Mitä yhteistä on Martti Lutherilla ja buddhalaismunkkien käyttämillä zen-koaneilla? Onko luterilaisuus puheen ja sanan kirkkokunta vai täynnä mystiikkaa, kun kaivelee vähän syvemmältä? Ja mitä tolkkua mystiikassa edes on? Tässä kirjoituksessa tutkijatohtori Ilmari Karimies kertoo mystistä kieltä ja eri uskontojen mystiikan yhtäläisyyksiä ja eroja kartoittaneen Helsingin yliopiston SaD -hankkeen tutkimuksesta vastakohtaisten ja keskenään ristiriitaisten ilmaisujen tehtävästä mystiikassa.

Vastakohtien mietiskely mystiikan menetelmänä

Jokainen populaarikulttuuria seurannut lienee törmännyt ainakin seuraavaan koaniin: Miltä kuulostaa, kun yksi käsi taputtaa? Koan (公案) tarkoittaa zen-buddhalaisuudessa opetusvälineenä käytettyä kysymystä tai tarinaa, jota pohdiskelemaan ryhtyvä juuttuu puimaan näennäistä ristiriitaa. Oppilas saa opettajalta tehtävän kamppailla arvoituksen kanssa, kunnes saavuttaa laajemman, dikotomian ylittävän näkökulman. Esimerkkinä kertomus professorista, jota munkki hämmensi kaatamalla kuppiin lisää teetä, vaikka se näytti olevan jo täynnä: Joka on mielestään täysi, ei voi ottaa enää vastaan lisää. Tavoitteena on saattaa mieli valaistumisen tilaan, jossa se ylittää ristiriidat ja ymmärtää jotakin syvempää todellisuuden luonteesta. Viihteessä metodi esitetään usein vastakohtana rationaaliselle länsimaiselle kulttuurille ja kristinuskollemme, syvempää viisautta ja pysähtymistä tarjoavana. Lisa Simpson yrittää siinä onnistumatta opettaa koaneja Bartille, Mr. Miyagi saa Danielin ymmärtämään turhauttavan toiston merkityksen, ja Tähtien Sodan japanilaisten elokuvien innoittamat jedit opettavat intohimojen hillitsemistä ja vastakohtien sovittamista. Viisaus tulee jostakin muualta kuin meiltä, eksoottisesta orientista.

Vaan pitääkö tällainen kuva paikkansa? Vastakohtien ykseyden mietiskely kuuluu nimittäin kristillisen mystiikan metodipakkiin vähintään syyrialaisesta Pseudo-Dionysioksesta (600-l.) asti, joka teoksessaan Mystisestä teologiasta (josta mystiikka on saanut nimensä) käytti esikuvanaan Moosesta, joka nousi vuorelle kohtaamaan Jumalan pilvessä, johon Jumala kätkeytyi. Dionysios tulkitsi vuorenrinnettä nousemisen tarkoittavan yritystä nousta Jumalan luo luotujen asioiden hierarkiaa mietiskelemällä. Mutta koska Jumala ei ole mikään luotu, Jumalan lähestymisen tapahtuvan lopulta niin, että ensimmäiselle Syylle, ”täytyy antaa kaikki olevaa koskevaa määreet. Mutta koska se on myös kaikkea olevaa korkeampi, tulee siitä puhuttaessa vielä enemmän kieltää kaikki nämä määreet.” Tämä kieltäminen ei Dionysioksen mukaan ole myöntämisen vastakohta, vaan johtaa tasolle, jolla on tarkoitus ilmaista, että Jumala on kaikkea paljon enemmän, ja eri tavalla, kuin hänestä voidaan ikinä sanoa, ”yliolemuksellisesti kaiken tämän yläpuolella” pilvessä, johon käsitteet eivät ulotu. Myöntämisen ja kieltämisen eli katafaattisen ja apofaattisen teologian välityksellä mieli lähestyy pilveä, johon Jumala, joka ylittää kaikki määreet, kätkeytyy, ja Jumalaa koskevista käsitteistä luopumalla jättäytyy hänelle astuen ylivalolliseen pilveen.

