Millaiset päätelmät Jumalan olemassaolon puolesta tai sitä vastaan voivat olla oikeutettuja? Tänään vieraskynässä Ilmari Hirvonen pohtii kysymystä ateistis-agnostisesta näkökulmasta.

Kuuluisa taikuri ja skeptikko James Randi on tehnyt tunnetuksi lausahduksen “one cannot prove a negative” eli karkeasti suomentaen “kieltoa ei voi todistaa”. Randin mukaan on siis mahdotonta osoittaa, että jokin ei ole totta.

Mikäli esimerkiksi väitetään, ettei Joulupukilla voi olla lentäviä poroja (Randin oma esimerkki), koska porot eivät vain yksinkertaisesti osaa lentää, tätä ei voi todistaa vaikkapa pudottamalla poroja korkeasta rakennuksesta. Parhaimmillaan koe näyttäisi Randin mukaan vain, etteivät nämä kyseiset porot lentäneet näissä kyseisissä olosuhteissa. Koe ei täten olisi lopullinen todiste kieltäjän esittämälle väitteelle, mutta se kasvattaisi väitteen todennäköisyyttä.

Monet apologeetat ovat ottaneet Randin tokaisun vastaan hymyssä suin. Ovathan ateistit ja agnostikot lukuisten vuosien ajan piinanneet teistejä siitä, ettei jumalan olemassaolo ole falsifioitavissa eli kumottavissa. Jo David Hume totesi 1700-luvulla, että on mahdotonta kuvitella sellaista maailmaa, jota jokin jumaluus ei olisi voinut luoda. Näin ollen mikään ei voi koskaan olla ristiriidassa sen kanssa, että jumala olisi olemassa. (Hume 1993.) Kuitenkin yhdeksi tieteellisten teorioiden vaatimukseksi on nostettu, että niiden puolesta ja vastaan voidaan antaa todisteita. Jos teismiä ei voi kumota, edes periaatteessa, sitten sitä ei pitäisi laskea mukaan tieteellisten “totuuksien” kaanoniin.

Nyt kuitenkin Randi on tarjoillut hopeatarjottimella apologeetoille aseet jumalankieltäjiä ja -epäilijöitä vastaan, sillä Randin periaatteen valossa ateismin falsifioiminen on yhtä lailla mahdotonta. (Samassa hengenvedossa osa teisteistä on jopa ennättänyt huomauttamaan, että jumalan olemassaolon puolesta on esitetty useita todisteita ja todisteluja, joten Randin järkeilyn hyväksyvän olisi viisaampaa siirtyä uskovien leiriin.)

Ateistien peli ei kuitenkaan ole vielä pelattu, sillä Randi on yksinkertaisesti väärässä. Ensinnäkin on mahdollista osoittaa loogisesti, ettei jotain ole olemassa. Toisekseen Randin poro-esimerkin taustalla ei piile kieltämiseen vaan induktiiviseen yleistämiseen liittyvät ongelmat. Yleistyksen “porot eivät osaa lentää” pulmallisuus johtuu siitä, ettei koskaan ole mahdollista testata kaikkien olemassa olevien – tai olemassa olleiden – porojen lentotaitoa.

Sen sijaan väite “tämä poro joko ei osaa lentää tai se ei halua tehdä sitä edes kuoleman uhatessa” voidaan todistaa esimerkiksi brutaalisti pudottamalla kyseinen luontokappale korkean rakennuksen katolta – ja kyseessä oleva väite on kuin onkin kielto. Vastaaviin ongelmiin joutuvat myös sellaiset yleistykset kuten “kaikilla poroilla on turpa” tai “kaikki porot märehtivät”. Niitäkään ei voi osoittaa ehdottomalla varmuudella tosiksi vain läpikäymällä rajallinen määrä poroja.

Miten sitten jonkin olemassaolo voidaan oikeutetusti kieltää? Vaihtoehtoja on toki useita, mutta tavallisesti käytetään niin sanottua modus tollens -päättelyä. Tällainen päättely on esitettävissä seuraavalla tavalla:

(1)  Jos väite p on tosi, sitten väite q on tosi.

(2)  Väite q on epätosi.

(JP) Väite p on epätosi.

Modus tollens -päättelyn perusidea on yksinkertainen: jos jollain väitteellä on epätosia seurauksia, sitten se ei pidä paikkaansa. Kieltoja voidaan oikeuttaa myös modus tollensin sisarpäätelmän eli modus ponensin avulla:

(1)  Jos väite p on epätosi, sitten väite q on epätosi.

(2)  Väite p on epätosi.

(JP) Väite q on epätosi.

Päätelmien sisaruus perustuu siihen, että modus ponens -päätelmät ovat aina käännettävissä luonnollisen päättelyn sääntöjä käyttäen modus tollens -päätelmiksi ja päinvastoin (tämän todistaminen jääköön lukijalle kotitehtäväksi).

