Vieraskynä / Toimitus / 16.3.2016

Dialogi saarella

William Shakespearen Myrskyn lyhyessä loppunäytöksessä henki Ariel ja petomainen Caliban pohtivat ihmisen, mestarinsa Prosperon, olemusta.

Rannalla, Ariel ja Caliban: ensin mainittu istuu maidonvalkealla lohkareella, polvensa hän on vetänyt leukaansa vasten, siipensä taittanut taaksensa, ilma väreilee hänen ympärillään hennoissa kirkkaissa väreissä. Jälkimmäinen köyristelee matalassa aallokossa suojaten toisella kädellään silmiään auringolta; paksua, purppuraista kieltään hän ojentaa irvokkain elkein maistaakseen aaltojen pirskomaa vaahtoa.

Molemmat tuijottelevat veden yli kaukaisuuteen, kimaltelevaan vihreään horisonttiin, missä viimeisen pois purjehtivan laivan masto hiljalleen sulaa pois, katoaa asuurinsinisen meren ja safiirisen taivaan välille, kuin suitsuavan kynttilän viimeinen liekki.

Ariel. [puhuu lähinnä itsekseen:] Jään kyllä kaipaamaan häntä, vaikka samalla iloitsen vapaudesta… sen hellän magian kahleista, jotka minut sitoivat… vaikka ne samalla saivat kieleni taipumaan runoksi.

Caliban. [sihisten ja halveksuen:] Minä en kaipaa iestäni. Ei hän sitä olisi harteiltani nostanut, jos olisi tänne jäänyt. [laskee kätensä ja silmänsä, sitten kuljettelee kahta kapeaa sormeaan pitkin luista leukaansa.] Hän oli julma; hän ajoi minut ajamaan asioitaan kymmenellä tuhannella iskulla. Minua hän ei hellinyt eikä hyväillyt kuten sinua.

Ariel. Minä en yrittänytkään käydä hänen tyttärensä kimppuun, kun hän oli vielä nuori, siis kaltaisteni silmissä.

William Hamilton: Ariel ja Prospero. Wikimedia Commons. PD.

William Hamilton: Ariel ja Prospero.

Caliban. Olin minäkin lapsi—ainakin käsityskyvyltäni… villi kuin tämä suloinen erämaa. Se oli… luonnollinen impulssi. Tunsin vain oman rakkaan nälkäni… iloni, jonka sai syttymään tuo herkullinen näky, joka ajautui tälle rannalle… se kauneus… eikä kukaan vielä ollut opettanut minulle, kuinka puhua ilosta. Tiesin vain, kuinka tarttua siihen. Toisaalta, mitäpä sinä tästä ymmärrät. Oletko edes mies, vai nainen, sinä hintelä henki?

Ariel. [nauraa:] Äläs nyt, sinä nyrpeä mörkö. Oletkos itse mies vai kala?

Caliban. Olen kuin Setebos minut muotoili, viisaudessaan, kun hän taittoi liekin ja meren ja ilman syyt yhteen minut tehdäkseen.

Ariel. No, sittenpä hän oli hyvin taitamaton käsityöläinen. Ei, sinä olet kuin sinun isäsi on sinut siittänyt: vajaamielinen, häthätää kokoon kursittu sekasikiö. Nuo eripariraajat, tuo karvainen ja rupinen ahteri, matala otsa, repsottavat huulet ja korvat, huojuva käynti. Ei, ei edes sellainen tylsämielinen, kuunalinen henki kuin Setebos olisi voinut hairahtua näin täydellisesti. Sinä olet sellainen kuin olet, koska sinun inha äitisi yhtyi kalmanhenkeen, jonka hän oli synkillä loitsuillaan manannut esiin tulien kehästä. Sinä olet epämuodostunut kappale, hävityksen kauhistuksesta kehkeytynyt, kammottava summa kahdesta luonnosta, yhtä pahasta ja vastavuoroisen vastenmielisestä.

Caliban. [kätkee alas painetut kasvonsa nyrkeillään:] Sinä pilkkaat minua tietäen, etten saa sinua kiinni. Pilkkaa jumalaani, jos niin tahdot; mutta on kertakaikkisen julmaa puhua äidistäni noin. Näen hänestä vieläkin unia. Hän oli minulle hellä… paijasi päätäni ja raajojani, ja lauleskeli… ruokki makeilla etanoilla ja marjoilla ja keitettyjen kukkien siirapilla… rakasti minua.

