Miten arkeologia ja tieteellinen tutkimus suhteutuvat ajatukseen Jumalan pelastavasta toiminnasta historiassa? Tässä kirjoituksessa Vanhan testamentin eksegetiikan väitöskirjatutkija Julius Kankkunen analysoi Exoduksesta käytyä keskustelua.

Exoduksesta on olemassa hyvin monenlaisia näkemyksiä, ja varsinkin sen historiallisuutta puolustavat ajatukset ovat jääneet suomalaisessa keskustelussa huonosti tunnetuiksi. Tässä kirjoituksessa esittelen tätä moninaisuutta Five Views on the Exodus: Historicity, Chronology, and Theological Implications (Zondervan 2021) kautta. Kirja esittelee viiden eri kirjoittajan käsityksiä Exoduksen narratiivien tapahtumien historiallisuudesta, kronologiasta ja tehtyjen rekonstruktioiden implikaatioista. Artikkelien akateeminen taso on hyvin vaihteleva. Kokonaisuutena kirja siis osoittaa, miten näkemyksiä Exoduksen historiallisuudesta voidaan puolustaa sekä enemmän ja vähemmän uskottavilla tavoilla.

Teos alkaa lyhyellä johdannolla, jossa selitetään kirjan tavoite ja rakenne. Kukin kirjoittaja esittää oman hypoteesinsa Exoduksen tapahtumien ajoituksesta ja historiallisuudesta, minkä jälkeen muut kirjoittajat vastaavat tähän. Näkemyksen puolustaja vielä vastaa muiden kommentteihin. Rakenne tekee kirjasta itseään toistavan ja puuduttavan, ja sen lukeminen kannattaa paloitella osiin. Hedelmällisen vuoropuhelun kannalta formaatti on kuitenkin mielestäni toimiva. Esittelen kirjan viisi eri positiota ja lopuksi pääpiirteet, joista tutkijat ovat samaa tai eri mieltä. Jätän esseen lyhyyttä ja luettavuutta silmällä pitäen tutkijoiden keskinäisen kommentoinnin sekä osan heidän väitteistään käsittelemättä.

Taustaa muinaisen maailman historian tutkimuksesta

Ennen kuin tarkastelemme kyseisten kirjoittajien näkökulmia, on hyvä käsitellä hieman historiallisuuden käsitettä. Aloitetaan perusteista: Mitä historia on? Mikä tekee tapahtumasta historiallisen? Entä mikä ei ole historiallista? Historioitsijat, kirjallisuuskriitikot ja teologit joutuvat pohtimaan tällaisia kysymyksiä, kun heidän eteensä ilmestyy arkeologisia esineitä tai tekstejä, jotka liittyvät tiettyyn historialliseen aikakauteen tai kuvaavat menneitä tapahtumia.

Muinaisten historiallisten tapahtumien tarkastelua vaikeuttaa se, että mitä kauemmas historiassa mennään, sitä vähemmän on käytettävissä kirjoituksia ja arkeologisia löytöjä, jotka voidaan liittää kyseisiin aikoihin ja tapahtumiin. Tekstievidenssin vähäisyys liittyy erityisesti siihen, ettei luku- ja kirjoitustaito ollut laajalle levinnyttä, ja kirjoittaminen oli sekä työlästä että kallista. Tästä syystä vain kaikkein tärkeimmät asiat kirjattiin muistiin, ja suurin osa tiedosta kulki suullisten perinteiden ja yhteisöjen kautta (ks. Heiser, Naked Bible Podcast, Introduction to the book of Exodus).

Muinaisessa maailmassa jumalat eivät olleet erillään maailmasta, vaan erilaiset muinaiset maailmankuvat sisällyttivät jumalien toiminnan osaksi kaikkea elämää. Vastaava maailmankuva näkyy myös Vanhan testamentin sivuilla, jotka ovat anteeksipyytelemättömän yliluonnollisia. On siis tärkeää muistaa, että erityisesti Vanhan testamentin historiankerrontaa edustavat niin sanotut deuteronomistiset historiankirjoittajat, jotka tulkitsevat historian tapahtumia liittoteologian näkökulmasta (ks. esim. Noth 1981).

Tästä syystä edesmenneen Vanhan testamentin tohtorin ja egyptologian maisterin Michael Heiserin johdannossa Exodusta käsittelevään teokseen hän kysyy: Lakkaako tapahtumien kuvaus olemasta historiaa, kun tapahtumille annetaan jumalallinen syy?

