René Descartes (1596-1650) saa lähes aina paikkansa missä tahansa filosofian historian kokoomateoksessa, eikä tätä pidä ihmetellä: hänen edistysaskeleensa niin matematiikassa kuin filosofiassa ovat mitä olennaisimpia 1600-luvun viitekehyksessä.

Kukapa ei esimerkiksi tietäisi Descartesin kuuluisinta lausetta ”Ajattelen, siis olen”, epäilyn metodia ja siitä johdettua karteesisen filosofian systeemiä, tai Descartesin suuria edistysaskelia analyyttisen geometrian ensimmäisinä uranuurtajina?

Fysiikassa, linssinrakennuksessa ja anatomiassa hänen ahkera uurastuksensa ei sen sijaan tuottanut tulosta: esimerkiksi englantilainen fyysikko Robert Hooke (1635-1703) totesi pitkällisen tutkimuksen jälkeen, että Descartesin suunnittelema linssinhiontakone ei voi periaatteessakaan toimia (Grayling 2006, 147-148).

Myöskään hänen kosmologiaan tai anatomiantutkimukseen tutustuva tutkija ei voi välttää turhautumista spekulatiivisiin ja hajanaisesti koottuihin teorioihin, jotka tuntuvat olevan jyrkästi ristiriidassa Descartesin painottaman ”vain kaikkein ilmeisimpiin totuuksiin perustuvan” ja ”vain geometrian ja matematiikan tasoisesta varmuudesta johdetun” ajattelun kanssa (Descartes 2003, 100).

Tämän artikkelin aiheena ei kuitenkaan ole Descartesin filosofia, luonnontiede tai matematiikka; näistä on kirjoitettu jo tuhansia ja taas tuhansia sivuja. Sen sijaan Descartesin maailmankatsomus ja henkilökohtainen vakaumus ovat edelleen hämärän peitossa ja näistä asioista esitetään useita keskenään ristiriidassa olevia väitteitä. Tässä artikkelissa pyrin – jos en ehkä antamaan lopullista totuutta  ainakin kumoamaan räikeimmät yksinkertaistukset.

Yksinkertaistuksenkin uhalla esitän seuraavaksi kolme keskenään ristiriitaista teoriaa Descartesin maailmankatsomuksesta:

1) Descartes oli ruusuristiläinen mystikko ja salatieteilijä, joka kuin ”näytelmään naamioituneena” halusi tietoisesti välttää konfliktia katolisen kirkon kanssa, koska heidän perusoppiensa mukaan ”maailman tietämättömyyden edessä pitää kätkeytyä eikä tietämättömien professoreiden raivoa tule turhaan herättää”, kuten Kepler salaperäisesti kirjoittaa Galileo Galileille (Lehti 1999, 93). Tätä kantaa edustaa mm. Amir Aczelin teos Descartes´ Secret Notebook (2005).

2) Descartes oli jonkinlainen teisti ja joutui vaikeuksiin katolisen kirkon ahdasmielisen vapaita ajattelijoita koskevan vainon kohteeksi: vaikka hän yritti parhaansa mukaan mielistellä kirkkoa, hänen teoksensa olivat kuitenkin sen verran ennakkoluulottomia ja auktoriteettivapaita, että erityisesti heliosentristä teoriaa kannattavat kirjoitukset joutuivat väistämättä katolisen kirkon kielletylle listalle ja Descartes itse joutui muuttamaan vapaamielisempään Hollantiin paetakseen kirkon painostuksen alta. Tätä kantaa edustaa mm. Esa Saarisen alkeisteos filosofian historiasta (Saarinen 1985). Nettihakujen perusteella havaitsemme myös näkökannan, jonka mukaan Descartes mekanistisen maailmankuvansa perusteella olisi käytännössä jopa agnostikko. Jopa Descartesin aikalainen Blaise Pascal tuntuu olevan tätä mieltä.

3) Descartes oli perinteinen katolinen. Hänen yhteentörmäystään katolisen kirkon ja monien katolilaisten kanssa ei voi juuri kaunistella, mutta siitä huolimatta häntä voidaan sanoa katoliseksi tiedemieheksi ja filosofiksi.  Vältän tarkoituksella, sekä pätevyyden että mielenkiinnon puutteen takia tarkempaa teologista syventymistä aiheeseen, mutta jonkinlaisesta ”uskonnollisesta konservatismista” joka luultavasti tarkoittaa samaa mitä itse ymmärrän tällä käsitteellä, kirjoittaa mm. Watson (2007, 233).

