Voiko ateistin elämällä olla tarkoitus? Onko ateistinen elämänasenne mielekkäämpi kuin johonkin yliluonnolliseen uskovan? Mistä ateisti saa lohtua hädän hetkellä? Onko ateistinen maailmankatsomus moraalisempi kuin uskovan? Näitä ja monia muita kysymyksiä Richard Dawkins pohtii dokumenttisarjassaan Dawkinsin maailma.

Tässä artikkelissa on tarkoituksena analysoida Dawkinsin ajattelua ja puntaroida hänen esitystensä pätevyyttä todistusaineistoa vasten. On kuitenkin hyvä huomata, että Dawkinsin kysymyksiin antamat vastaukset eivät ole suinkaan ainoita ateistien kysymyksiin antamia vastauksia. Ateismia on monenlaista, eivätkä kaikki ateistit esimerkiksi hyväksy Dawkinsin tapaa asettaa uskonto ja tiede vastakkain.

Richard Dawkinsin BBC:lle tekemä kolmiosainen sarja Dawkinsin maailma (engl. Sex, death and the meaning of life), joka kertoo ateistin maailmasta näytettiin juuri YLE Teemalta 8.-22.8.2013 välisenä aikana. Sarjan jaksot on jaettu teemoittain.

Ensimmäinen osa keskittyy synti-käsitteeseen, moraaliin, oikeaan ja väärään sekä siihen, kuinka ateisti näihin asioihin voi suhtautua. Toisessa osassa käsitellään kuoleman kohtaamista ja miten ateisti voi siihen suhtautua, kun kuoleman jälkeen ei ole mitään mitä odottaa. Kolmas osa pureutuu elämän mielekkyyteen ja onnellisuuteen ateistisesta näkökulmasta käsin. Elämän mielekkyys ateistina ja uskontojen ajattelurakennelmien kummeksuminen ovatkin keskeisiä aiheita tässä sarjassa.

Sarja alkaa retorisesti oivaltavasti: ”Yhä useampi meistä ymmärtää, ettei Jumalaa ole olemassa” ja keskittyykin Dawkinsin mukaan haastavampiin kysymyksiin kuin ”onko Jumalaa vai ei”. Dawkinsin esityksen ydin näyttäisikin olevan erityisesti siinä, että uskonnot ja tiede ovat vastakohtia toisilleen. Siinä missä tiede on älykkyyden ilmentymä, uskonnot ovat älyllistä epärehellisyyttä, joka tuottaa mitä suurimpia hirveyksiä ja moraalittomuutta älyn tuoman ”oikean” moraalin sijaan.

Tässä voimme hyvin huomata metafyysisiä lähtöasetelmia, vaikka Dawkins pyrkii esiintymään ennen kaikkea tieteen tuloksiin näkemyksensä perustavana evoluutiobiologina. Dawkins on saanut erityisen paljon kritiikkiä esityksissään juuri siitä, että hänen väitteistään seuraisi se, että hyvin suurella todennäköisyydellä Jumalaa ei ole. Kriitikoiden mukaan Dawkinsin väitteet eivät vähimmässäkään määrin toimi osoituksena Jumalan olemassaoloa vastaan – väite tuleekin johtopäätökseksi ikään kuin takavasemmalta, niin kuin mm. William Lane Craig on esittänyt. Katsotaanpa hieman, millaisia väitteitä Dawkins tässä ohjelmasarjassaan esittää.

Seksuaalisuuden kiro ja uskonnot sekä ateistisen moraalin mahdollisuudet

Dawkinsin sarjan ensimmäinen osa kysyy, mitä uskontojen, erityisesti kristinuskon moraalikäsitys meille voi tarjota ja tarvitsemmeko uskontojen jumalia sanelemaan, mikä on oikein ja mikä on väärin. Hänen väitteensä on, että ilman uskontoa järkevä ihminen voi tulla moraalisesti paremmaksi kuin uskonnollinen. Jaksossa Dawkins haastattelee erästä kristittyä perheenisää, joka kertoo kamppailleensa nettipornon ja syrjähyppyjen kanssa, ja saaneensa Jumalalta voimaa taistella sen kaltaista käyttäytymistä vastaan.

