Kolumni / Olli-Pekka Vainio / 22.10.2013

Mitä on tietäminen?

Sokrates kiusasi oppilaitaan väittämällä, että hän tietää vain yhden asian: sen ettei tiedä mitään. Onko ihmisen tieto todellakin näin puutteellista? Vai voimmeko oikeasti tietää jotakin enemmän?

Vanhan määritelmän mukaan tieto on perusteltu tosi uskomus. Nykyään tätä määritelmää pidetään kuitenkin ongelmallisena. Yhtenä syynä tähän on Edmund Gettierin havainto, jonka mukaan henkilöllä voi olla perusteltu tosi uskomus, joka ei kuitenkaan ole tietoa. Tällaisia tilanteita kutsutaan Gettier-tapauksiksi ja niiden luonne on seuraavanlainen.

Kuvittele, että olet ajelemassa USA:n halki ja saavut maaseudulle, jossa on joka puolella kauniita latoja. Muodostat välittömästi uskomuksen: ”Tuossa pellolla on kaunis lato.” Tietämättäsi olet kuitenkin saapunut alueelle, jonka nimi on Fake Barn County. Nimi tulee siitä, että tuolla alueella pelloille on pystytetty feikkilatoja turistien iloksi. Sattuu kuitenkin niin, että lato jota juuri sillä hetkellä katsot, sattuu olemaan ainut oikea lato koko piirikunnassa. Sinulla on nyt siis perusteltu tosi uskomus, mutta ei kuitenkaan tietoa.

Miksi? Koska uskomuksesi on riippuvainen tuurista.

Gettier-tapauksissa tuuri astuu kuvaan mukaan kahdesti. Ensin sinua kohtaa huono tuuri tietämättömyyden muodossa. Et ole koskaan kuullutkaan ovelista maajusseista, jotka rakentelevat feikkilatoja. Sitten tätä huonoa onnea seuraa hyvä onni: ainut oikea lato sattuu juuri sillä hetkellä olemaan silmiesi edessä.

Tämänkaltaiset tapaukset osoittavat, että uskomuksen totuus ei ole riippuvainen siitä, miten hyvät perusteet minulla näyttää sen puolesta olevan. Se, miten maailma minulle ilmenee, ei ole automaattinen tae siitä, että maailma on juuri sellainen kuin se näyttää olevan. Olennaista ei siis ole, että minulla on havaintoja, vaan myös se, kuinka nämä havainnot ovat syntyneet. Mutta tämä mutkistaakin asioita radikaalisti.

Gettier mullisti havainnollaan aikaisemman tiedon määritelmän, eikä konsensusta ole sen jälkeen syntynyt. Tietoteoriassa nimenomaan tiedon määritelmän luonne on pahemmin kateissa kuin ehkä koskaan ihmiskunnan historiassa. Sokrates näyttää olleen kaukaa viisas: me emme oikein edes tiedä, mitä tietäminen on.

Mutta ei hätä ole tämän näköinen. Meillä on useita mahdollisia ja kohtuullisen hyviä ehdokkaita, joista käydään keskustelua ja joita parannellaan jatkuvasti.

Yksi ratkaisu on vedota kognitiivisiin kykyihin ja tiedollisiin hyveisiin. Tällöin tiedon määritelmä voisi olla esimerkiksi seuraavankaltainen:

S tietää että p, jos p on perusteltu tosi uskomus, ja S:n uskomus että p on seurausta intellektuaalisesti hyveellisestä toiminnasta ja S:n oikein toimivista kognitiivista kyvyistä.

S:n tieto perustuu siihen, että hän on tehnyt töitä tietonsa eteen ja häntä voidaan pitää ansiollisena tiedon suhteen. Näin S:n intellektuaalisilla ominaisuuksilla pyritään rajaamaan tuurin rooli pois. Tämä ei Gettier-tapauksissa toteudu.