Seuraavaksi tarkastelen näitä kolmea väitettä: väitettä yksi erillisenä ja kahta muuta vertaillen niitä keskenään.

Mystisen Descartesin viitta

Ruusuristiläisyys on salaseura, joka heräsi henkiin -todellisena tai kuviteltuna- 1600-luvun Saksassa. Käyn kohta läpi muutaman ruusuristiläisyyteen liittyvän perusteeman, jotka meidän täytyy tietää ymmärtääksemme tämän väitteen perusteita.

Tämän teorian ydinkohta on se, että Descartes oli salaseuran jäsen- salaseuran, jonka perusteemat olivat kristillissävytteisyydestään huolimatta usein kirkon opetusten vastaisia ja joihin liittyi mm. arabialaista mystiikkaa, hermeettisiä kirjoituksia, alkemiaa, renessanssimagiaa ja muita ilmiöitä, joita kirkko -eittämättä myös protestanttinen- piti kyseenalaisina ja vaarallisina.

Väitteen kiinnostavuus on ilmiselvä: suuret ihmiset luovat suuria tarinoita, jopa ja etenkin kuolemansa jälkeen: miksi nykyäänkin Da Vinci´s Demons ja Dan Brownin romaanit ovat aina takuuvarmoja listaykkösiä?

Tämä ei ole mikään uusi ilmiö: jo Adrian Baillet (1691) kirjoitti ensimmäisen Descartesia koskevan biografian, jossa korosti kymmenien sivujen pituudella Descartesin sankarillisuutta sotilaana, taitavana miekkamiehenä ja pelottomana, useita kieliä sujuvasti puhuvana maailmanmatkustajana sekä tietysti ruusuristiläisenä mystikkona. Vaikka lähes kaikki tutkijat pitävät Bailletin teosta yksityiskohtaisuudestaan huolimatta epäluotettavana, suuri osa Descartesiin liittyvistä ruusuristiläisistä huhuista on peräisin juuri tästä teoksesta.

Ovatko sitten esimerkiksi huhut Elvis Presleyn elossa olemisesta ainoastaan tämän postmodernin aikakautemme hullutuksia? Eivät ole, melko pian Descartesin väitetyn kuoleman jälkeen alkoivat levitä väitteet, jonka mukaan hänkin lavasti kuolemansa, matkusti Ruotsin Lappiin tutustuakseen saamelaisiin shamanistisiin riitteihin ja kirjoitteli sieltä kuningatar Kristiinalle salaisia kirjeitä vielä vuosia oletetun kuolemansa jälkeen (Grayling 2006, 273).

Ruusuristiläisyyden perusteemat

Ruusuristiläisyys oli 1600-luvulla yksi merkittävimpiä okkultistisia suuntauksia. Sen perustana pidetään kolme kirjoitusta, joista kaksi, Fama Fraternitatis (1614) ja Confessio Fraternitatis (1615) ovat pamflettimaisia kirjoituksia seuran yleisistä suuntaviivauksista ja erittäin eksentrinen romaani Christian Rosenkreutzin kemialliset häät (1616) kuvaa ritari Rosenkreutzin matkaa mystiseen linnaan kuninkaan hääjuhliin, joissa tapahtuu toinen toistaan ihmeellisempiä tapahtumia.

Johann Valentin Andreae (1586-1654) paljastaa elämänkerrassaan kirjoittaneensa viimeisimmän näistä teoksista nuorena teologian opiskelijana eräänlaisena kristillisenä allegoriana, mutta kaikki eivät tätä hyväksyneet: monet edelleen ajattelivat näiden julkaisujen kuvanneen konkreettisesti saksalaisen ritarin pyhiinvaellusmatkaa mm. Fezin kaupunkiin, josta sai käsiinsä valtavasti lännessä tuntematonta tai unohdettua maagista ja tieteellistä tietoa, jota pyrki levittämään Eurooppaan pyrkien mm. parantamaan sairaita ilman rahallista korvausta.