Dionysios siis lähtee liikkeelle Jumalan pohdiskelusta Luojana, kaiken ensimmäisenä syynä, myöntämällä tämän mutta kieltämällä, että Jumala olisi luodun kaltainen. Myöhemmässä mystiikan teologiassa vastakohtien yhteys liitetään jumalallisen luonnon lisäksi Jumalan Kolmiykseyteen sekä Kristuksen kahteen, ominaisuuksiltaan toisilleen vastakkaiseen luontoon, eli jumaluuteen ja ihmisyyteen. Kuuluisa keskiaikainen mystikko Bonaventura (1221–1274) ottaa teoksessaan Sielun matka Jumalaan (VI, 4–6) näiden vastakohtaisuuden mietiskelyn kuvaksi liitonarkin kannen kaksi kerubia, joiden kasvot osoittavat kohti arkin keskustaa, ”armoistuinta”, jonka jo Paavali (Room. 3:25) ja Heprealaiskirje (9:25) tulkitsivat Kristukseksi. Kristuksen jumalinhimillisen persoonan mietiskelyssä tapahtuu Bonaventuran mukaan ”hengen täydellinen valaisu”, mietiskelyn nousun viimeistä edeltävä askel ennen kuin henki kohoaa Kristuksen ristin tarkastelun kautta ”viettämään pääsiäistä eli siirtymystä” Isän luo (VII, 1–2, 6).

Luther, vastakohtien mietiskely ja ristin teologia

Kuten Bonaventuran esimerkki havainnollistaa, liiton arkki palveli viktoriaanisessa ja fransiskaanisessa mystiikassa hengellisten totuuksien havainnollistamisesta. Reformaattori, luterilainen uskonpuhdistaja Martti Luther (1483–1546), joka on usein esitetty mystiikan vastustajana ja Raamatun kirjaimellisen tulkinnan korostajana, liittyy tähän perinteeseen ja hyödyntää arkkia laajasti ihmismielen, maailman ja Jumalan lähestymistapojen kuvana. Lutherin käyttämät vertauskuvat ja liittyminen mystiikan perinteisiin saattavat tulla häntä vain vähän tuntevalle lukijalle yllätyksenä, ja varhaisessa antikatolisessa tutkimuksessa niitä saatettiin tietoisestikin häivyttää. Luennoissaan Heprealaiskirjeestä (1517–18) Martti Luther kuitenkin kuvaa arkin merkitystä ja siihen liittyvää mietiskelemistä seuraavasti:

”Kerubit” tulkitaan ”tiedon täyteydeksi”. Siksi tämä teksti, jossa sanotaan ”kirkkauden kerubi”, ilmaisee että kirkastettua Kristusta koskeva viisaus on toista kuin ristiinnaulittua Kristusta koskeva. Tämän kautta liha nöyryytetään, tuon kautta henki kohotetaan. Kristuksen kunniaa kontemploidessa on kaikkein tärkeintä hengellinen viisaus, jottemme seuraa vain yksiä kasvoja unohtaen toisia ja siten joudu kaikenlaisiin harhoihin. Näin käy tyypillisesti niille, jotka unohtavat sovittaa yhteen Raamatun Kristusta koskevat ristiriidat ja ryntäävät vain yhteen suuntaan. Kun Kristuksesta esimerkiksi sanotaan, että hän on Kunnian kuningas, seuraavat juutalaiset näitä kasvoja ja vetäytyvät kauaksi ristiinnaulitusta Kristuksesta, huomioimatta toisen kerubin kasvoja, jotka sanovat: ”Ei hänellä ollut vartta, ei kauneutta”. Tällä tavoin on myös muut hänen ihmisyydestään ja jumaluudestaan johtuvat ristiriidat ja vastakohdat sovitettava. Sillä Raamattu sanoo, että kerubien kasvot katsovat kohti armonistuinta.” (WA 57, b201-2)

Vastakohtiin kätkeytyminen ei koske ainoastaan kristologiaa ja Jumalan olemusta, vaan Jumalan kaikkea toimintaa. Lutherin mukaan ”on välttämätöntä, että Jumalan työ on salassa vastakohtien alla” (kuten inkarnaatiossa ja ristillä) ja ”ettei sitä ymmärretä silloin, kun se tapahtuu”, vaan vasta sen jälkeen, kun se on jo tapahtunut. Syyt eivät liity vain Jumalan olemukseen, vaan myös Jumalan tekojen kohteeseen ja niiden tarkastelijoihin.