Tämän jälkeen Dawkins ihmettelee: ”Kristillisyys on suhtautunut aina oudon tuomitsevasti ihmisten makuuhuonepuuhiin.” Hänen kommentissaan paljastuu joko perehtymättömyys kristilliseen seksuaalietiikkaan tai halu vääristellä sitä. Jos katsomme asiaa kristinuskon sisältä käsin, Raamatun suurin rakkaustarina Laulujen laulu on täynnä pursuavaa seksuaalista intohimoa.

Huomionarvoista tässä on, että kristillisen opin mukaan Laulujen laulun tarkoituksena on ilmentää Kristuksen ja hänen morsiamensa, kristillisen seurakunnan, välistä suhdetta. Koko opin kliimaksissa näytetään siis ihannoivan jotakin ilmeisen oleellista seksuaalisuudessa. Seksuaalikäyttäytymisen kritiikki on kristillisyydessä kohdistunut aina sellaiseen toimintaan, joka ei tue ihmisen suhdetta itseensä, toisiin ihmisiin tai Jumalaan. Seksuaalisuuden tarkoituksena on kristillisen käsityksen mukaan olla rakkauden ilmentäjä ja sen kestävyyden tukija. Kristinopin tuntemus ei siis liene Dawkinsin vahvimpia puolia. Hän keskittyykin enemmän empiirisiin havaintoihin ääri-ilmiöistä, jotka eivät ilmennä sitä, mihin kristinoppi perimmiltään pyrkii. Yleisestä uskonto-ilmiöstä tehty olkiukko on helppo maalitaulu.

Jaksossa nousevat vahvasti esiin uskonnon uhrit, joille seksuaalisuus on syyllisyyttä tuottava asia. Tiukan uskonnollisesta seksuaalimoraalista vapautuminen onkin jakson selkeä tavoite. Hankaluus tässä piilee siinä, että tehdyissä tutkimuksissa kaikenlaiset uskonnollisuuden muodot asetetaan samalle viivalle. Siinä missä kristillisessä perinteessä korostetaan armoa ja rakkautta seksuaalisuuden osana, esiaviollista seksiä harrastanut musliminainen saa pelätä henkensä ja sielunsa lisäksi myös perheensä maineen puolesta. Toki tässäkin empiiriset havainnot erotetaan varsinaisista opeista, joihin ei ole aina edes oikein pyritty. Tällöin ei olla kuitenkaan uskonnon ytimessä.

Dawkins esittää, että seksuaalisuuden alueella ateistillakin on rajansa. Vapaa seksuaalisuus ei sisälly ihmisen luontaiseen lajikehitysviettiin. Se onkin jo aikanaan 60-luvun Kalifornian vapaan seksin aikakautena hänen mukaansa ajautunut mahdottomuuteen, josta jäljellä on nykyään pelkkää kurjuutta sen suurimmilla ilmentymisalueilla. On kuitenkin hieman hankala ymmärtää, mitä Dawkins oikeastaan tarkoittaa. Samaan aikaan, kun hän nostaa esiin homoseksuaalien oikeuksia ja painottaa ihmisjärjen tehneen viimein tilaa seksuaaliselle vapautumiselle ja synti-käsitteen murtumiselle, hän esittää seksuaalisen vapaamielisyyden olevan ihmisen luontaiselle lajikehitykselle vahingollista.

Toisaalta Dawkins tuntuisi uskovan, että luontaiset lajinkehitysvietit kyllä viime kädessä suojelevat ihmisiä valitsemaan edullisella tavalla. Dawkinsin epäjohdonmukaisuus näkyy tässä kohden siinä, että kaikki inhimillinen käytös on darwinismin mukaan luonnollista ja evoluution kehittämää, mutta silti osa siitä on hänen mukaansa moraalisesti vahingollista. Missä kohden ihminen saa mahdollisuuden vastustaa luonnonvalintaa? Dawkinsin usko geenin itsekkyyteen ja luonnonvalintaan tarkoittaa toisaalta geenin orjuutta, mutta missä kohden ihminen on vapaa geenin vallasta valitessaan moraalisesti toisin? Tämä ristiriita jää Dawkinsilla vaille vastausta. (Moraalin ja luonnollisuuden suhteesta lisää täällä.)

