisaalta autonomian ja älyllisen itsemääräämisoikeuden korostaminen voi perustua myös tiettyyn ihmiskuvaan, joka ironisesti voi olla sekin ympäröivästä yhteiskunnasta, esimerkiksi mainonnasta saatu. Mainosten marlboromiehet ovat itsevarmoja johtajia, oman kohtalonsa herroja, jotka valitsevat täysin itsenäisesti juuri itselleen sopivan elämäntyylin (johon tietenkin kuuluu myös mainostetun tuotteen ostaminen). Emme halua olla muita seuraavia laumasieluja. Älyllisen itseriittoisuuden kaipuu voi siis perustua ihanteeseen siitä, millainen ihmisen olisi hyvä olla.

Onko tarkoituksena maksimoida tosien uskomusten määrä ja minimoida virheet? Jos uskomme toisiin luottamisen toimivan tässä päämäärässä paremmin kuin pelkästään itseen luottamisen, niin meillä on syy luottaa toisiin. Jos tavoitteenamme on totuus, ja totuuden parempi saavuttaminen edellyttää luottamusta toisiin, niin meidän tulisi luottaa toisiin.

Käytännössä asia vaikuttaa olevan juuri näin: oma aikamme ei millään riitä kaiken selvittämiseen omakohtaisen kokemuksemme kautta. Zagzebski myöntää autonomian hyväksi asiaksi, mutta ei usko toisiin luottamisen olevan sen kanssa ristiriidassa. Pikemminkin luottamus toisiin nousee Zagzebskille juuri itseluottamuksesta ja itsetuntemuksesta. Perusluottamus omaan järkeen ja kokemukseen Zagzebskille on kaiken tiedonhankinnan kannalta välttämätöntä. Jos emme esimerkiksi luota aisteihimme, niin emme voi luottaa saavamme tietoa ulkomaailmasta.

Yhdenvertaisuuden oletus on toisiin luottamisen kannalta keskeinen. Itsetuntemus ja luottamus omaan järkeen auttavat näkemään, että kuulun toisten ihmisten kanssa samaan ihmislajiin. Tällä perusteella voin päätellä, että toisilla on osapuilleen samantyyppiset tiedonhankinnan kyvyt kuin minullakin, vaikka he voivat toki olla jossakin myös huonompia tai parempia kuin minä. Tämä mahdollistaa tiedonhankinnan alan laajentamisen muiden näkökulmien kautta.

Kohtelemme siis toisten uskomuksia perustilanteissa hyvänä todistusaineistona jota voimme käyttää tiedonmuodostuksessa sen sijaan, että meidän olisi tarkistettava kaikki itse. Zagzebskin mukaan peruslähtökohtamme tulisi siis olla luottamus toisen kokemukseen, ei epäluottamus. Tästä peruslähtökohdasta luovutaan vasta, kun meillä on jokin syy olla luottamatta toiseen ihmiseen, jos hänen kertomuksensa ovat esimerkiksi aikaisemmin vaikuttaneet epäluotettavilta tai jos hän vaikuttaa muuten toimivan selvästi epänormaalilla tavalla.

Jos tunnustamme toisten olevan ainakin joissakin tapauksissa tiedollisilta kyvyiltään vertaisiamme, niin ehkä voimme tunnustaa heidän olevan joissakin tapauksessa myös itseemme verrattuna paremmassa tilanteessa tietää jostakin asiasta. Tämäkin tieto perustuu Zagzebskin argumentissa itsetuntemukseen. Huomaamme, että yleensä tiedämme jostakin asiasta paremmin, kun näemme vaivaa sen selvittämiseksi ja toimimme älyllisesti hyveellisellä tavalla. Tällä perusteella myös toisten tietoa jostakin asiasta voi pitää hyvin luotettavana, jos tiedämme hänen käyttäneen runsaasti aikaa siihen perehtymiseen ja huomaamme hänet älyllisesti luotettavaksi. Tämä johtaa siihen, että voimme pitää jotakuta toista (tai jotakin yhteisöä) episteemisenä auktoriteettina jonkin asian suhteen ja seurata hänen näkemyksiään.