Gettierin jälkeisen tietoteoreettisen keskustelu yksi piirre on, se että tietämiseen on alettu suhtautua hyvin erilaisilla tavoilla. Toisaalta tiedon raja on voitu nostaa hyvin korkealle. Tällöin meillä voi olla hyvin paljon perusteltuja uskomuksia, mutta lopulta hyvin vähän tietoa. Jotkut filosofit taas pitävät tiedon käsitettä jokseenkin turhana; olisi parempi vain puhua enemmän tai vähemmän todennäköisesti tosista uskomuksista. Toiset taas laskevat tiedon rajan hyvin alas ja soveltavat arkiuskomuksia kriteerinä suhteessa muihin uskomuksiin.

Näin ollen se, mitä tiedämme, riippuu hyvin paljon siitä, mitä tiedolla jossakin tietyssä, varsin tarkkaan rajatussa kontekstissa tarkoitetaan. Samoin myöskään käsitteillä uskomus tai perustelu ei ole itsestään selvää merkitystä, vaan nekin voidaan (ja ne pitää) määritellä eri tavoin eri konteksteissa. Tästä syystä esimerkiksi uskon ja tiedon asettaminen toisiaan vastaan on usein varsin ongelmallista jo siitä syystä, että käsitteiden sisällöt eivät välttämättä juurikaan poikkea toisistaan.

Millaista on filosofinen tieto?

Toinen kiinnostava tekijä on filosofisten kysymysten ja kantojen luonne. Filosofiset näkemykset ovat usein luonteeltaan sellaisia, että niihin päädytään muilla kuin filosofisilla perusteilla eikä meillä usein ole mitään itsestään selvää keinoa arvottaa erilaisia näkemyksiä. Näin filosofinen tieto eroaa jossain määrin tieteellisestä tiedosta, joka perustuu empiirisiin kokeisiin.

Kirjassaan The Problems of Philosophy filosofi Colin McGinn kirjoittaa:

”Toisinaan voimme sitoutua filosofisiin väitteisiin, mutta usein voimme vain ottaa ne vakavasti. Toivomme löytävämme riittäviä perusteita sen puolesta, että voisimme oikeasti uskoa johonkin filosofiseen väitteeseen, mutta lopulta voimme vain yrittää päästä tilaan, jossa suhtaudumme tähän väitteeseen kunnioituksella. Voimme pitää sitä ehdokkaana totuudeksi. … Valtaosa filosofisesta keskustelusta koostuu yrityksistä vakuuttaa toiset ottamaan vakavasti oletus, jota itse sattuu pitämään vakuuttavana syistä, joita on hyvin vaikea pukea sanoiksi tai osoittaa yksiselitteisesti.”

McGinn kiinnittää huomion myös siihen, että usein filosofisten näkemystemme uskottavuus on jotain sellaista, johon emme itse päädy argumentaation kautta. Pikemminkin jotkut näkemykset vain näyttävät tai tuntuvat meistä uskottavammilta kuin toiset. Monet filosofiset kannat ovatkin aksiomaattisia; ne ikään kuin nostetaan esiin mahdollisina ratkaisuina käsiteltävään ongelmaan. Filosofiassa lähdetään sitten näistä liikkeelle: niitä pyritään puolustamaan ja selittämään parhaimmalla mahdollisella tavalla.

Filosofisten kantojen ongelma on, että monet keskenään ristiriitaiset kannat ovat mahdollisesti tosia. Esimerkiksi on mahdollista, että naturalismi on totta, mutta on samalla tavalla mahdollista, että idealismi on totta. On mahdollista, että meillä on vapaa tahto – tai että me emme tosiasiassa ole vastuussa mistään tekemisistämme.

Näitä kantoja voidaan puolustaa varsin uskottavasti ja perusteellisesti. Tässä vaiheessa tiedemies turhautuu. Mitä hyötyä on tällaisesta jaarittelusta, joka ei etene mihinkään?

Edistyykö filosofia?

Filosofian luonteesta ja sen mahdollisesta edistymisestä on esitetty useita malleja.