Heiser jatkaa ajatustaan kertomuksella siitä, kuinka hän päätyi töihin Logos -järjestölle: hän huomasi sattumalta työpaikkailmoituksen vain minuuttia sen julkaisun jälkeen ja sai paikan jo ensimmäisen haastattelun perusteella. Kaiken kruunuksi palkka riitti hyvin elättämään hänen viisihenkisen perheensä. Kristillisen vakaumuksen omaavana Heiser tulkitsee tapahtumaketjun Jumalan johdatukseksi. Hän kuitenkin kysyy: Lakkaako tämä kertomus olemasta historiallinen, kun hän selittää tapahtumat kristillisestä maailmankuvasta käsin?

Heiserin toinen keskeinen kritiikki moderneja historiallisuuskriteerejä kohtaan liittyy vaatimukseen useista lähteistä. Toisin sanoen, jotta tapahtumia voitaisiin pitää historiallisina, tulisi olla useampi toisistaan riippumaton lähde, joka tukee kyseistä tapahtumaa. Tähän Heiser toteaa kylmänviileästi, että tällöin yhdenkään omaelämäkerran tapahtumia ei voitaisi pitää historiallisina, koska ne perustuvat yksilön muistiin, eikä suurimmalle osalle tapahtumista ole toista todistajaa. Lisäksi samalla logiikalla historialliset hahmot, kuten Sokrates ja monet muut filosofit, joista on säilynyt tietoa vain yhden kirjoittajan kautta, voitaisiin hylätä fiktiivisinä henkilöinä.

Palatkaamme nyt moderneista historiallisuuskriteereistä muinaiseen maailmaan. Vanhan testamentin professori Martti Nissinen on kuvannut luennoillaan muinaiseen maailmaan syventymistä avaimenreikänäkymien tiirailuksi. Jokainen teksti ja esine antaa meille vain pienen näkymän muinaiseen todellisuuteen. Valitettavasti myös nämä näkymät täytyy tulkita, ja kaiken sen, mitä emme voi nähdä, joudumme rekonstruoimaan näiden pienten avaimenreikänäkymien pohjalta. Muinainen historia on siis pitkälti erilaiseen evidenssiin perustuvaa tulkintaa ja valistunutta arviota.

Nämä seikat on hyvä pitää mielessä, kun lähestymme Exoduksen narratiivia. Kun otamme ne huomioon, ei ole lainkaan yllättävää, että tutkijoilla on hyvin erilaisia näkemyksiä tapahtumien ajoituksesta ja historiallisuudesta.

1400-luvun eKr. varhainen Exodus – Scott Stripling

Keskustelu Exoduksen historiallisuudesta liittyy olennaisesti myös tapahtuman ajoitukseen. Kirjassa niin sanottua ”varhaisen Exoduksen” näkemystä kannattaa Raamatun erehtymättömyyttä puolustavan, Associates for Biblical Research -järjestön arkeologina toiminut tohtori Scott Stripling. Stripling aloittaa väittämällä, että jos Raamatun tekstejä luetaan ilman ulkopuolisia lähteitä, useimmat päätyvät ajoittamaan Exoduksen 1400-luvulle eKr, ei 1200-luvulle. Väitteestä voidaan olla montaa mieltä – kuten hänen kollegansa myöhemmin kirjassa melko äänekkäästi toteavatkin.

Striplingin argumentit – kuten kaikkien muidenkin kirjan tutkijoiden – perustuvat sekä Raamatun sisäisiin teksteihin että arkeologisiin löytöihin. Koska hän aloittaa arkeologisista näkökohdista, käsittelen niistä ensin muutamia esimerkkejä.

Stripling pohjustaa esityksensä Pentateukin muinaisuuden puolustuspuheella. Ensiksikin hän nostaa esille Tell Danin inskriptiossa mainitun Daavidin huoneen ja 600-luvun Ketef Hinnomista löydetyn amuletin, jossa on Jahven siunaus (Num. 6:24–26). Myös Kuntillet Ajrudin Ruukku B:n piirtokirjoitus tukee hänestä varhaisuutta, sillä siinä siunaus muistuttaa Jahven siunausta. Bileamiin liittyvä Deir Allan teksti myös tukee hänestä Numerin tarinaa Bileamista. Stripling myös lainaa tutkimuksia, jotka tulkitsevat Berliinin jalustassa (1450 eKr.) löytyvän maininnan Israelista ja viittaa Merneptahin Steelaan ja Tell el-Dab‘a kaivauksiin eli muinaisen Avariksen kaupungin löytöihin pohjana Exoduksen tapahtumille.