Luther nimittäin toistaa kirjoituksissaan, että todellinen Jumala toteuttaa tekonsa niin, että ne saavat vastaanottajat hämmästymään ja ihmettelemään. Jumalallinen viisaus ylittää kerta kaikkiaan sen, mitä inhimillinen viisaus ja järki kykenee ennakoimaan. Jumalan voima ei ole maksimaalinen versio inhimillisestä voimasta, vaan laadullisesti jotain aivan erilaista. Siksi Jumalalta apua ja pelastusta kaipaavan on odotettava, siedettävä ahdistuksia ja meditoitava. Luther varoittaa, ettei pidä ”häpäistä jumalallisen luonnon vuorta ajatuksensa kosketuksella, sillä mikä on ihmisen vallassa (quod in se est)”.

Muotoilu sisältää viittauksen ihmisen itse luomiin pelastusteihin ja keinoihin: moraaliin, pyhyyteen, voimaan. Mutta Jumalan työssä suurin tappio, risti, muuttuu suurimmaksi voitoksi, kuolema elämäksi, ansiot häpeäksi ja tuomio vapautukseksi. Lopulta näin seuraa commercium admirabile, ihmeellinen vaihtokauppa, jossa itsensä tuomituksi kokeva syntinen tulee uskon kautta vanhurskaaksi ja Kristus syntiseksi, ottaa kannettavakseen uskovan synnit. Tätä ihminen ei voi Lutherin mukaan omin voimin uskoa eikä ymmärtää, koska se on liian ihmeellistä.

Asia ei kuitenkaan koske vain vanhurskauttamista, vaan kaikkea Jumalan toimintaa.  Se ilmenee Lutherin mukaan jokaisessa ”armon vuodatuksessa”, tilanteessa, jossa kristittyä viedään syvempään spiritualitettiin. Luther ajattelee, että tämä tapahtuu yleensä koetusten kautta. Ihmistä käsketään odottamaan niissä kärsivällisesti ja toimimaan vastoin ymmärrystään ja tahtoaan, jotka vaativat välittömiä ratkaisuja. Yritys ratkaista ongelma tai purkaa paradoksi järjellä ja omin voimin on kuitenkin kiusaus, johon lankeaminen johtaa väistämättä epäonnistumiseen ja tappioon, odottaminen taas yllättymiseen, ihmettelyyn ja ylistykseen. Lopputulos on vastakkainen sille, mitä ihminen välittömästi luulee tapahtuvan.  Prosessissa ymmärrys laajenee ja luottamus, usko ja toivo Jumalaan, kasvaa.

Selitettyään mystisin sanakääntein Psalminselityksessään kymmeniä sivuja tätä Jumalan toimintaa armon vuodatuksessa Luther tiivistää sen kuuluun lauseeseen: ”Ainoastaan RISTI on meidän teologiamme”. Lause tarkoittaa koko Jumalan vastakohtien alle kätkeytyvää vaikutusta, ristin teologiaa. Lutherin mukaan ”tätä ristiriitaa filosofit ihmettelevät eivätkä ihmiset ymmärrä sitä”. Bonaventuran kanssa yhteistä käsitteistöä käyttäen Luther kutsuu prosessia myös siirtymykseksi ja pääsiäiseksi; kuluksi pimeydestä valoon.

Usko, valaistuminen ja ymmärtäminen

Bonaventura ja Luther liittävät vastakohtia yhdistävän ristin kautta tapahtuvan siirtymyksen siihen pimeään – tai ylivalolliseen – pilveen astumiseen, jota mystinen teologia kuvaa, ja ihmisen ymmärryksen uudistumisesta tässä prosessissa. Bonaventura, lainaten Dionysiosta, puhuu ”näkymättömien ylitäyttävien ja ylihyvien ymmärryksen saamisesta” sekä astumisesta ”yliloistavaan pimeyteen syvimmässä synkeydessä” (VII, 5;6), Luther ilman yli-termejä siitä, kuinka ”usko on astuminen tähän pilveen ja yhdistyminen Jumalan näkymättömän, lausumattoman, ikuisen, ajateltavissa olemattoman Sanan kanssa, joka antaa ihmiselle todellisen ymmärryskyvyn”.