Voin esimerkiksi ajatella, että Punkaharjulla 20 vuotta elänyt ihminen tuntee minua paremmin Punkaharjun alueen, ja fyysikko tuntee minua paremmin fysiikan. Auton GPS-navigaattorikin voi olla episteeminen auktoriteetti, varsinkin ajaessani minulle ennestään tuntemattomaan osoitteeseen. Luottamus auktoriteetteihin perustuu samantyyppiseen omaan järkeen perustuvaan arvostelmaan kuin luottamus toisiin yleensä. Jos arvioimme rehellisesti, että saavutamme johonkin auktoriteettiin luottamalla todennäköisemmin tosia uskomuksia ja vältämme virheitä, niin meidän on järkevä luottaa auktoriteetin väitteisiin.

Mahdollinen peruste riippumattomuudelle toisista on virheiden välttäminen. Omaan kokemukseen perustuvat todistukset ovat välittömästi itsemme tarkasteltavissa, kun taas toisen todistukseen luottaminen laittaa etäisyyttä itsemme ja tiedon lähteenä olevan kokemuksen väliin. Tämä lisää yhden askeleen, jossa virheitä voi tapahtua.

Eikö meidän tulisi siis tarkistaa toisten kuvaamien asioiden todenperäisyys itse, ennen kuin luotamme heihin? Jos toisen kertomus ei sovi osaksi muiden uskomustemme verkkoa, niin tämä varmaan onkin luontevaa. Yleisenä periaatteena virheiden välttämisen halu voisi kuitenkin johtaa pikemminkin riippuvuuteen toisista kuin erillisyyteen. Itsetuntemus nimittäin johtaa Zagzebskin mukaan myös siihen, että ymmärrämme itsekin kykenevämme virheisiin, ja siksi viisainta on peilata ajatuksiamme ja kokemuksiamme muiden todistusta vasten. Kykenemme todennäköisemmin saavuttamaan tosia uskomuksia yhdessä toisten kanssa kuin yksin.

Luottamus ja laumasieluisuus

Käytännössä ihmisillä vaikuttaa harmi kyllä olevan taipumus muokata mielipidettään joukon suuntaan, vaikka kyseessä olisi selvästi virheellinen mielipide. 1950-luvulla psykologi Solomon Asch teki mielenkiintoisia kokeita, jotka osoittavat tämän. Aschin kokeissa koehenkilöt laitettiin yhdessä koehenkilöiksi tekeytyvien tutkimusapulaisten kanssa vastaamaan yksinkertaiseen kysymykseen siitä, mikä kuvassa B näkyvistä kolmesta viivasta on yhtä pitkä kuin kuvassa A näkyvä viiva. Ilman muiden henkilöiden vaikutusta alla 1% vastauksista oli virheellisiä.

Ryhmätilanteessa koehenkilöillä oli kuitenkin taipumus seurata muiden yksimielistä todistusta, vaikka se olisi virheellinen. Ryhmäpaineen lisääminen johti 75% koehenkilöistä tekemään ainakin yhden virheen. Joidenkin kohdalla tämä johtui yksinkertaisesti mukautumisesta paineeseen; toiset puolestaan alkoivat aidosti uskomaan virheellisen vastauksen oikeaksi.