Heprealaisen Raamatun osalta hänen pääargumenttinsa on varhaisen kronologian klassikko, eli 1. Kun. 6:1:

Neljännen hallitusvuotensa toisena kuukautena, siv-kuussa, Salomo ryhtyi rakennuttamaan Herran temppeliä. Silloin oli neljässadaskahdeksaskymmenes vuosi siitä, kun israelilaiset lähtivät Egyptistä. (KR. 92)

Stripling ajoittaa Salomon temppelin rakentamisen vuoteen 967 eKr., lisäämällä tähän mainitut 480 vuotta saadaan Exodus ajoitettua näppärästi vuoteen 1446 eKr.

Muita Striplingin mukaan keskeisiä Raamatun kohtia ovat Tuom. 11:26; 1. Aik. 6:33–37; Hes. 40:1 ja Ap. t. 7:29–30. Stripling tulkitsee näidenkin jakeiden luvut kirjaimellisesti. Hänen mukaansa myöhempää Exodusta kannattavat tutkijat sivuuttavatkin 1400-lukua tukevan arkeologin ja Raamatun selkeän tekstin. Hän ei siis hyväksy lukujen tulkitsemista pitkää aikaa tarkoittavina idiomeina.

Lopuksi Stripling siirtyy kuvailemaan Exoduksen logistiikkaa. Hänestä Mooseksen kerrotaan kirjoittaneen koko Pentateukin lukuun ottamatta kertomusta omasta kuolemastaan. Hän selittää Exoduksen 1:11 maininnan Pi-Ramsesin kaupungista – jota usein käytetään argumenttina myöhemmän, myöhäisen ajoituksen puolesta – anakronismina. Tämä johtuu siitä, että kaupungin nimi viittaa kiusallisesti myöhempien faaraoiden, Ramses I:n (k. 1290 eKr) ja II:n (k. 1213 eKr) nimiin.

Exoduksen kuvaamaa väkimäärää Stripling puolestaan tulkitsee niin, että heprean sana ʾelep / ʾălāpîm, joka usein käännetään “tuhat”, tarkoittaisi sotajoukkoa tai yksikköä, mikä luonnollisesti pienentäisi lukumäärää huomattavasti.

Esityksensä teologisina implikaatioina Stripling korostaa Raamatun ja arkeologian välistä yhteyttä, Raamatun luotettavuutta ja sen myötä sen hengellisten ja moraalisten väitteiden totuudellisuutta.

Striplingin arkeologisen aineiston tulkinta ja sen soveltaminen Raamattuun on kuitenkin niin suorasukaista ja kritiikitöntä, ettei ole vaikea ymmärtää hänen saamaansa runsasta kritiikkiä muilta kirjoittajilta. Hän ei myöskään ole sidoksissa mihinkään yliopistoon, mikä näkyy muun muassa siinä, ettei hän vaikuta noudattavan yliopistomaailmassa yleisesti opetettuja arkeologisen aineiston tulkintaperiaatteita. En usko, että hänen esityksensä menisi läpi missään akateemisesti varteenotettavassa julkaisussa.

1200-luvun eKr. myöhäinen Exodus – James K. Hofmeier

Kirjan toinen näkemys edustaa Exoduksen myöhempää ajoitusta, jonka puolestapuhujana toimii Trinity International Universityn Vanhan testamentin ja muinaisen Lähi-idän arkeologian professori James K. Hoffmeier. Vaikka hän kannattaa myöhäistä ajoitusta, hänen kirjoituksensa keskittyy enemmän Exoduksen historiallisuuden puolustamiseen kuin ajoituskysymykseen.

Hoffmeier heittää heti aluksi korttinsa pöytään toteamalla, että hän pitää Exodusta historiallisena tapahtumana. Exoduksen ajoittaminen 1200-luvulle eKr. sopii hänen mukaansa hyvin muinaisen Lähi-idän myöhäispronssikauteen, ja kertomuksen todellisuutta puoltaa se, että tapahtumaa muistellaan yli 120 kertaa muualla Heprealaisessa Raamatussa. Hoffmeierin mukaan tämä viittaa siihen, että israelilaiset pitivät tapahtumaa autenttisena. Samalla hän kuitenkin painottaa, että Raamatun historiankirjoituksessa käytetään runsaasti teologisia tulkintoja, retoriikkaa sekä kirjallisia rakenteita ja tehokeinoja.