Molemmilla lopputulos on joka tapauksessa samantapainen: uuden ymmärryksen saavuttaminen. Lutherille tätä todellista ymmärtämistä on usko, joka on pilvessä läsnä olevan Jumalan kasvojen valoa, siis intuitiivista tuntemista. Jumalan läsnäolo koetaan, vaikka samalla hän pysyy olemukseltaan arvoituksellisena, valoisan pilven verhoamana.  Uskon valon kautta Kristus, teologisia merkkejä kuten sakramentteja ja Raamattua, sekä Jumalan vastakohtiin kätkeytyneitä tekoja voidaan ymmärtää. Prosessi paljastaa niiden viittauskohteen ja hävittää ihmisen vanhan, väärän käsityksen omasta itsestään ja kyvyistään, vaikka armon valo kasvaa vielä täydellistyäkseen taivaassa kirkkaaksi näkemiseksi. Armo laajentaa vähitellen ihmisen materiaaliseen käpertyneen ymmärryksen kapasiteettia, niin että se pystyy ottamaan vastaan lisää hengellistä. Bonaventura ja Luther liittävätkin uskon juuri intellektiin ja intellektuaaliseen. Erityisesti keskiaikaisessa teologiassa intellekti merkitsi näkymättömiä kohteita, syitä, perusteita ja ideoita ymmärtävää sielunkykyä, kun taas järki, mielen intellektiä alempi osa suuntautui näkyvään. Eri teologit kuvasivat prosessia eri tavoin, mutta kohteidensa kautta intellekti tavoitti jotakin Jumalasta: ymmärsi.

Ajatus, että usko on ymmärtämistä, periytyy yleisesti Augustinukselta (354-439), mutta se näyttää yhdistyvän vastakohtien ymmärtämiseen juuri saksalaisessa mystiikassa. Ajatuksen nostaa esille näiden samanaikaisuutta korostanut myöhäiskeskiaikainen Nicolaus Cusanus (1401–1464), joka erottaa Augustinusta seuraten järjen ja ymmärryksen toisistaan, pitäen ymmärrystä korkeampana, näkymättömiin asioihin suuntautuvana kykynä. Hän yhdistää tämän ajatukseen todellisuuden tasoista: intellektuaalisesta, rationaalisesta ja aistittavasta. Järjelle, joka tutkii aineellista maailmaa, on ominaista vastakohtien erottaminen ja analysoiminen. Se toimii ristiriidan lakia seuraten, jolloin mikään ei voi sekä olla että olla olematta samaan aikaan samassa suhteessa. Korkeammalta intellektuaaliselta tasolta tarkasteltuna alemman tason ristiriidat taas kumoutuvat: esimerkiksi vesipisarassa on läsnä veden aistittavan muodon lisäksi sen universaali, intellektuaalinen muoto; tilavuus ja lukumäärä sisältävät äärettömyyden periaatteet, jolloin finiittinen sisältää infiniittisen ja vastakohdat ovat läsnä toisissaan. Oppineesta tietämättömyydestä (De docta ignorantia) –teostaan seuranneessa debatissa Cusanus esittää Lutherin tavoin kärkevää kritiikkiä Aristoteleen ”lahkoa”, häntä seuranneita skolastikkoja kohtaan. kohtaan. Jos vastakohtien ykseyttä ei ymmärretä, ei ole mahdollista kohota järjen tasolta intellektuaaliselle tasolle. Ja usko on Cusanuksen mukaan juuri intellektuaalista. Usko on hänelle intellektin täydellistäjä, se, mikä suuntaa sen lähteeseensä, Jumalaan, josta muut tasot virtaavat. Kristus toimii tässä prosessissa välttämättömänä välittäjänä, intellektuaalisena valona, joka on yhdistynyt alempaan tasoon, jotta voi kohottaa sen ylemmälle. Lutherille usko toimii samaan tapaan teologisten ristiriitojen ja Jumalan vastakohtiin kätkeytymisen ymmärtäjänä, joka tuntee Jumalan tavalla, jota näkyviin tarrautunut järki ei voi käsittää.