Kumulatiivisen mallin mukaan filosofia edistyy samoin kuin muutkin tieteet. Tämän näkemyksen ongelma on, että filosofia ei todellisuudessa näytä etenevän näin. Tasaisen edistyksen sijasta näemme hajaannusta ja jopa paluuta vanhoihin, jo kerran hylättyihin ajatuksiin.

Dialektisen mallin mukaan filosofia etenee ristiriitatilanteiden kautta. Hegeliläisittäin kaksi vastakkaista näkemystä yhdistyvät synteesiksi. Mutta tätäkään ei voida sellaisenaan havaita filosofian historiassa. Monet teoriat yksinkertaisesti hylätään eikä niitä sulauteta osaksi uutta näkemystä.

Kulta-aika –mallin mukaan filosofia saavutti lakipisteensä jo menneisyydessä jonakin tiettynä ajanjaksona. Tämän jälkeen on tapahtunut vain rappiota. Ja lopulta Valistunut Yksilö –mallin mukaan joku tietty yksilö tai jokin metodi takaa meille, ehkä ensimmäistä kertaa ihmiskunnan historiassa, pääsyn tietoon.

Jokaisella yllä mainitulla mallilla on ollut merkittäviä kannattajia, mutta myös merkittäviä kriitikkoja. Itse ajattelen, että kaikilla näillä malleilla on oma paikkansa ja rajattu totuus opetettavanaan. Oxfordin yliopiston edesmenneen filosofian professorin Michael Dummettin mukaan ”filosofia… on pyrkimys ymmärtää aina vain paremmin ne totuudet, jotka jo tunnemme.” Mielestäni Dummettin kuvaus on oikeansuuntainen ja avaa hyvin filosofian luonnetta. Filosofia siis etenee – mutta varsin hitaasti. Lisäksi sen eteneminen on hieman toisenlaista kuin tieteen. On hyvin epätodennäköistä, että filosofiassa tapahtuisi valtavia mullistuksia. Perustavat kannat on jo kaivettu esiin vuosisatoja sitten, mutta niiden luonne ja määrittely voi tarkentua.

Muotivirtaukset vaikuttavat myös filosofiaan, kuten Randall Collinsin tutkimus Sociology of Philosophies (1998) filosofisista liikehdinnöistä osoittaa. Joinakin aikoina on trendikästä kannattaa näkemystä X, jonakin toisena aikana näkemys Y on suosituin. Suosioon vaikuttavat usein sangen sattumanvaraiset tekijät, ja usein muutoksen syynä on ainoastaan kyllästyminen vanhoihin teorioihin, ei niiden kumoutuminen.

Mutta tarvitaanko filosofiaa?

Skientismi on näkemys, jonka mukaan vain tiede kykenee antamaan luotettavia vastauksia kysymyksiin, joita ihminen voi esittää. Myös filosofiset kysymykset voidaan tämän naturalistisen mallin mukaan palauttaa tieteen kielelle. Filosofiaa ei siis varsinaisesti tarvita mihinkään.

Tällä näkemyksellä on jonkin verran kannattajia lähinnä luonnontieteiden edustajien joukossa. Näkemyksen ongelmallisuus on kuitenkin ilmeinen. Onko vaatimus filosofian naturalisoimisesta luonteeltaan tieteellinen vai filosofinen? On hyvin vaikea perustella tätä väitettä tieteellisesti ilman jonkinlaista vetoamista filosofiaan tai tekemällä joitakin filosofisia taustaoletuksia. Näyttää siis siltä, että väite on luonteeltaan filosofinen.

Tiedemiehet, jotka esittävät tällaisia väitteitä, kuten esimerkiksi Stephen Hawking tai Peter Atkins, pyrkivät siis redusoimaan filosofian osaksi kovia tieteitä, mutta tämä ei oikein tunnu onnistuvan ilman sisäisiä ristiriitoja. Puhtaan tieteen sijasta he päätyvät vain tekemään juuri sellaista filosofiaa, jota yrittävät välttää, tätä kuitenkaan itse huomaamatta.