Asch oli itse sitä mieltä, että hänen saamansa tulokset olivat huolestuttavia, ja yhteiskunnan tulisi rohkaista itsenäiseen ajatteluun. Asch totesi myös, että jos joukossa oli yksikin toinen muista poikkeava näkemys, niin ihmiset uskalsivat huomattavasti todennäköisemmin raportoida myös oman havaintonsa todenmukaisesti. Tästä voimme oppia ainakin sen, että voi olla hyvä ajatus tuoda muille tiettäväksi, jos oma kokemus poikkeaa ryhmän kokemuksesta. Tämä voi rohkaista koko ryhmää ajattelemaan asian hieman tarkemmin. Olisi vältettävä ryhmäajatteluksi (“groupthink”) kutsuttu ilmiö, jossa ryhmäpaine johtaa kriittisen ajattelun unohtavaan yksimielisyyteen sekä eristäytymiseen toisella tapaa ajattelevista ihmisistä.

Vaikka luottamus toisiin on lähtökohta, tämä ei silti Zagzebskin mallissa tarkoita sitä, että meidän tulisi olla laumasieluja, jotka automaattisesti uskovat kaiken, mitä toiset sanovat. Toisten ja itsemme välillä voi olla jokin relevantti ero: ehkä toinen esimerkiksi toimii tavalla, jonka tiedämme kokemusperäisesti vaikeuttavan tosien uskomusten muodostamista. Ehkä hän ei esimerkiksi vaikuta älyllisesti rehelliseltä. Tällöin on syytä hylätä perusasenteena omaksuttu luottamus tähän henkilöön. Toisaalta joku auktoriteetinkin kertoma asia voi olla niin uskomaton, että lakkaamme luottamasta häneen auktoriteettina. Filosofi Adam Elgalla on hauska esimerkki siitä, ettei toisen mielipiteeseen voi tyypillisesti nojautua täysin riippumatta siitä, millainen tuo mielipide on.

”Kuullessani meteorologin ennusteen huomenna tulevasta lumisateesta varaudun lumen tuleen. Jos kuitenkin kuulen meteorologini ennustavan varmana tosiasiana, että huomenna sataa munakoisoja, niin päättelen meteorologini olevan hullu.[- -] Realistisissa tilanteissa voimme jättää uskomatta mielipiteet, jotka menevät tietyn rajan yli. Täydellisinkään neuvonantaja ei ansaitse absoluuttista luottamusta, koska emme voi olla täysin varmoja omasta arviostamme, että kyseessä on tosiaan täydellinen neuvonantaja.”

Miten meidän sitten tulisi käytännössä toimia, kun havaitsemme olevamme jostakin asiasta eri mieltä kuin muut ihmiset? Zagzebskin mukaan suhteutamme omia käsityksiämme jatkuvasti toisten kantoihin ja punnitsemme erimielisyyksiä mielessämme varsin automaattisesti. Joskus asia kuitenkin vaatii tarkempaa pohdintaa, ja oikean toimintatavan löytäminen voi olla vaikeaakin. Meidän on punnittava, kumpi uskomuksemme on perustellumpi – luottamus toiseen vai luottamus omaan arvioomme.

Asiaan vaikuttavat myös tunteet ja yhteisöt. Luottamus toiseen on myös tunne, joka riippuu myönteisestä arviosta hänen luonteestaan ja kyvyistään. Tuntemiimme auktoriteetteihin ja yhteisöihin on helpompi luottaa kuin tuntemattomiin. Yhteisöllisyys vaikuttaa erimielisyyksien arviointiin. Jos jäämme yksin mielipiteemme kanssa, siitä on vaikeampi pitää kiinni kuin tilanteessa, jossa meitä tukee jokin yhteisö tai edes yksi toinen henkilö. Erimielisyys kaikkien episteemisten auktoriteettien kanssa on meille vaikeammin sulatettavissa kuin tilanne, jossa auktoriteetitkin ovat eri mieltä toistensa kanssa. Voimme myös punnita, miten tieto jostakin on käytännössä saavutettu.

Jos luottamus tai epäluottamus ei vaikuta selvältä valinnalta pelkästään tämäntyyppisten arvioiden perusteella, niin meidän on vain perehdyttävä asiaan syvemmin ja haettava lisäperusteita. Muiden todistus on yksi tietolähde ja todiste, mutta usein ei ainoa asian todenperäisyyden arvioinnin kannalta tärkeä tekijä. Reflektiivinen ajattelu johtaa ottamaan luottamuksen toisiin perusasenteeksi, mutta myös omaksuttujen uskomusten arvioimiseen ja kehittymiseen.