Hoffmeier alustaa arkeologisen keskustelun myöntämällä, ettei suoraa arkeologista näyttöä Exoduksen tapahtumalle ole, kuten ei useimmille muillekaan tiedoille muinaisen maailman historiasta. Hänen mukaansa tapahtumien historiallinen todistaminen – kuten niiden varma epätodeksi osoittaminen – on mahdotonta. Historiantutkimuksen keinoin voidaan kuitenkin tarkistaa tapahtumien sopivuus kontekstiinsa, ja näin voidaan haastaa tai tukea niiden historiallisuutta. Tämän vuoksi Hoffmeier keskittyy esittämään tapahtumien taustaa tukevia todisteita.

Ensimmäinen taustatieto liittyy 2200-luvulta eKr. peräisin oleviin dokumentoituihin seemiläisiin paimentolaisheimoihin, jotka asuivat Egyptissä ja joita kutsutaan termillä Ꜣmw (Aamu). Erityisesti Avariksesta löydetyt ruukut osoittavat egyptiläistyneiden seemiläisten asuneen alueella. Toinen datapiste liittyy 1560-luvun eKr. jälkeen ilmestyviin teksteihin, jotka kuvaavat orjia ja heidän tekemäänsä rakennustyötä – erityisesti savitiilien valmistusta (vrt. Exod. 1:8–14; 2:23–24; 3:7; 5:1–23). Kolmas arkeologinen todiste koskee Egyptiin assimiloituneita ”aasialaisia” (Ꜣmw ja sṯtyw / styw), joiden olemassaolon tukena on myös Toorassa esiintyvä runsas määrä egyptiläisiä nimiä ja lainasanoja. Egyptiläisiä nimiä ovat esimerkiksi Mooses, Aaron, Merari, Mirjam, Pinehas, Putiel, Assir, Ahira, Hur, Hori ja Harnefer. Benjamin Noonanin tutkimusten mukaan Toorassa on tunnistettu 26 egyptiläistä lainasanaa, jotka esiintyvät Exodukseen ja erämaavaellukseen liittyvissä teksteissä yhteensä 381 kertaa. Vertailun vuoksi Esran-Nehemian ja muiden persialaisajan tekstien sanastossa on puolestaan erityisen paljon persialaisia lainasanoja.

Hoffmeierin mukaan neljäs taustoittava tekijä on egyptiläisiin ja Exoduksen paikkoihin liittyvien maantieteellisten yksityiskohtien tarkastelu. Vertailun perusteella hän toteaa, kuinka yhteneväisiä Raamatun kuvaamat paikat ja alueen geografia ovat. Viidentenä tekijänä hän mainitsee samanlaisuuden paikannimissä.

Pääasiallinen peruste Exoduksen myöhäiselle ajoitukselle Hoffmeierin mukaan on Exoduksessa esiintyvät neljä viittausta Ramsesiin. Toinen merkittävä tekijä on Merneptahin steela, joka kuvaa Ramses II:n pojan sotaretkiä. Tekstissä mainitaan Israel, mikä Hoffmeierin mukaan naulaa ajoituksen tiukasti 1200-luvulle eKr. Exoduksen narratiivin logistiikkaa hän selittää samoin kuin Stripling.

Exoduksen teologisista implikaatioista Hoffmeier nostaa erityisesti esiin profeettojen, kuten Hoosean ja Miikan, julistuksen, jossa Exoduksen narratiivin oletetaan tapahtuneen. Hänen mukaansa olisi perin kummallista vedota muistoon tapahtumasta, jota ei ole koskaan ollut.

1200 eKr. -luvun Hykso / Leeviläis Exodus – Peter Feinman

Kirjan kolmas kontribuutio on Institute of History, Archaeology, and Education pienjärjestön perustaja ja presidentti Peter Feinman. Kuten Hoffemeier, myös Feinman katsoo juuri Ramses II:n olleen Exoduksen faarao. Feinman kuitenkin spekuloi Egyptiä n. 1630–1523 eKr. hallinneiden hyksojen yhteyksillä Exodukseen ja leeviläisiin. Hän Hän jatkaa myös pyrkimyksiä sovittaa tapahtumat muuhun arkeologiseen evidenssiin.