Ristiriitojen mielekkyydestä

Pseudo-Dionysios, Bonaventura, Cusanus ja Luther tarjoavat esimerkkejä siitä, kuinka ristiriitojen ja vastakohtien yhtäaikaisuuden mietiskely on yleinen ja perinteinen mystiikan menetelmä. Sen tavoitteena on johtaa liian nopea rationaalinen mieli turhautumaan ja pysähtymään, ja tämän kautta pyrkiä avaamaan sille uusi perspektiivi; saada se havahtumaan ja valaistumaan. Jos teologinen selittäminen ymmärretään sellaiseksi historialliseksi selittämiseksi, jossa analysoidaan tekstien takana olevien tekstien propositionaalista totuusarvoa historatieteiden keinoin, johtaa tämä hyvin helposti siihen, ettei oppien ja teologisen kielen funktiota lainkaan ymmärretä. Tämä kuvastaa juuri sen kaltaista järjen ylivaltaa, jota edellä käsitellyt teologit arvostelivat. Zen-buddhalainen munkki, Luther, ja Cusanus kyseenalaistavat tämän yrityksen jo lähtökohdissaan.

Ristiriidat ja vaikeat opilliset formulat eivät ole tarkoitettu purettavaksi joukoksi jonkin tieteenalan evidenssiä vastaan arvioitavia väitelauseita (kuten useampi viime vuosina ilmestynyt suomalainen teologinen julkaisu yrittää tehdä), vaan tarkoituksellinen kompastuskivi ja testi sille, jaksaako ihminen miettiä ollenkaan, mitä ja mistä teologinen puhe yrittää kertoa. Yksi ulottuvuus on, ettei formulaatio pyri useinkaan olemaan rationalistinen, analyyttinen kuvaus, vaan haaste pysähtyä mietiskelemään, kuinka sen merkitys voisi avautua. Nopea vastaaja toimii kuin Bart Simpson. Toinen ulottuvuus on, että Jumalan itseilmoitusta on pidetty useilla tavoilla vastakohtien alle kätkeytyvänä ja yllättävänä, sellaisena, joka haastaa ihmisen. Tämä on teologiassa liitetty yleensä jo Jumalan olemukseen useilla erilaisilla tavoilla. Yritys purkaa paradoksi johtaa siten nopeasti harhoihin, joissa on vaara menettää se, mitä formulaatio alun perinkin yritti välittää: mahdollisuuden ihmetellä, yllättyä, hämmästyä, ja lisäksi tavoittaa uusi näkökulma todellisuuteen. Ehkä voisimme oppia edes tämän uudelleen idän viisailta?

Liian rationalistinen lähestymistapa voi myös johtaa siihen, että juuri nämä opilliset ja liturgiset formulaatiot, joiden tehtävä olisi tuottaa tätä hämmästymistä ja ylistystä pyritään purkamaan ja häivyttämään selkeyden, yksinkertaisuuden ja yksiselitteisyyden tieltä. Tätä selittämäistä voidaan pitää esimerkiksi saavutettavuutena, vaikka tuskin kukaan soveltaisi sitä idän mystikoihin. Näiden kohdalla haastavuus ymmärretään osana harjoitusta, mutta jos samaa ei tajuta omassa perinteessä, syntyy uhka että luterilaisesta kirkosta tuotetaan kuva joko yltiörationaalisena sanan kirkkona tai sitten jonkinlaisena yksinkertaisena, helppona leikkikouluna. Äkkiä alkaa näyttää siltä, että mystiikkaa ja ihmisen haastamista kasvuun löytyy vain idän uskonnoista tai enintään keskiajalta.

Tutkimus, joka keskittyy Lutherin teksteihin ja niiden lukuisiin yhtymäkohtiin keskiajan mystiikkaan sekä mystiikan menetelmiin kyseenalaistaa tämän kuvan. Se valaisee myös osaltaan sitä, mistä mystisissä ja paradoksaalisissa, vastakohtaisissa ilmaisuissa on kyse ja kuinka ne toimivat; mikä on se vaikutus, joka niillä pyritään aikaansaamaan.

