Kolumni / Miikka Niiranen / 20.8.2013

Robert Boyle: ”Antakaa luonnolle, mikä luonnolle kuuluu”

”Kemian isäksi” tituleerattu Robert Boyle (1627-1691) esitti muun muassa teologisista syistä, että tieteen tuli etsiä luonnosta lakeja, ei päämääriä. Ajatus oli uusi ja radikaali omana aikanaan. Mistä oikein oli kyse?

1600-luvun Englannissa oli alkanut erityisesti Francis Baconin tieteenfilosofian edistämänä luonnontieteiden kukoistuskausi, jonka eturintamassa myös Boyle työskenteli.

Aikakauden kehitys johti muun muassa erään maailman vanhimman tieteellisen seuran, Royal Societyn perustamiseen, jonka perustajajäseniä Boyle oli. Mutta oliko kristillisellä uskolla tai sen motivoimilla filosofisilla näkemyksillä vaikutusta luonnontieteen edistymiseen tämän kemian tienraivaajan kautta?

Aristoteles tieteen auktoriteettina

Boylen luonnollista teologiaa on luonnehdittu ”voluntaristiseksi” (lat. voluntas = tahto, valinta) siksi, että sen mukaan Jumalalla oli täysin vapaat kädet filosofisista välttämättömyyksistä ja muista rajoitteista maailmaa luodessaan. Tämä saattaa kuulostaa itsestään selvältä nykyajan ihmiselle, muttei samalla tavalla ollut sitä Boylen aikalaisille. Läpi koko keskiajan ja renessanssin oli näet kristillisessä teologiassa ja filosofiassa vaikuttanut vahvasti antiikin filosofinen perintö, jonka viimeisimpänä auktoriteettina oli Aristoteles. Hänen vaikutuksestaan ajateltiin korostuneesti, että jokainen luonnon osa oli tarkoituksenmukainen ja tiettyä päämäärää kohti suuntautunut ja että jopa luonto itse tarkoitti tai teki asioita tietoisen mielen tavoin. Ajan tieteen piirissä saatettiin sanoa esimerkiksi, että ”luonto kammoksuu tyhjiötä” tai että ”luonto ei tee mitään turhaan”.

Vaikka Boylenkin mielestä Jumala oli toki luonut luonnon tarkoituksenmukaiseksi eikä mitään oltu luotu turhaan, niin hänen mielestään aristotelisen filosofian seurauksena maailmassa nähtiin niin paljon päämääriä, ”teleologisia syitä”, että se johti tarpeettomaan luonnon henkilöllistämiseen. Luonnolla ajateltiin siis olevan ominaisuuksia, joita tavallisesti on vain persoonilla.

Aristotelisen ajattelun vuoksi esimerkiksi jesuiittafilosofi Francis Linus ehdotti, että kun tietty määrä kaasua laajenee, Jumala laajentaa yksittäiset atomit niin, että kaasu täyttää sillä käytettävissä olevan tilan siten, ettei atomien väliin jää tyhjää tilaa. Näin siksi, että kyseisen ajatussuunnan edustajat kammoksuivat tyhjiön mahdollisuutta luonnossa. Boyle vastusti tätä näkemystä teologisista syistä ja halusi vedota ilmiön selittämisessä luonnon järjestykseen ja ”mekanistisiksi” kutsumiinsa syihin eli luonnonlakeihin. Hänen mielestään luonnosta, jonka ajateltiin olevan aktiivinen ja miltei persoonallinen toimija, oli tullut suoranainen jumalatar Jumalan ja ihmisen välille.

Boyle ei ajatellut, että luonnonlakien löytäminen vähentäisi Jumalan kaikkivaltiutta ja läsnäoloa maailmassa. Päinvastoin, se vahvistaisi sitä siirtämällä tarkoituksen alkuperän pois luonnosta kohti sen Luojaa. Jumalan suvereniteettiin sopi näet paremmin, että hän oli luomisessa asettanut aineen liikkumaan valitsemiensa lakien mukaan, kuin että olisi varustanut sen persoonallisilta kuulostavilla piirteillä.

Boyle väittikin suoraan, että aristotelisesta filosofiasta oli selvää haittaa tieteenteolle, koska luonnon personointi esti hakemasta ilmiöille vaikeampia selityksiä. Aristotelismi oli ikään kuin lähtenyt tieteen lapasesta, ja sen vuoksi luonnonlakeja ei luonnosta etsitty. Tilanne oli siis herkullisella tavalla nurinkurinen nykyaikaan verrattuna: yksi tieteellisen vallankumouksen tiennäyttäjistä syytti tieteen jarruttamisesta osapuolta, jonka näkemys muistuttaa jollain tapaa hiukan nykyaikaista materialismia. Siinä luonto itsessään on perimmäinen todellisuus, johon muut ilmiöt jäännöksettä palautuvat.