Feinman aloittaa esityksensä tarkastelemalla leeviläisiä Heprealaisessa Raamatussa. Hän huomioi, kuinka leeviläiset kuvataan ennen kaikkea väkivaltaisena heimona (1. Moos. 34:25; 49:5–7; 2. Moos. 32:27–28; 5. Moos. 33:8–11). Myös Leevin heimoon kuuluva Mooses kuvataan narratiivissa murhaajana (2. Moos. 2:11–12). Linkki hyksojen ja leeviläisten välillä muodostuu Feinmanin mukaan tarkastelemalla Ramses II:n ajan väkivaltaisia seemiläisiä ryhmiä, joista tunnetaan kaksi. Merneptahin Karnakin inskriptiossa mainitut hyksot ja n‘rn -joukot taistelivat egyptiläisten kanssa, mutta heidän ja egyptiläisten joukkojen välille haluttiin tehdä ero. N‘rn on seemiläinen sana, ja vastaavien seemiläisten joukkojen dokumentoitu osallistuminen taisteluihin ajoittuu juuri aikajaksolle 1200–1100 eKr. Nämä joukot olivat Feinmanin mukaan todennäköisimmin orjia.

Yhteyttä hyksoihin Feinman pohjustaa Egyptin historiaa kirjoittaneen Manethon kirjoitusten perusteella (elinajalta noin 285–246 eKr.). Manetho kuvaa hyksoja väkivaltaiseksi kansaksi, ja mikäli Feinmanin tulkinta pitää paikkansa, Manetho kääntää Exoduksen narratiivin ylösalaisin: hän kuvaa hyksojen orjuuttaneen egyptiläisiä. Manetho mainitsee Avariksen kaupungin hyksojen pääkaupunkina ja kertoo heidän myöhemmästä karkottamisestaan egyptiläisten toimesta.

Ennen 1800-lukua Manethon ja Josefuksen kirjoitukset olivat ainoat lähteet hyksoista. Myöhemmät arkeologiset löydöt tukevat hyksojen ja muiden seemiläisten kansojen asutusta Egyptissä 12. dynastian (noin 1900–1800 eKr.) aikaan sekä heidän myöhempää keskittymistään Avariksen kaupunkiin. Feinman kuitenkin painottaa tutkimuksen jatkuvuutta ja keskeneräisyyttä.

Yhdistääkseen Exoduksen tapahtumat omaan hypoteesiinsa Feinman esittelee neljä avainhahmoa ja kolme keskeistä egyptiläistä tekstiä. Keskeiset henkilöt ovat:

1. Seqenenre, 17. dynastian faarao, joka taisteli Hyksoja vastaan (k. 1555 eKr.);
2. Apophis, Hyksojen viimeinen johtaja, joka voitti Seqenenren taistelussa (k. 1540 eKr.);
3. Ramses II, jolla oli yhteyksiä Seqenenreen ja Apophikseen ja jota yleisimmin ehdotetaan Exoduksen faraoksi (k. 1213 eKr.);
4. Merneptah, Ramses II:n seuraaja, joka tunnetaan erityisesti steelaansa kaiverretusta maininnasta Israelista (k. 1203 eKr.).

Kahdesta tekstistä ensimmäinen, jonka Feinman käsittelee, on Seqenren ja Apophiksen välinen taistelukuvaus, noin vuonna 1100 eKr. kirjoitettu teksti, joka kuvaa 1500-luvun tapahtumia. Tarina on laaja ja käsittelee kahden johtajan – ja siten Egyptin ja seemiläisten – välistä taistelua kosmisessa mittakaavassa. Feinman yhdistää kertomuksen pääpiirteet Exodukseen seuraavasti:

1. Konflikti egyptiläisen faaraon ja seemiläisen johtajan välillä (Mooses ja faarao).
2. Lähettiläiden vaihto (Aaron ja tietäjät).
3. Kosmoksen sekasorto (vitsaukset).
4. Faaraon kukistuminen Egyptin vesillä.
5. Seemiläisten poistuminen maasta.

Toinen keskeinen teksti on niin sanottu Leidenin hymni 30, jossa Ramses II taistelee kaaoskäärme Apophista vastaan ja voittaa tämän kosmisessa taistelussa, palauttaen Egyptiin järjestyksen eli Ma’atin. Tässä yhteydessä Apophis on kaaosta ilmentävä lohikäärmehahmo, mutta Feinman yhdistää sen myös Hyksojen johtajaan ja tämän kapinan taltuttamiseen, ja siten myös Exoduksen tapahtumiin.

Feinmanin argumentaatio kulkee niin epätyypillisiä reittejä, että sen seuraaminen on ajoittain varsin haastavaa. Yhteenvetona voidaan kuitenkin muodostaa narratiivi, jossa hyksot ja leeviläiset ovat samaa joukkoa, ja Exoduksen tapahtumat voidaan jäljittää myös egyptiläisistä lähteistä – kunhan osataan lukea kertomuksia niiden kosmisten mittasuhteiden kautta. Näin ollen Feinman uskoo, että 1200-luvulla eKr. Egyptistä karkotettiin seemiläinen joukko, ja sekä egyptiläiset että heprealaiset kertomukset kuvaavat näitä samoja tapahtumia omasta näkökulmastaan.