Lutherin ristin teologia lainaa paljon edeltävältä mystiikan teologialta, mutta sisältää myös oman käsityksen siitä, miten Jumala toimii maailmassa. Tuo käsitys liittyy erityisesti konkreettisen kärsimyksen ja ahdistuksen merkitykseen, joihin se yhdistää pääsiäiskertomuksen ja mystisen kokemuksen teologian. Jumalan toiminnan yllättävyydestä pelastustapahtumassa tulee paradigma nousulle kvalitatiivisesti käsittämättömän, näkymättömän ja ennen kokemattoman todellisuuden avautumiseen. Ns. kunnian teologia haluaisi tarkastella tätä todellisuutta irrallaan rististä ja alhaisesta ja ohittaa ne, mutta tämä ei Lutherin mukaan ole mahdollista, sillä nousu avautuu vain ristin ahdistuksen kautta. Ne Luther ymmärtää uskon ja toivon teologisten hyveiden vuodattamisena, prosessina, jossa ihmiseltä murskataan ja transformoidaan kaikki, minkä varaan hän ennen nojautui ja hänet yllätetään kvalitatiivisesti uudenlaisella elämällä. Käsitys rakentuu yleisten mystiikan käsitysten ympärille, mutta soveltaa niitä uusilla tavoilla niin, että luterilaisella teologialla on myös aivan omaa annettavaa erityisesti sielunhoitoon kärsimyksen ja kuoleman kohtaamisen kentällä sekä Jumalan kätkeytymisen ja läsnäolon kategorioiden käsittelyssä.

Pidätkö lukemastasi? Harkitse ryhtymistä kannatusjäseneksi.

Löydät Areiopagin myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa. Tilaa myös artikkelit suoraan sähköpostiisi

Lähteitä suomeksi

Areopagita, Pseudo-Dionysios. Mystisestä teologiasta. Kääntänyt Ilmari Karimies. –Niin & näin. Filosofinen aikakauslehti nro 62 (3/2009). 69-75. https://netn.fi/artikkelit/mystisesta-teologiasta/

Bonaventura. Sielun matka Jumalaan. Johdanto, suomennos, selitykset Seppo A. Teinonen. Suomalaisen teologisen kirjallisuusseuran julkaisuja 150. http://urn.fi/URN:NBN:fi-fd2020-00026516

Cusanus, Nicolaus. De docta ignorantia: Oppineesta tietämättömyydestä. Suom. Juha Pihkala. Suomalaisen teologisen kirjallisuusseuran julkaisuja 287. Helsinki 2020

Luther, Martti. Valitut teokset I-III. WSOY. Porvoo 1958

Kirjallisuutta

Heine, Steven. Zen Koans. University of Hawai’i Press, 2014. JSTOR. http://www.jstor.org/stable/j.ctt13x1jvp.

Karimies, Ilmari. Illumination Interpreted and Continued: Luther and Cusanus on Faith as Intellectual Cognition. – Luther and Cusanus: An Unexpected Dialogue. Edited by Samuel J. Dubblelman and Gerald Christianson. Studies in the History of Christian Traditions 213. Brill 2026. 469-502. https://doi.org/10.1163/9789004735002-023

— Theologia crucis beim frühen Luther. –Ausstrahlung und Widerschein. Wahrnehmung und Wirkung der Wittenberger Universität im Europa des 16. Jahrhunderts. Im Auftrag des Theologischen Arbeitskreises für Reformationsgeschichtliche Forschung (TARF). Hrsg. von Michael Bayer, Martin Hauger, Volker Leppin. Leipzig: Evangelische Verlagsanstalt 2023. 501-532.

—Martin Luther´s Understanding of Faith and Reality between 1513 and 1521. The Influence of Augustinian Platonism in Luther’s Thought. Spätmittelalter, Humanismus, Reformation (SMHR) 130. Mohr Siebeck 2022.

Ziebart, K. Meredith. Nicolaus Cusanus on Faith and the Intellect: A Case Study in 15th-Century Fides-Ratio Controversy. Leiden, Boston 2014.

Kuvat:

Artikkelikuva: Wolfgang Weiser @ Unsplash

Kuva 1: WikimediaCommons. PD

Kuva 2: WikimediaCommons. PD

Kuva 3: WikimediaCommons. PD