Dawkinsin mukaan ihmiselle on luontaista kärsiä toisen rinnalla. “Hyvyys on ihmiselle luontaista ja ystävällisyys fysiologiaamme”, Dawkins toteaa. Ihminen toimii luonnostaan muita kohtaan niin kuin toivoisi itselleen tehtävän. Esitellessään aivoissa olevaa, niin kutsuttua ”myötätunto- ja hoivahormonia”, Dawkins kuitenkin ainoastaan toteaa sen enempää selittämättä empatian olevan meissä sisäänrakennettuna. Dawkins ei evoluutiobiologina mainitse sanallakaan, miksi meille on lajinkehityksen tuloksena sellainen kehittynyt. Hän ei siis suoranaisesti vastaa alkuperäiseen kysymykseen, jonka itse oli esittänyt.

Ihmiset tekevät monia pahoja asioita, jotka Dawkinsin haastatteleman neurotutkijan mukaan ovat ihmisen suojautumisviettiin kuuluvia toimintatapoja. Natsisaksan juutalaistenhävitysoperaatiokin oli vain ihmisten ”toiseuttamista”, jolloin juutalaisia ei enää katsottu tasavertaisina ihmisinä, vaan joinakin vähempiarvoisina, jotka koettiin uhaksi itselle. Voidaan kysyä, minkälaista kehitystä olisi edistänyt tällainen ”luontainen” suojautumisvietti, jonka vallassa tapettiin järjestelmällisesti seitsemän miljoonaa ihmistä. Kysymykseen ei tässä kohden vastata, kyse näyttäisi olevan enemmän retoriikasta. Esimerkkitapaukseksi nostetaan eräs SS-agentti, joka ei pysty viemään pientä tyttöä tapettavaksi. Häneltä löytyy sivuun ajettu luontainen empatiakyky holokaustin keskellä. Kuitenkin itse kysymys tällaisten esimerkkitapausten evolutiivisesta hyödystä jää evoluutiobiologilta vaille vastausta.

Ensimmäisen osan päätteeksi Dawkins kertoo uskovansa, että meidän tulee luoda järkemme avulla uskontojen moraalin tilalle uudenlainen moraali, joka ei ole yhtä barbaarinen tai luonnonvastainen kuin uskontojen edustama moraali. Dawkinsilla ei ole tarvetta eritellä, mistä uskonnosta tai mistä yksittäisistä moraalikäsityksistä hän puhuu, saati että hän pyrkisi ymmärtämään niitä yhteisön sisältä käsin, vaikka niin jaksossa annetaankin ymmärtää. Jaksossa käsiteltyjen uskontojen moraalisten periaatteiden perusteita ei ole tarvetta lähteä ruotimaan. Niiden perusteet eivät ole Dawkinsin tarkoitusperille relevantteja – kertoohan lajinkehitysvietti meille luonnostaan, mikä on oikein ja mikä väärin. Vieteillemme meidän kaiketi tulee olla uskollinen.

Tästä tuntuisi olevan vain askel mielivaltaan – voivathan viettini houkutella minua tekemään mitä tahansa. Siihen tässä jaksossa ei vastata, milloin minun tulee vastata vieteilleni kieltävästi. Vietit kun näyttäisivät toimivan luonnostaan lajinkehitykselle suotuisasti ja estävän minua valitsemasta epäsuotuisasti. Tämä vaatii ilmeisen suurta uskoa.

Geenin kuolemattomuus toivon tuojana

Dawkins sanoo haluavansa sarjan toisessa jaksossa selvittää, miten kuoleman ja uskonnon välinen yhteys on muodostunut niin vahvaksi. Kuoleman kohtaamiseen kuuluu jopa ei-uskonnollisilla ihmisillä paljon erilaisia uskomuksia siitä, ettei kuolema olekaan kaiken loppu. Hän arvelee meillä olevan tarve uskoa esimerkiksi pysyvän sielun olemassaoloon myös siksi, että muutamassa kymmenessä vuodessa kaikki kehomme solut ovat uusiutuneet, eikä vanhasta kuoresta enää ole mitään jäljellä.