1100 eKr. -luvun Exodus – Gary A. Rendsburg

Neljättä näkemystä edustaa Rutgersin yliopiston Raamatun, heprean ja muinaisen juutalaisuuden professori Gary A. Rendsburg. Hänen mukaansa Exodus tulisi ajoittaa 1100-luvulle eKr., Ramses III:n hallituskaudelle. Exoduksen historiallisuutta kuvatessaan Rendsburg käyttää esimerkkinä Yhdysvaltojen historiaan kuuluvaa The Mayflower -tarinaa, joka kertoo yhden laivan saapumisesta Amerikkaan ja jota nykyään juhlitaan kiitospäivän yhteydessä. Todellisuudessa saman nimisiä laivoja oli ainakin kuusi, ja Amerikan asuttaminen oli pitkä prosessi. Samalla tavoin Rendsburgin mukaan Exodus sisältää historiallisia piirteitä, mutta sen taustalla on todellisuudessa pitkä tapahtumaketju.

1100-luvun ajoitus perustuu useisiin Rendsburgin esiin nostamiin datapisteisiin. Noin vuonna 1100 eKr. Levantiin ilmestyy kuunsirpin muotoisia asutuksia, jotka muistuttavat autiomaassa asuvien beduiinien asumuksia. Tämä sopii hyvin yhteen heprealaisen Raamatun kuvauksen kanssa israelilaisista paimentolaiskansana. Hesbonin taistelu (4. Moos. 21:25) ja Lakisissa käydyt taistelut (Joos. 10:31–32) asettuvat Rendsburgin mukaan ajallisesti 1170–1150 eKr. paikkeille, sillä kyseinen alue, joka oli Egyptin hallinnassa, hylättiin 1150-luvulla.

Merneptahin steelaan kirjattu lause ”Israelin siementä ei enää ole” kuvaa Rendsburgin mukaan Israelin orjuusaikaa, sillä heprealainen Raamattu ei kuvaa mitään varhaista taistelua, jossa Egypti olisi lyönyt Israelin. Lisäksi Joos. 15:9 ja 18:15 sisältävät maininnan Nefoamin lähteistä, joka muistuttaa hepreaksi fonologisesti Merneptahin nimeä. Koska Merneptah tunnetusti soti kyseisellä alueella, Rendsburgin mukaan hänen mukaansa nimetty paikka Juudeassa sinetöi tämän osan argumentaatiosta.

Rendsburg huomioi myös Egyptin vahvan vaikutuksen Levantissa myöhäispronssikaudella ja toteaa, että vasta merikansojen hyökkäysten (n. 1180 eKr.) myötä Egypti oli riittävän heikentynyt jättääkseen Juudeassa sijaitsevat asutuksensa ilman suojaa. Tätä tukee myös 2. Moos. 13:17, jonka mukaan Jahve ei johdattanut kansaansa filistealaisten tietä. Rendsburgin mukaan tämä viittaa siihen, että filistealaiset (osa merikansoja) olivat nousseet merkittäväksi tekijäksi vasta Ramses III:n aikana.

Kokonaisuutena Rendsburgin argumentaatio on sujuvaa ja loogista, vaikka hänen näkemyksensä ei edustakaan valtavirtaa, ei niin evankelikaalisessa tutkimuksessa eikä laajemmin. Hänen erityisen vahvaksi argumentikseen nousee merikansojen myöhäinen läsnäolo Egyptissä ja Levantissa.

Exodus kulttuurimuistona – Ronald Hendel

Viimeisen näkemyksen edustaja on Kalifornian Berkeleyn yliopiston juutalaisuuden tutkimuksen professori Ronald Hendel. Hendel argumentoi, että Exodus on kulttuurimuisto, joka on vähitellen kehittynyt nykyiseen muotoonsa. Samoin kuin Rendsburg, hän käyttää analogiana erilaisia Amerikan asuttajiin liittyviä muistoja. Nämä tarinat eivät kuvaa pelkästään historian tapahtumia vaan luovat pohjaa kansalliselle identiteetille. Vastaavasti israelilaisille Egyptin orjuus ja Jahven pelastustyö muodostavat kansallisen identiteetin ytimen ja oikeuttavat palvonnan rajoittamisen yksin Jahvelle (2. Moos. 20:2). Näin ollen Hendelin mukaan Exoduksen kertomus yhdistää historiaa, muistoja, perimätietoa ja narratiivista mielikuvitusta voimakkaaksi kulttuurimuistoksi.