Tämä näkyy hyvin, kun palaamme alun esimerkkiin Talvisodasta. Tietomme tapahtumista tosiaan perustuu muiden todistuksiin. Kun kuitenkin kysytään, mitä sodassa tarkalleen tapahtui, esimerkiksi paljonko kaatuneita tarkalleen oli, ollaankin äkkiä tilanteessa, jossa vastaukset voivat hieman vaihdella historiantutkijoidenkin kesken. Kun otetaan laajempi näkökulma, joudutaan pian kysymään myös, mitkä todistukset ja tiedolliset auktoriteetit ovat luotettavia. Esimerkiksi Neuvostoliitossa kansalaisille opetettu historiankäsitys oli varsin erilainen kuin suomalaisten näkemys; tuolloin neuvostopolitiikan kriittinen tarkastelu ei ollut venäläisille tutkijoillekaan mahdollista (linkki 1, linkki 2).

Tällaiset erot eivät kuitenkaan uhkaa sitä perusajatusta, että saavutamme tosia uskomuksia esimerkiksi talvisodasta, uskonnosta ja tieteestä todennäköisemmin toimimalla yhdessä toisten kanssa kuin pohtimalla näitä asioita pelkästään yksin. Episteeminen egoismi eli luottamus vain omaan itseen tiedonhankinnassa on hylättävä. Sen sijaan meidän kaikkien on järkevä olla uskovaisia ainakin siinä mielessä, että luotamme muihinkin kuin itseemme.

Artikkeli on muokattu ote Rope Kojosen artikkelista “Toisten todistus syynä uskoa Jumalaan ja evoluutioteoriaan.”Teologinen aikakauskirja 1/2015. 23-37. Ote on noin 30 % alkuperäisestä artikkelista. Kiitämme TA:ta uudelleenjulkaisuluvasta. Pidempi artikkeli on saatavilla tästä linkistä.

 

Kirjallisuus

Asch, Solomon. 1956. “Studies of Independence and Conformity. A Minority of One Against a Unanimous Majority.” Psychological Monographs, 70(9), 1–70.

Bashford, Alison & Levine, Philippa. Toim. 2012. The Oxford Handbook of the History of Eugenics. Oxford: Oxford University Press.

Bond, R. & Smith, P.B. (1996). “Culture and conformity: A meta-analysis of studies using Asch’s (1952b, 1956) line judgement task.” Psychological Bulletin, 199(1), 111–137.

Brown, Dan 2004 Da vinci-koodi. Helsinki: WSOY.

Elga, Adam. 2007. “Reflection and Disagreement.” Nous 41:3, pp. 478–502.

Dennett, Daniel & Plantinga, Alvin 2011   Science and Religion: Are They Compatible? Oxford: Oxford University Press.

Goldman, Alvin I. 1999. Knowledge in a Social World. Oxford: Oxford University Press.

Kojonen, Rope. 2015. “Toisten todistus syynä uskoa Jumalaan ja evoluutioteoriaan.” Teologinen aikakauskirja. 1, 23-37.

Lackey, Jennifer & Sosa, Ernest (toim.) 2006 The epistemology of testimony. Oxford : Clarendon Press, 2006.

Zagzebski, Linda Trinkaus. 2012. Epistemic Authority: A Theory of Trust, Authority, and Autonomy in Belief. Oxford: Oxford University Press. Saatavilla sähköisesti os. http://www.oxfordscholarship.com

Kuva 1: London Scout@Unsplash.com. CC0.

Kuva 2: Saparevo@Flickr.com. CC BY-NC 2.0. Rajattu.

Kuva 3: Niharb@Flickr.com. CC BY-NC-ND 2.0.