Ruusuristiläisyyden eksoottinen perusidea herätti kiinnostusta Descartesin ajan Euroopassa: olihan Eurooppa juuri käynyt läpi verisen ja tuhoisan 30-vuotisen sodan jota vielä 1600-luvun pieni jääkausi katovuosineen täydensi: sekä katolinen että protestanttinen kirkko näyttäytyi (oli tämä sitten oikeudenmukaista tai ei) tuhoa ja ahdasmielisyyttä synnyttävänä jäänteenä, joten on vain luonnollista että vaihtoehtoja etsittiin perinteisten eurooppalaisten arvojen ulkopuolelta. Emme tiedä, miten laajassa skaalassa ja missä muodoissa ruusuristiläisyyttä todellisuudessa harjoitettiin, mutta ajatukset vaikuttivat moniin ajan tiedemiehiin ja filosofeihin: esimerkiksi Valentin Andreaen opiskelijaystävään Johannes Kepleriin (1571- 1630) (Yates 2002, 197), filosofi Francis Baconiin (1561-1626) ja moniin vähemmin tunnettuihin astrologeihin, kabbalisteihin ja alkemisteihin (esimerkiksi astrologi ja lääkäri Robert Fludd (1574-1637)).

Descartesin ruusuristiläiset yhteydet

Myös Descartesia pidetään tämän liikkeen kannattajana ja jopa korkean luokan jäsenenä ja myös nykyajan ruusuristiläiset järjestöt mainitsevat hänen nimensä esimerkkinä liikkeen historiallisista jäsenistä, mikä ei tietenkään ole kovinkaan ihmeellistä ottaen huomioon hänen nykyaikaisen maineensa tieteellisenä filosofina ja nerokkaana matemaatikkona. Mutta millä tätä asiaa perustellaan?

Kuten aikaisemmin jo mainittiin, suuri osa huhuista perustuu Baillet´n Descartes-elämänkertaan, joka on todettu epäluotettavaksi ja Descartesin sankarillisia ja mystisiä ominaisuuksia tarpeettomasti liioittelevaksi.

Toinen tapa tutkia asiaa on Descartesin elämävaiheet ja omat teokset: hänen matkansa 30-vuotiseen sotaan (jossa Descartes toimi vain virkatehtävissä eikä tiettävästi ottanut osaa taisteluihin) ja tapaamiset avoimesti ruusuristiläisen numerologin ja matemaatikon Johann Faulhaberin (1580–1635) kanssa Ulmin kaupungissa Saksassa, outo viittaus ruusuristiläisiin hänen yksityisessä muistikirjassaan, hänen erikoiset unikuvauksensa jotka tuovat mieleen kertomukset Rosenkreutzin haudasta ja niin edelleen. Erikoisia viittauksia ja sattumuksia on monia ja ne keskittyvät Descartesin varhaisiin kirjoituksiin ja vaiheisiin, mutta ne ovat vain yksittäisiä lyhyitä mainintoja ja tapahtumia. Tuskin ne kaikki kuitenkaan voivat olla sattumaa.

Kuitenkin tällä tavoin voidaan todistaa vain, että Descartes harkitsi useita vaihtoehtoja ja luki paljon vaihtoehtoista kirjallisuutta. Meillä voi olla 1600-luvun La Flèchestä, Descartesin käymästä jesuiittakoulusta hyvinkin ahdasmielinen kuva jossa vain virallisesti hyväksytyt kirjat (käytännössä skolastiset teokset) olivat sallittuja, mutta mm. Rodis-Lewiksen mukaan tosiasiassa opettajat olivat erittäin vapaamielisiä ja sallivia: oppilaiden oletettiinkin opiskelevan kaikkea mahdollista, jopa taikuutta ja okkultismia käsitteleviä teoksia, jotta oppisivat itsenäisesti arvioimaan, mikä on hyvää ja mikä huonoa opiskelua (Rodis-Lewis 1999, 10).

Varmimman todistuksen Descartesin oletetusta ruusuristiläisestä taustan luonteesta saadaan selville peilaamalla sitä hänen kokonaisfilosofiaansa vasten: Descartes sanoutui ehdottomasti irti alkemistisista, astrologisista ja maagisista opeista jotka eivät hänen mukaansa millään lailla perustu intuitioon tai luonnollisen järjen valoon (Descartes 2003, 26-27, Descartes 2001, 125).