Positionsa vahvuutena Hendel pitää sitä, että se ohittaa ajoituskysymyksen ongelmat. Hän huomauttaa, kuinka ajoituskysymys jakaa erityisesti evankelikaalisia tutkijoita, jotka pyrkivät ”korjaamaan” Raamatun teksteissä esiintyviä ajoituksia (esim. 1. Kun. 6:1). Lisäksi hän kritisoi pyrkimyksiä selittää 2. Moos. 7–10:n vitsaukset luonnollisesti. Erityisen ankarasti hän arvostelee Kenneth Kitchenin luonnollisia selityksiä vitsauksille. Hendelin mukaan kulttuurimuiston näkökulma tekee paremmin oikeutta vitsauskertomusten yliluonnollisuudelle – kertomuksissa käytetään heprean sanaa niplāʾôt (2. Moos. 3:20), joka tarkoittaa ihmettä.

Exoduksen tekstin mukaan vitsauksien ja pääsiäisen keskeinen tarkoitus on osoittaa Jahven voima faaraoon verrattuna ja varmistaa, että tapahtumat muistetaan sukupolvesta toiseen (2. Moos. 10:1–2; 12:25–28). Vitsaukset saavat vastineensa muun muassa Assarhaddonin vasallisopimuksista, joissa jumalalliset rangaistukset ovat keskeisessä roolissa. Hendel tuo esiin myös sumerilaisia ja Egyptin vanhan valtakunnan tekstejä sekä arameankielisiä kiroustekstejä, jotka muistuttavat suuresti Exoduksen vitsauksia. Näissä kirouksissa esiintyvät samat elementit kuin Exoduksessa: veden muuttuminen vereksi, pimeys, kulkutaudit, rakeet ja heinäsirkat.

Hendel lainaa Jan Assmannin käyttämää termiä ”mnemohistoria”, jolla tarkoitetaan pitkän aikavälin muistojen ja tapahtumien kiteytymistä yhtenäiseksi narratiiviksi. Hendel ajoittaa tämän kehityksen tapahtuneen aikavälillä 1450–1125 eKr., eli 325 vuoden aikana. Vuosien 1200–1100 eKr. välillä israelilainen identiteetti olisi hänen mukaansa jo muodostunut – tästä todistaa myös Merneptahin steela. Kaksi keskeistä muistoa, jotka nivoutuvat yhteen, ovat orjuus Egyptissä ja vapautuminen orjuudesta. Samoin kuin Feinman, Hendel pohtii Hyksojen Egyptissä olemisen ja karkotuksen mahdollista vaikutusta näihin muistoihin.

Egyptin orjuudelle on olemassa vahvaa näyttöä, ja orjien hankinta Levantista oli tyypillistä. Egyptiläiset saivat orjia kolmella tavalla:

1. sotasaaliina,
2. vuosittaisina veroina (myös orjina),
3. laajojen orjamarkkinoiden kautta, joilla myytiin myös Kanaanin asukkaita.

Myös orjuudesta pakenemiselle on olemassa yksittäisiä lähteitä, vaikka niissä ei puhuta suurista joukoista. Paot tapahtuivat erityisesti Egyptin imperiumin loppuvaiheessa, kun sen ote Kanaanin alueesta heikkeni. Useita kaupunkeja hylättiin, mikä viittaa kapinoihin ja sosiaaliseen epävakauteen. Hendelin mukaan Exoduksen taustalla on tällaisen Egyptistä irtautuneen, Kanaanin alueella asuneen joukon kollektiivinen muistikuva.

Hendelin mukaan Exoduksen kertomus ei siis ole täysin historiaa, mutta ei myöskään puhdasta fiktiota. Kulttuurimuiston näkökulman vahvuutena hän pitää erityisesti sen yhteensopivuutta nykyisen arkeologisen näkemyksen kanssa Kanaanin maan asutuksesta.

Yhteenveto:

Tämän kirjan viisi näkemystä tuovat hyvin esiin muinaisen historian tutkimuksen ja laajemman humanististen tieteiden keskustelun moninaisuuden. Sekä tekstejä että arkeologista aineistoa täytyy tulkita. Lisäksi muinaista kronologiaa rekonstruoitaessa on otettava huomioon monia liikkuvia osia, joista osa tukee kutakin näkemystä ja osa jää vaikeasti selitettäviksi. Jokainen kirjoittaja joutuu perustelemaan, miksi juuri hänen rekonstruktionsa tekstien ja arkeologisten löytöjen pohjalta on uskottavin.