Ariel. Älä, pyydän sinua, ylistä Sycoraxia kuulteni. Kaksitoista vuotta olin hänen vankinaan, piinattuna petäjän kolossa.

Caliban. Minä puhun… [mutta, avaten silmänsä, hän taukoaa, kiljahtaa ja nappaa käteensä pienen simpukan hiekasta, johon aalto sen on sysännyt. Yksintein hän raksauttaa sen auki hampaillaan ja imee ahnaasti sen sisukset, nielaisee ja huokaisee tyytyväisenä. Heittää kuorenpalaset sivuun ja pyyhkii hiekan suupielistään:] Suussasulavaa. Suloista.

Ariel. [hymyilee huvittuneena:] Hyvä niin. No, mitä aiot tehdä vapaudellasi? Onko sinulle mitään eroa vapaudella taikka orjuudella?

Caliban: [nostaa katseensa horisonttiin:] Miksi moista kysyt? Kaikkihan on vapautta. Minä nukun ruohojen seassa, joita suolaiset tuulet heijailevat, aina kunnes tulee ilta ja matalikon vedet tuikkivat kuin pienet tanssahtelevat liekit. Tai sitten samoan saloilla ja juon hunajaa kultaisten mehiläisten kennoista. Sitten käyn pitkälleni korkealla, kukkuloilla, putoan punaisten kukkien syliin jotka siellä kasvavat, ja näen ylläni tähdet, kuin loistavat jalokivet joita melkein saatan koskea. Tai illastan poimimalla viileän kalasen hopeisesta lähteestä, joka virtaa kivien ja juurakoiden lävitse, kuuntelen outoa musiikkia, joka sataa tälle saarelle, juovun tuoksuista ja tuulista, päihdyn…

Ariel [aidosti hämmästyneenä:] Mitä kummaa? Kuinka noin alhainen peto voi nähdä noin ylhäisiä unia? Ja mitäpä teet sitten huomenna?

Caliban. Samaa. Tai jotain muuta. Mutta kuinka noin hento ja häilyväinen henki voi ymmärtää minun uniani? Sinä olet vain… valonhehkuinen varjo. Kuinka sinä voisit ymmärtää asioiden mahtavan painon, niiden ihmeellisen tiheyden ja lujuuden, hajun ja maun, repimisen ja jäystämisen ilon…?

Ariel. [hieman ärtyneenä:] Röyhkeytesi hämmästyttää minua. Voitko todella verrata ilojasi omiini? Voin uida kuun tuolla puolen alkuaineiden virrassa tai sukeltaa merten smaragdinloisteisissa syvyyksissä, nauttia korallipalatsien taiten koristelluista torneista. Voin tulla niin pieneksi, että voin sujahtaa kahden ruohonkorren välistä kuin peura puiden lomassa, tai kellua sateen jälkeen kivenkoloihin muodostuneissa altaissa. Voin kasvaa niin suureksi, että taivas  tai sateenkaaren pää  on tanssisalini. Voin ponkaista taivaankaaren halki ja laskeutua alas yhdessä hetkessä. Olen vikkelä kuin ajatus – ja yhtä vapaa.

Henry Fuseli: Caliban (yksityiskohta)

Henry Fuseli: Caliban (yksityiskohta)

Caliban. Minä olen villi kuin aisti – ja yhtä vapaa.

Ariel. [pysähtyy, katsoo taivaalle ja hymyilee taas:] Ehkä olet oikeassa. Hyvä on, sinä ihmelapsi. Ehkä me molemmat olemme täydellisiä omassa lajissamme, ja välillämme on oikeanlainen symmetrinen suhde…. Niin kauan kun vain pysymme omilla elämänpiireillämme. [nauraa taas.] Jokainen luonto täyttää sille luontaisen päämääränsä, jos se jätetään omilleen, ja näin suuri luonto saavuttaa täyteytensä. Kyllä, se tuntuu sopivalta. Lihan jano, hengen ekstaasi … kuolevainen paatos, kuolematon kontemplaatio… Ihmettelen kuitenkin kyllä. Ehkäpä ainut oikea todella epäluonnollinen olento onkin se, joka ylittää nämä rajat.

Caliban. Miksi tuollaisia ajatuksia tapailet?