Näin ollen meillä ei ole syytä uskoa, että Descartesin kiinnostus ja osallisuus ruusuristiläisiin olisi ollut satunnaista kirjallisuuden lukemista vahvempaa.

Descartes, katolisuuden painostama vai sen kannattaja?

Descartes ei ollut erityisen innokas dogmaatikko tai katolisen uskon puolustaja. Vaikka hänen jäämistöstään löytyi (vain muutaman kirjan joukossa) mm. Tuomas Akvinolaisen Summa Theologiae, yleensä ottaen kirjeenvaihto teologisesti painottuneiden henkilöiden kanssa paljastaa, että Descartes on silmiinpistävän tietämätön ja yllättynyt esimerkiksi Augustinuksen tai Anselm Canterburylaisen keskeisistä ajatuksista (esim. Descartes 2002, 330-331). Tämä yhdistettynä siihen, että Descartes tuntuu hyvin kiusaantuneelta aina kun kirjeenvaihto kääntyy dogmatiikkaan, on antanut aihetta epäillä että Descartes oli ympäripyöreä teisti tai lähes agnostikko aikansa katolisessa, dogmaattisen ahtaassa ympäristössä joka lopulta väistämättä rupesi painostamaan häntäkin.

Descartes erottaa jyrkästi toisistaan katolisen uskon ja filosofisen, analyyttisen järjen toisistaan: Metodin esityksessään hän kirjoittaa, että uskon perimmäisiä asioita ei pidä asettaa järjen tarkasteltaviksi, ja vaikka filosofian ja geometrian vaikeimmat tulokset on tarkoitettu vain kaikkein harjautuneimmille ja lahjakkaimmille mielille, uskonasiat ovat avoimia niin oppineille kuin oppimattomillekin.

Descartesin mekanistinen, Newtonin mekaniikan kaltainen (mutta epätäydellisesti ja ristiriitaisesti formalisoitu) maailmankatsomus oli aikanaan erikoinen ja tuotti luonnollisesti paljon kritiikkiä varsinkin ihmisiltä, jotka halusivat jättää ”jumalalliselle valinnalle” tilaa, mutta ehkä jälleen on aika peilata tätä ideaa Descartesin kokonaisfilosofiaa vastaan: Jumalan olemassaolon todistaminen vain täysin varmoista tosiasioista oli Descartesille ensimmäinen välttämätön askel: ilman Jumalan olemassaoloa kaikki voi olla harhaa tai unta: on aivan turha tutkia ruumiin tai ulkomaailman toimintoja ellei edes niiden olemassaolo ole varmaa.

Descartes ei pitänyt auktoriteeteista, joita hänen aikanaan edustivat ennen kaikkea Aristoteles ja Eukleides. Vaikka Descartesin ajatusmaailma oli osittain aristoteelinen, mm. liikkeen fysiikasta kirjoittaessaan hän monesti kritisoi aristoteelista liikkeen käsitystä – lähteitä mainitsematta. Myöskään Eukleideesta hän ei pitänyt, tosin kritisoi häntäkin tavalla, joka aukeaa vain oikeasti Eukleideen kirjoihin perehtyneelle lukijalle (Descartes 2001, 99; Descartes 2003, 41): Descartesin mukaan Eukleideen propositioiden opettelusta ei ole mitään muuta hyötyä kuin korkeintaan jonkinlaisena johdonmukaisen ajattelun harjoitteluna.

Descartes, samoin kuin suurin osa muista aikansa matematiikan suurnimistä, kuten Cardano, Stevin ja Clavius olivat oikeassa ja edustivat ”tieteellisen kapinan” kärkeä 1500-1600-luvulla: Jokainen matematiikkaan syvällisesti tutustunut tiedemies  näki selvästi, että Eukleideen propositioita oli opiskeltu Euroopassa vuosisatojen ajan, mutta hyvin vähän uutta enää saatiin aikaan: jos haluttiin keksiä jotain uutta, tarvittiin jotain muuta lähestymistapaa kuin klassista kreikkalaista geometriaa. Tätä haettiin ja saatiin mm. huomattavasti vähemmän tunnetun matemaatikon Diophantos Aleksandrialaisen lukuja käsittelevistä ongelmista sekä arabialaisesta algebrasta.