Emme siis hänen mukaansa enää tuolloin ole sama ihminen, vaikka niin haluaisimmekin uskoa. Dawkins ei kuitenkaan esitä kunnollista vasta-argumenttia sielun olemassaoloa vastaan, sillä tarpeemme uskoa jonkin olemassaoloon ei vielä todista, ettei sitä olisi olemassa.

Dawkinsin esittämä ateistinen vastine uskonnolliselle kuolemanjälkeisen elämän toivolle on ajatus geenien kuolemattomuudesta. Dawkins osallistuu genomitutkimukseen, jossa hänen kaikki geeninsä skannataan tietokoneelle. Syntyy vaikutelma, että ollaan ihmisen olemassaolon tärkeimpien kysymysten äärellä. Dawkinsin mukaan ihmiset ovat pohjimmiltaan geeniensä kuljettajia, “itsekkäiden geenien” levittäjiä. Ajatuksena on, että eliöissä tärkeintä ovat juuri niiden geenit.

Tässä on kuitenkin ongelmia. Ensinnäkin ajatus geenien kuolemattomuudesta jää varsin kauas uskonnollisesta ikuisen elämän toivosta. Se ei vastaa siihen, mitä ikuiselta elämältä on perinteisesti toivottu edes moraalisessa mielessä (esim. lopullista oikeudenmukaisuutta, hyvän voittoa jne.) Toiseksi eliöiden pelkistäminen geeneiksi on nykyisen biologian tietämyksen vastaista. Geenit eivät tee itsessään mitään ilman niitä ympäröivää eliötä. Esimerkiksi teologi Conor Cunningham onkin kritisoinut Dawkinsin geneettistä reduktionismia juuri ihmisen biologian väärinymmärryksestä.1

Tässä geeniä käsittelevässä ohjelmasarjan jaksossa on kuitenkin varsin merkillepantavaa, mitä Dawkins ei sano; geenit nimittäin eivät voi selittää kulttuurista kehitystä, kuten aatteiden, uskomusten ja vaikkapa taiteen kehitystä. Hän ei mainitse sanallakaan ”meemi”-hypoteesiään. Meemit ovat Dawkinsin teorian mukaan geenien kaltaisia aivoissa olevia informaatioyksiköitä, jotka selittävät hänen mukaansa kulttuurista perimää ja jotka tuottavat niin kutsuttuja ”meemi-tuotteita”, kuten sävelmiä, aatteita, lentäviä lauseita, uskomuksia ja niin edelleen. Tällöin myös jumalusko on ”jumalameemin” aikaansaannosta ihmisessä, joka kykenee kulttuurisesti periytymään. Se tarttuu viruksen tavoin herkästi ihmisestä toiseen.

Tässä ohjelmassa hän pidättäytyy tuomasta tätä näkökulmaansa esiin. Hän ei luultavasti halua sekoittaa turhaan ihmisiä, jotka hän on saanut vakuuttumaan geenin mahdollisuuksista. Mikäli meemiteoria olisi otettu tässä kohtaa mukaan kuvioihin, olisi jouduttu pitämään jopa ihmisen ajatuksia ja tieteellisiä teorioita pelkkien meemien aikaansaamina tuotteina. Tällöin myös hänen omat teoriansa olisivat vain mielessä kopioituvien meemien aikaansaannosta, eikä niillä tarvitsisi olettaa olevan sen suurempaa todellisuuspohjaa kuin jumalameemin aikaansaannoksilla. Vastaväitteeksi Dawkins olisi luultavasti esittänyt argumenttinsa meemien kohdalla vallitsevasta luonnonvalinnasta, mutta tätä argumenttia voisi kuka yksilö tahansa soveltaa minkä tahansa ”hyvänä” pitämänsä meemin periytymiseen.