Filosofia on kuin painovoima. Sitä voi kirota, mutta sitä on hankala vastustaa.

Filosofian ja tieteen raja on usein varsin häilyvä ja usein ne sekoittuvat toisiinsa. Esimerkiksi kysymys ”miksi on olemassa jotain sen sijaan, ettei olisi olemassa mitään” sijaitsee rajapinnalla, jossa sekä tieteellä että filosofialla on jotain sanottavaa. Jommankumman sulkemisesta keskustelun ulkopuolelle seuraa yleensä vain sekaannuksia.

Tässä yhteydessä on kuitenkin hyödyllistä erottaa toisistaan filosofia jonkinlaisena kantana ja filosofia tarkan ja laaja-alaisen ajattelun metodina. Filosofisista kannoissa ei usein juurikaan tapahdu selvää edistystä, vaikka niiden syvempi ymmärtäminen onkin mahdollista. Mutta filosofia menetelmänä on hieman toinen juttu. Vaikka joku voi hylätä jonkin filosofisen kannan tai jopa koko kysymyksenasettelun, hän ei voi hylätä filosofiaa metodina, joka pyrkii kohti suurempaa totuuden ymmärtämistä. Esimerkiksi fysiikan filosofia selkeyttää käsitteitä ja miettii, mitä erilaisissa kokeissa on oikeasti todistettu ja mitä ei. Mielen filosofia voi pohtia sitä, mitä esimerkiksi moderni neurotiede voi todella kertoa meille tietoisuuden ja ruumiin suhteesta.

Se, että asiat tuntuvat seisovat paikallaan, ei ole kuitenkaan filosofian vika; ongelma on tutkimuksen kohteessa. Todellisuus on meille kova pala purtavaksi. Yritykset ratkaista monimutkaisia filosofisia ongelmia vetoamalla joihinkin tieteellisiin löytöihin ovat usein väärinymmärrysten seurausta. Tuorein esimerkki tällaisesta sekaannuksesta lienee Lawrence Kraussin kirja A Universe from Nothing (2013), jossa käsite “ei-mitään” ensiksi tulkitaan eri tavalla kuin filosofiassa ja sitä yritetään sen jälkeen soveltaa filosofiseen ongelmaan.

Lopuksi

Tiedon käsitteen problematisointi on varsin helppoa. Tämä voi opettaa meille monta hyödyllistä asiaa, mutta myös johtaa meitä harhaan. Yksi olennainen läksy kuitenkin on: kontekstilla on väliä. Käsitteiden kanssa on siis oltava tarkkana: missä mielessä niitä kulloinkin käytetään?

Moniin keskeisiin filosofisiin ja maailmankatsomuksellisiin kantoihin liittyy tietty hämäryys. Meillä ei ole keinoja osoittaa niitä absoluuttisen vääriksi, muttei myöskään todistaa niitä absoluuttisen oikeiksi. Näin ollen esimerkiksi (ainakin omasta mielestäni) sekä teismi että ateismi ovat kantoja, joita voidaan tukea hyvillä perusteilla. Mutta vain toinen näistä voi olla tosi, tai sitten molemmat ovat epätosia.

Meillä ei ole myöskään syytä olettaa, että asiat selkeytyvät merkittävästi lähitulevaisuudessa. Dummett tosin oli sitä mieltä, että teismi peittoaa ateismin filosofisena kantana seuraavan sukupolven kuluessa, mutta tämä jääköön nähtäväksi.

Kirjallisuutta:

Randall Collins, Sociology of Philosophies (Harvard 1998)

Michael Dummet, The nature and future of philosophy (Columbia 2010)

Colin McGinn, The Problems of Philosophy: The Limist of Inquiry (Wiley 1993)

Lawrence Krauss, A Universe from Nothing. Why there is something rather than nothing? (Atria 2013)

Ylös