Toisaalta Aristotelesta ei tulisi Boylen mukaan hylätä kokonaan. Välillisten syiden oppiminen ei nimittäin esimerkiksi vähentänyt tarvetta myöntää ”ensimmäisen ja ylimmän syyn” olemassaoloa, sillä maailmankaikkeuden järjestystä ei voinut rationaalisesti selittää ”niin sokealla syyllä kuin sattumalla”.

Uusi filosofia ei kumoa kristillistä uskoa

Boylen edustama tieteenfilosofia oli omana aikanaan nouseva ajatussuunta, josta alettiin käyttää nimitystä ”mekanistinen filosofia”. Eräs suosittu tapa, jolla maailmankaikkeutta kuvattiin, oli aikansa huipputeknologian näyte eli kello, joka kävi tarkasti lakiensa mukaan. Myöhemmin valistusajan koittaessa deistit ja vapaa-ajattelijat ottivat mekanistisen kuvan maailmasta käyttöönsä ja pyrkivät argumentoimaan sillä perinteistä kristillistä uskoa vastaan. He – ja heidän mukanaan merkittävä osa läntistä maailmaa – kuitenkin unohtivat, että mekanistisen filosofian ensimmäiset edustajat eivät suinkaan ajatelleet sen kumoavan esimerkiksi ihmeen mahdollisuutta tai Jumalan olemassaoloa. Päinvastoin he painottivat, että jos maailma on kuin kello, sillä täytyy olla myös kelloseppä, joka hallitsee ja ylläpitää kelloa mielensä mukaan.

Näin ajatteli myös Boyle, jonka mielestä mekanistinen filosofia jopa vahvisti suunnitteluargumenttia, jonka mukaan luonnon järjestyksestä voidaan päätellä Luojan olemassaolo. Suhteessa antiikin filosofien näkemyksiin Boyle halusikin tietoisesti etäännyttää itsensä materialisteista, kuten Leukippoksesta ja Demokritoksesta. Heidän sijaansa Boyle samasti itsensä mieluummin Anaksagorakseen, jonka mukaan luonto on perimmältään kosmos, älykkään järjen muovaama kokonaisuus. Se ei siis ollut materialistin maailmankuvaan niinikään istuva kaaos eli mieletön sekasorto, jossa atomit sinkoilevat päämäärättömästi äärettömässä ja ikuisessa avaruudessa.

Luontoa tuli lukea ilman välikäsiä

Robert Boyle oli tyypillinen englantilainen tiedemies 1600-luvulla: hän näki tieteenteon korkeana kutsumuksena Jumalalta ja piti suorastaan tieteentekijän hengellisenä velvollisuutena kuunnella ennemmin luonnon omaa todistusta kuin ihmisten mielipiteitä. Boylen ajatukset ovat ajankohtaisia edelleen. Kellä tahansa tiedemiehellä saattaa eri syistä olla omat kiusauksena vetää mutkia suoriksi tutkimustulosten tulkinnassa. Boyle piti arvovaltaisen kritiikinkin edessä kiinni tulkinnallisesta säästeliäisyydestään, koska näki oikoteiden karikot edeltävien sukupolvien virheissä. Hänen ajatuksensa epäonnistuneiden kokeiden jälkeen jään kuplien parissa on nykyajankin tiedemiehille hyödyllinen ohjenuora:

”Mielestäni aikani ei ole mennyt täysin hukkaan, eivätkä kokeemme ole olleet täysin hyödyttömiä, vaikka ne eivät opettaneetkaan meille tarpeeksi sellaisesta vähäpätöisestä asiasta kuin kupla. Ne ovat kuitenkin oikeutetusti opettaneet meille nöyryyttä.”

Kirjallisuutta

Brooke, John H. (1991). Science and Religion: Some Historical Perspectives. Cambridge University Press.

Hunter, Michael. (2009). Boyle: Between God and Science. Yale University Press.

Davis, Edward B. (2007). Robert Boyle’s Religious Life, Attitudes, and Vocation. Science & Christian Belief, Vol 19, No. 2, s.117-138

Robert Boyle: an Introduction By Michael Hunter.

Kuva: Nelly Volkovich@Unsplash. CC0.

Kirjoitus on ilmestynyt aiemmin Uusi Tie-lehdessä 25.7. 2013

Ylös