Henkilökohtaisesti pidän Hoffmeierin esitystä vahvimpana, sillä hän esittelee laajan joukon seikkoja Exoduksen historiallisuuden tueksi, mutta suhtautuu samalla vakavasti muinaisen historiankirjoituksen eroihin nykyhistoriankirjoitukseen verrattuna.

Lopuksi vielä yhteenveto ajoitukseen liittyvistä pääpointeista, jotka jakavat tutkijoiden mielipiteitä:

1. Viittaus 480 vuoteen 1. Kun. 6:1: Stripling pitää lukua 480 kirjaimellisena, mutta huomauttaa, että temppelin rakentaminen olisi tosiasiassa alkanut 479. vuonna exoduksen jälkeen. Hänen mukaansa tämä jae sijoittaa exoduksen 1400-luvulle eKr. Sen sijaan Hoffmeier, Feinman ja Rendsburg pitävät lukua 480 symbolisena (12 × 40). Hoffmeier huomauttaa, että tämä sopii antiikin distanzangaben-käytäntöön, jossa temppelien omistuksessa käytettiin ideologisesti merkittäviä, symbolisia lukuja.
2. Viittaus Exod. 1:11:ssa (Pi-)Ramessesiin: Tämä tärkeä deltakaupunki oli käytössä alle 150 vuotta (noin 1270–1130 eKr.). Hoffmeier ja Feinman käyttävät tätä jaetta (sekä muuta aineistoa) argumentoimaan 1200-luvun Exoduksen puolesta, kun taas Rendsburg ajoittaa Exoduksen 1100-luvulle, kaupungin olemassaolon loppuvaiheisiin. Kukin heistä pitää tätä viittausta yhtenä tärkeimmistä tai jopa tärkeimpänä kronologisena vihjeenä Raamatun kertomuksissa. Hendel, seuraten Schipperiä, kyseenalaistaa viittauksen aitouden, kun taas Stripling epäilee sen olevan myöhempi toimituksellinen lisäys. Yhteisymmärrystä ei ole.
3. Raamatun sukuluettelojen erikoinen asema: Ilman että tarkastellaan jokaista sukuluetteloa erikseen, voidaan todeta, että tutkijoiden välillä on suurta erimielisyyttä niiden luotettavuudesta. Ovatko ne liian ideologisia ja propagandistisia ollakseen historiallisesti käyttökelpoisia? Ovatko ne alttiita ”teleskopoinnille”, keinotekoiselle pidentämiselle tai valikoivalle lyhentämiselle? Näihin kysymyksiin annetut vastaukset vaikuttavat siihen, millaista matematiikkaa exoduksen ajoittamiseen tarvitaan.
4. Viittaako Berliinin jalusta Israeliin? Striplingin mukaan kyllä, mutta uudemmat egyptologian tutkimukset – joihin Hoffmeier viittaa – kiistävät tämän tulkinnan vedoten kielellisiin ongelmiin kirjoitusasussa. Stripling puolestaan vastaa, että ehdotetut vaihtoehtoiset lukutavat eivät ole tunnettuja paikannimiä. Tässäkin kohdin kiista jatkuu, ja lähdettä tulisi käyttää vain erittäin varovaisesti.
   

Piditko artikkelista? Harkitse ryhtymistä kannatusjäseneksi.

Tästä voit tilata Areiopagin artikkelit suoraan sähköpostiisi.

Löydät Areiopagin myös  Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa. 

Lähteet:

Noth, M. 1981. The Deuteronomistic History. JSOT Press.

Noonan, B.J., 1995. Egyptian Loanwords as Evidence for the Authenticity of the Exodus and Wilderness Traditions. Transactions of the Philological Society, 93, pp.95-124.

Stripling, S., Hoffmeier, J.K., Rendsburg, G.A., Feinman, P. and Hendel, R., 2021. Five Views on the Exodus: Historicity, Chronology, and Theological Implications. Zondervan Academic.

Heiser S. M. Naked Bible podcast 104. How We Got Our Old Testament https://nakedbiblepodcast.com/podcast/naked-bible-104-how-we-got-the-old-testament/

Heiser, S. M. Naked Bible Pocast 254. Introducing the Book of Exodus https://nakedbiblepodcast.com/podcast/naked-bible-254-introducing-the-book-of-exodus/

Artikkelikuva: WikimediaCommons. PD

Kuva 2: WikimediaCommons. CC BY-SA 4.0

Kuva 3: WikimediaCommons.  CC BY-SA 3.0 FR