Moni konservatiivisempi ajattelija kuitenkin muodosti käsityksensä matematiikasta Jesuiittakoulunkin opintoihin pakollisena kuuluneiden Eukleideen I ja II kirjan perusteella: matematiikka edusti monelle Descartesin ajan humanistiselle tiedemiehelle ulkoa opeteltavaa todistuskokoelmaa ennemmin kuin myös modernissakin maailmassamme harjoitettua ongelmakeskeistä, abstraktia ajattelua.

Ehkä tämä on tärkeä syy sille, että Descartes pyytää ystäväänsä Mersenneä olemaan välittämättä hänelle enää kritiikkiä koskien hänen matematiikkaansa, koska Descartes kokee arvostelut niin kehnoina (Descartes 2002, 358). Descartes ei halua tuhlata aikaansa humanistiseen keskusteluun, jossa filologit, joiden asiantuntemus matematiikan alalla rajoittuu Eukleideen alkeiskurssiin todistelevat Aristoteleeseen vedoten tuloksia kuten ”matematiikka ei ole oikeaa tiedettä” (kts. Esim. Bockstaele 2009, 438).

Koska Descartes siis tutustui muihinkin aikansa auktoriteetteihin melko laiskasti jos vertaa moniin ensyklopedisteihin jotka osasivat Aristoteleen kategoriat, Eukleideen todistukset ja aikansa skolastisen keskustelun ulkomuistista, onko kovin kummallista ettei myöskään teologian syvät ajatukset ja mutkikkaat käsitteet olleet kovinkaan usein hänen mielessään?

Johtopäätökset

Ajatus mystikko-salatieteilijä-Descartesista on kiehtova, mutta historiallisen tarkastelun pohjalta voidaan todeta, että Descartesin suhteet mystisiin seuroihin ja harrastuksiin ovat hyvin satunnaiset, jos ei olemattomat. Tätä ei tietenkään tule yleistää hänen aikansa joihinkin muihin tiedemiehiin ja filosofeihin, joista monella yhteydet ovat selvästi vahvemmat.

Descartes oli varmasti teisti eikä esimerkiksi agnostisismi sovi hänen ajatusmaailmalleen. Hän oli myös katolisen kirkon puolella oleva aikansa konservatismin kannattaja, tarvittaessa myös protestantteja vastaan ja piti filosofiansa erillään teologiasta, vaikka filosofian oli tärkeää olla siitä huolimatta yhteensopivaa katolisen uskon kanssa.

Lähdeluettelo

Baillet, Adrian: La vie de Monsieur Descartes. Chez Daniel Horthemels, rue faint Jacques, Au Mécénas, Paris 1691

Aczel, Amir D: Descartes’ Secret Notebook. Broadway Books 2005

Bockstaele, Paul: Between Viète and Descartes: Adriaan van Roomen and the Mathesis Universalis. Arch. Hist. Exact Sci (2009) 63:433-470

Descartes, Rene, Teokset I, Gaudeamus 2001

Descartes, Rene, Teokset II, Gaudeamus 2002

Descartes, Rene, Teokset III, Gaudeamus 2003

Galilei, Galileo: Sidereus Nuncius. Suom. Raimo Lehti. Ursa 1999

Grayling, Anthony Cliffort: Descartes. The life of René Descartes and Its place in his times. Pocket Books 2006

Rodis-Lewis, Geneviève: Descartes, His Life and Thought. Cornell Paperbacks 1999

Saarinen, Esa: Länsimaisen filosofian historia huipusta huippuun Sokrateesta Marxiin. WSOY 1985

Watson, Richard: Cogito, Ergo Sum: The Life of René Descartes. Godine Publishing, Boston 2007

Yates, Frances A: The Rosicrucian Enlightenment. Routledge 2002

Kuvat:

1. AnToonz@Flickr.com. CC BY-NC-ND 2.0.
2. Wikimedia Commons. PD.
3. Jaakko Joutsi
4. Jaakko Joutsi