Aatehistorian tutkimus kuitenkin paljastaa meille, etteivät aatteiden kehittyminen ja kulttuurinen kehitys ole darvinistisia lainkaan, vaan ne vaihtelevat ja kehittyvät historiassa aaltomaisella liikkeellä. Aatteiden ja kulttuuri-ihanteiden lainaukset ja tietoiset vaikutteet aiemmista kulttuureista eivät tue luonnonvalintateoriaa. Tätä näkökulmaa tässä geeniä käsittelevässä jaksossa ei kuitenkaan sanota ääneen – ehkä toiveena on, että katsoja olettaa niin. Huomionarvoista onkin, että nykyisellään Dawkins on ottanut hieman etäisyyttä meemi-hypoteesiinsa, joka kykenisi selittämään aatteiden, ihanteiden ja uskomusten kehitystä.2

Ateistisen elämän tarkoitus

Dawkins sanoo ateistien itse asiassa luulevan uskovansa, ettei Jumalaa ole, vaikkeivät todellisuudessa hyväksykään tosiasiaa siitä. Eräs Dawkinsin haastattelema ateisti kertoo elämäntarkoituksensa muodostuvan siitä, että hän kokee olevansa jonkun arvoinen, että on perhe ja ystävät ja siitä, että voi kokea olevansa luova. Dawkinsin lisäys tähän on arvatenkin (elämän) ymmärtäminen. Jokaisen on hänen mukaansa annettava elämälleen oma merkityksensä työn, ihmissuhteiden ja intohimojen kautta.

Elämän ymmärtäminen näyttää kuitenkin olevan Dawkinsin suurin intohimo. Hän ei lakkaa ihmettelemästä elämää ja sen tutkimista. Tieteen mahdollisuudet näyttäisivätkin Dawkinsin ajattelussa olevan loputtomat. Teleskooppi mahdollisti miljoonien mailien päässä olevien tähtien tarkastelun. Dawkins esittää, että kaukaisen tähden valo matkaa maapallolle asti niin pitkään, että teleskoopilla sitä katsoessamme voimme nähdä ajassa taaksepäin. Näin voimme tulevaisuudessa vielä tehokkaammilla teleskoopeilla tarkastella jopa tapahtuvaa alkuräjähdystä.

Elämän ihmeellisyyden päivittelyyn tämä ohjelmasarja päättyy. Elämä itsessään on ihmeellinen ja jopa pyhä asia, josta saamme etuoikeutettuina nauttia täällä hetken. Emme tarvitse lohtua kuolemanjälkeisestä elämästä. ”Totuus ei ehkä lohduta kärsimyksen keskellä, mutta sillä on oma majesteettisuutensa”, toteaa Dawkins, ja yritän ymmärtää, mitä hän sillä tarkoittaa. Luultavasti hän herää aamuisin ihmettelemään elämää ja kokee sen itsessään riittävän tarkoituksellisena. Toisaalta kosmos on tarkoitukseton ja välinpitämätön, toisaalta arkielämä on kuitenkin tarkoituksellista ja (objektiivisesti ajatellen) merkityksettömän kosmoksen ihmetteleminen yksi kaikkein merkityksellisimmistä asioista.

Dawkinsin esitysten tieteellisyydestä ja selitysvoimasta

Dawkins pukee argumenttinsa tieteen asuun, mutta ovatko hänen argumenttinsa tieteellisiä? Dawkinsin pääasiallinen viesti on, että tiede on ainoa luotettava työkalu, jolla voimme saada varmaa tietoa maailmasta. Se, mitä emme vielä tiedä, selviää kyllä tieteen tutkimusten edetessä. Vasta-argumentti tähän olisi: ”Tieteellä on rajansa.” Tämä vasta-argumentti voi kuulostaa sanahelinältä, mutta voimme ymmärtää sen tässä yhteydessä relevantiksi, kun tarkastelemme Dawkinsin tapaa tehdä johtopäätöksiä tieteellisistä empiirisistä havainnoista.

Hän havainnoi esimerkiksi kirjassaan Geenin itsekkyys geenien toimintaa yhtäpitävästi muihin biologeihin nähden, mutta tekee havainnoista irrelevantteja metafyysisiä johtopäätöksiä, kuten ”geenit loivat meidät”. Mikään geeneistä tehdyistä havainnoista ei johda suoraan tällaiseen johtopäätökseen, vaan se on pelkkä hypoteesi. Samankaltaisia hypoteeseja Dawkinsin ajattelu on täynnä suhteessa ihmisen käyttäytymiseen, uskontojen kehittymiseen, moraalin alkuperään ja niin edelleen. Alister McGrath huomauttaa, että tieteelliset teoriat eivät kykene itsessään toimimaan maailmanselityksinä. Se ei kuulu niiden luonteeseen. Tieteelliset teoriat selittävät vain maailmassa esiintyvistä ilmiöistä tehtyjä havaintoja.