Yleensä ateistien argumentit ovat modus tollens -muotoisia päätelmiä tai ne ovat esitettävissä modus tollensia käyttäen. Esimerkiksi pahan ongelma kääntyy modus tollens -muotoon seuraavasti: Jos on olemassa täydellisen hyvä, kaikkivoipa ja kaikkitietävä jumala, sitten maailmassa ei olisi kärsimystä. Maailmassa kuitenkin on kärsimystä, siispä… Samoin toimivat argumentit, jotka perustuvat todisteiden puuttumiseen: Jos jumala olisi olemassa, meillä olisi tällaista-ja-tällaista näyttöä sen puolesta. Vaaditunlaista näyttöä ei kuitenkaan ole, siispä…

Modus tollens -päättely ei luonnollisestikaan tuota välttämättä tosia tuloksia. Jotta johtopäätös olisi tosi, myös premissien on oltava tosia, ja teistit voivat aina kiistää jommankumman ateistien premisseistä. Lisäksi jonkin kieltäminen pelkästään todisteiden uupumisen perusteella on tunnetusti ongelmallista. Tällainen järkeily johtaa helposti argumentum ad ignoratiam -virhepäätelmään, jota suomalaisittain kutsutaan tietämättömyyteen vetoamiseksi. Kuvitellaan esimerkiksi jonkun väittävän, ettei ainuttakaan yli kaksimetristä ihmistä ole olemassa, koska hän ei ole kohdannut sellaista. On hyvin kyseenalaista, onko väitteen esittäjä oikeasti kerännyt tarpeeksi näyttöä kantansa puolesta. Kenties hän vain ei ole mittaillut riittävästi ihmisiä?

Iskulause “the absence of evidence is not evidence of absence” (Sober 2009) eli karkeasti käännettynä “todisteiden olemattomuus ei ole todiste olemattomuudesta” on suunnattu juuri argumentum ad ignoratiam -tyyppisiä virhepäätelmiä vastaan. On kuitenkin hyvä pitää mielessä, että joissain tilanteissa todisteiden uupuminen on todiste jonkin olemassaoloa vastaan (ks. esim. Sober 2009, Walton 1996: 28–36). Jos halutaan selvittää onko jääkaapissa maitoa, järkevintä lienee sinne kurkistaminen. Mikäli maitoa ei löydy tarpeeksi huolellisen etsinnän jälkeen – ja tässä tapauksessa melko ylimalkainen etsintä tuntuu riittävän – voidaan oikeutetusti sanoa, ettei jääkaapissa tosiaan ole maitoa.

Vastaavasti jos edellisen esimerkin henkilö olisi huolellisesti käynyt läpi kaikkien maailman ihmisten pituudet tai ainakin tarpeeksi suuren otannan, eikä tunnettuja vastaesimerkkejä olisi, voisi hän esittää väitteensä täysin oikeutetusti. (Aihetta on perusteellisemmin käsitelty täällä.)

Missä raja sitten kulkee? Kuinka kauan on etsittävä turhaan, jotta voi kieltää jonkin olemassaolon? Moni ei usko urbaanien legendojen otuksiin tai taruolentoihin, mutta pitäisikö heidän kuitenkin olla agnostisia, kunnes kaikki mahdolliset paikat on koluttu läpi? Nyt olemme Randin ja alun perin Humen (Hume 1739-40: I kirj., III osa, VI koht.) esittämän induktion ongelman äärellä, eikä tähän kysymykseen näytä olevan täysin tyydyttävää vastausta. Käytännössä kuitenkin niin tutkijat kuin tavalliset kaduntallaajat löytävät likimain yksimielisyyden siitä, milloin tutkimukselle on järkevää panna piste.

Entä millainen on sellaisten tapausten laita, joissa on määritelmällisesti mahdotonta saada tietoa kohteesta, jonka olemassaolosta olemme kiinnostuneita? Kuvitellaan, että jumala on vain deistinen luoja, joka ei ole halunnut puuttua alkuräjähdyksen jälkeen maailmankaikkeuden tapahtumiin, edes evoluutioon. Hän ei myöskään erityisesti halunnut saada elämää aikaan, eikä hän missään nimessä halua antaa meille tietoa olemassaolostaan. Kuinka ateisti voisi rationaalisesti kieltää tällaisen jumaluuden olemisen?

Loogisen positivismin kannattaja A. J. Ayer esitteli vuonna 1949 termin drogulus väitellessään jesuiittapappi Frederick Coplestonin kanssa Jumalan olemassaolosta. Drogulus on olento, jonka havaitseminen ei ole mahdollista, eikä sillä ole mitään fyysisiä ominaisuuksia. Ayerin mukaan on mieletöntä esimerkiksi väittää, että Coplestonin takana seisoisi tällainen otus. (Ayer & Copleston 1949: 41.)

Copleston oli puolestaan sitä mieltä, että kyseinen väite on “tosi tai epätosi riippumatta siitä, voidaanko sitä verifioida vai ei” (Id.: 42). Kumpikin väittelijä tuntuu tavoittaneen jotain oleellista. Luultavasti moni olisi valmis myöntämään, ettei droguluksia ole olemassa, mutta toisaalta niitä voi hyvinkin olla olemassa, vaikkemme voisi koskaan saada niistä tietoa.