Ariel. Tarkoitan sanoa, että se vaikuttaa varsin hyvältä – harmoniselta kosmisesta näkökulmasta käsin katsottuna – että sinä, siellä alhaalla, olet sinä, kahlaat jalat meren vaahdossa, ja minä, täällä ylhäällä, olen minä. Mutta josko todellinen hirviö – todellinen sekasikiö – on se sama olio, joka on juuri meistä erkaantunut—meidän rakas herramme… Niin, nyt kun sitä mietin, kuinka kammottavaa se onkaan – olla yhtä aikaa peto ja enkeli. Olla sidottu tuskaan ja kuolemaan, sekä kaivata iankaikkisuutta… tulla petomaisten himojen kuluttamaksi, sellaisten kuin sinun kaikkein idioottimaisimmillasi hetkilläsi, mutta samalla hullaantua hengellisistä näyistä, jotka ovat aivan yhtä häkellyttäviä kuin minun, silloin kun ne ovat mitä kirkkaimmat ja juovuttavimmat. Tiedätkös, kerran kysyin häneltä, saiko tieto kuoleman vääjäämättömyydestä hänen pohdintansa – niiden kaikkien kauniiden mysteerien – näyttämään turhalta. Hän sanoi, että se teki ne alati suloisemmiksi; ja sitten hetken päästä mietittyään, hän sanoi, että se teki kaiken katkerammaksi. [Hänen kasvonsa vakavoituivat.] Kuinka traagista… ja hullua. Mestari parka.

Caliban. Sinä säälit häntä? Hän oli minulle kuin jumala.

Ariel. Mutta kuitenkin vain eläin. Etkö näe asiaan piileytyvää kauhua? Olen suoraansanoen tyytyväinen, että hän on nyt poissa. Rakastin häntä, mutten olisi tahtonut nähdä hänen ikääntyvän ja kuolevan, ja kaiken sen hienon muuttuvan tuhkaksi. Kyllä, säälin häntä. Ja sinunkin pitäisi.

Caliban. [ulvoen:] Sääli minuakin. Minäkin kuolen.

Ariel. Äh, sekös… [heilauttaa kättään puolihuolimattomasti.] Katoavaisuus pukee sinua. Älä sitä mieti. Aistien ilo ilman luonnollista loppua olisi vain loputonta toistoa ja tyydytys tulisi mahdottomaksi. Mutta, näetkös, se mikä meissä asuu toisistamme eriytyneenä, luonnollisen jaon kautta, julmasti yhdistyy hänessä epäluonnolliseksi ykseydeksi. Se on todellakin säälittävää. Etkö sinä kuitenkin ole onnellinen, noin loppujen lopuksi?

Caliban. [kurtistaa kulmiaan, kohauttaa hartioitaan:] Kun suloiset jutut värisevät huulillani… kun kauniit äänet täyttävät korvani… ja sulotuoksut nenäni ja kurkkuni… ja kun kuu paistaa tummansinisellä taivaalla… Olen onnellinen silloin, toki.

Ariel. Aivan. Mutta hän ei voi koskaan olla – ei todella, eikä kovin pitkään. Etkö ymmärrä sitä? Joten, ei, en osaa sääliä sinua. Mutta häntä en voi olla säälimättä – ja kaikkia hänen kaltaisiaan hirviöitä. Mutta olkoon. [oltuaan hiljaa muutaman sekunnin ja tähyttyään vielä kerran horisonttiin, hän nousee, venyttelee jäseniään ja avaa harsomaiset, kimaltelevat siipensä.] Lennän nyt. Jää hyvästi. [loikkaa ylväästi lohkareelta tuuleen ja saman tien hän on poissa.]

Caliban. [tuijottelee hetken sinne, minne henki katosi, kääntää sitten katseensa kuohuihin.] Minulla on nälkä.

Kirjoittanut David Bentley Hart. Hart on teologian tohtori ja tuottelias kirjailija. Hänen erityisalojaan ovat aatehistoria ja uskonnonfilosofia. Kirjoitus on ilmestynyt alunperin First Things -lehdessä tammikuussa 2016. Suomentanut Olli-Pekka Vainio.

Kuva 1: Tuomo Sainio.

Kuva 2: William Hamilton: Ariel ja Prospero. Wikimedia Commons. PD.

Kuva 3: Henry Fuselin maalauksesta The Enchanted Island: Before the Cell of Prospero. CC BY-SA 4.0

Ylös