Toinen tärkeä havainto koskien Dawkinsin tekemiä yleistyksiä on, ettemme voi yhdellä teorialla selittää enempää kuin mihin se on riittävä. Vaikkapa kaniinien parittelukäyttäytymisestä johdetusta teoriasta emme voi tehdä yleistystä koskemaan jotakin täysin toista tutkimusalaa, kuten vaikkapa ihmisten sosiaalista käyttäytymistä. Näillä voi toki olla yhtymäkohtansa, mutta niiden tutkimiseen tarvitaan muita työkaluja.3

Hiljattain julkaistu tutkimus siitä, että ateisteilla on keskimäärin suurempi älykkyysosamäärä uskonnollisiin ihmisiin nähden, laittaa varmasti vettä tämän ohjelman tarjoamaan myllyyn. Dawkinsin viestihän on juuri se, että mikäli tahdomme katsoa elämää älyllisesti, emme voi olla tulematta siihen lopputulokseen, että jumalaa tai tuonpuoleista ei ole olemassa. Tutkimustulos älyn ja ateismin yhteydestä ei kuitenkaan ole yksiselitteinen. Vaikka ateisteilla olisikin keskimäärin suurempi älykkyysosamäärä suhteessa uskoviin ihmisiin, on esitetty olevan varsin selvästi nähtävissä uskovien ihmisten pääosin elävän elämäänsä uskonnottomia älykkäämmin.

Tämä näkökulma perustuu siihen, että merkittävä osa viime vuosikymmenten tutkimuksista osoittaa uskovien uskomusten olleen ihmisille psyykkisesti ja jopa fyysisesti olennaisella tavalla hyödyksi. Tutkimusten4 mukaan uskovat elävät keskimääräistä pidemmän, onnellisemman, terveellisemmän ja muita kohtaan anteliaamman elämän, heillä on keskimääräistä paremmat edellytykset selvitä erilaisista sairauksista, he saavat enemmän lapsia sekä lähtevät täältä arvokkaasti odottaen tulevansa vastaanotetuksi hyväntahtoisen Jumalan toimesta. Jos he vielä sattuvat olemaan tuonpuoleisuuden suhteen oikeassa, heille käy hyvin. Ateisteille ei joko tapahdu mitään tai sitten heille käy huonosti.

Ihmislaji on joidenkin naturalististen teorioiden mukaan kehittynyt uskomaan yliluonnolliseen. Tällöin näiden darvinististen teorioiden mukaan uskonnollisten uskomusten kehitys on tietysti ollut jollain tapaa välttämätöntä ihmisten selviämiseksi, ehkäpä jopa elämän mielekkyyden vuoksi. Mikäli tämä spekulaatio pitää paikkansa, syy uskovien onnellisempaan elämään voitaisiin johtaa siitä, että heidän aivonsa toimivat täydellä kapasiteetilla.5

Kirjallisuutta:

Dawkins, Richard

1993 Geenin itsekkyys. Suom. Kimmo Pietiläinen. Helsinki: Art House.

1995 Viesti miljardien vuosien takaa. Suom. Risto Varteva. Juva: WSOY.

McGrath, Alister

2006 Dawkinsin Jumala: Geenit, meemit ja elämän tarkoitus. Suom. Kirsi Nisula. Helsinki: Kirjapaja Oy.

McGrath, Alister & McGrath, Joanna Collicutt

2007 The Dawkins delusion?: Atheist fundamentalism and the denial of the divine. IVP Books.

Viitteet:

1 http://biologos.org/uploads/projects/wright_scholarly_essay.pdf

2 McGrath 2006, 149-174.

3 McGrath 2007, 35-38.

4 http://www.heritage.org/research/reports/2006/12/why-religion-matters-even-more-the-impact-of-religious-practice-on-social-stability

5 http://blogs.telegraph.co.uk/news/seanthomas/100231060/are-atheists-mentally-ill/

Kuva: George Hiles@Unsplash. CC0.