Ayerin ajatuskulkua maltillisesti seuraten Don Ross ja James Ladyman ovat kirjassaan Every Thing must Go – Metaphysics Naturalized esitelleet seuraavanlaisen ajatuskokeen.

Oletetaan, että fyysikot saavuttavat yksimielisyyden siitä, ettei alkuräjähdystä edeltävistä tapahtumista voi saada informaatiota. Jos alkuräjähdys muodostaisi tällaisen rajan, sitten Rossin ja Ladymanin mukaan alkuräjähdyksen syyn spekulointi olisi täysin hyödytöntä objektiivisen tieteenharjoittamisen kannalta. Niin mustan aukon, Jumalan kuin Elviksen ehdottaminen alkuräjähdyksen aiheuttajaksi olisi turhaa, koska puolesta tai vastaan ei voisi olla mitään todisteita. Meillä voi olla psykologisia perusteita uskolle, että Jumala tai musta aukko on alkuräjähdyksen takana, mutta Ladymanin ja Rossin mielestä ei pitäisi antautua intuitioidemme vietäviksi. Tiede saattaa opettaa, ettei joihinkin kysymyksiin voi saada vastauksia, ja tuolloin nuo kysymykset on vain unohdettava. He kuitenkin huomauttavat, että esimerkiksi väite “Elvis aiheutti alkuräjähdyksen” on kielellisesti täysin merkityksellinen (contra Ayer), mutta se on tieteen näkökulmasta mielenkiinnoton. (Ladyman & Ross 2007: 29–30.)

Ayer meni liian pitkälle väittäessään, etteivät empiirisen koettelun tuolla puolen olevat lauseet ole kielellisesti merkityksellisiä. Vastaavasti Ladyman ja Ross liioittelevat vaatiessaan tällaisten väitteiden unohtamista. Kaikki kolme ovat kuitenkin oikeassa siitä, että niihin on suhtauduttava epäilyksellä.

Kenties olisi viisaampaa vain todeta, ettei niihin uskominen – tai niiden kieltäminen – ole oikeutettua. Näin ollen positiivinen ateismi eli jumalan olemassaolon kieltäminen ei ole rationaalisesti oikeutettua tilanteissa, joissa asiasta ei voi määritelmällisesti saada mitään tietoa. Negatiivinen ateismi eli kansankielellä agnostismi on kuitenkin rationaalisesti sallittua ja mahdollisesti myös ainut rationaalinen ratkaisu. Toisaalta myös apateismi eli käytännön ateismi on hyväksyttävä asenne. Apateisti ei pidä jumaluuksien olemassaoloa mielenkiintoisena kysymyksenä, aivan kuten suurin osa ihmisistä luultavasti näkee väittelyn droguluksen olemassaolosta joutavana.

Kerrattakoon vielä, että aina kun jonkin jumaluuden olemassaololla on koeteltavia seurauksia, ateisti voi ainakin teoriassa kaivaa esille kieltämiseen vaadittavat perusteet (ellei siis teisti voi tarjota ateistia parempaa todistusaineistoa omalle teesilleen). Mikäli jumalan olemassaololle ei koeteltavia seurauksia löydy, sitten niin kieltäminen kuin uskominenkin jää vaille oikeutusta.

Ongelmallisempi kysymys kuitenkin on: mitä hyväksytään koeteltavuudeksi? Onko Ayerin tavoin nojauduttava välittömään aistihavaintoon tai Ladymanin ja Rossin mukaisesti tieteen tribunaaliin? Entä käyvätkö arkijärkeily tai arki-intuitiot koetinkivistä? Ongelma on visainen, mutta mahdollisesti sen ratkaiseminen voisi tuoda teistit ja ateistit lähemmäs edes jonkinlaista yhteisymmärrystä.

Kirjallisuutta:

Ayer, A. J. & Copleston, F. C. (1949). Logical Positivism – A Debate. Teoksessa Ayer (1990): The Meaning of Life and Other Essays. Lontoo: Weidenfeld and Nicolson.

Hume, D. (1993). Principal Writings on Religion including Dialogues Concerning Natural Religion and The Natural History of Religion. Gaskin, J. C. A. (toim.). Oxford: Oxford University Press.

Hume, D. (1739–40). Treatise of Human Nature. Selby Bigge, L. A. (toim.) (1888). Oxford: Clarendon Press.

Ladyman, J. & Ross, D. (2007). Every Thing must Go – Metaphysics Naturalized. Oxford: Oxford University Press.

Sober, E. (2009). Absence of evidence and evidence of absence: evidential transitivity in connection with fossils, fishing, fine-tuning, and firing squads. Philosophical Studies vol. 143, nro. 1, s. 63-90

Walton, D. (1996). Arguments from Ignorance. Pennsylvania: The Pennsylvania State University Press.

Kuva: Wikimedia Commons. PD.