Ovatko Pentateukin liitto Israelin ja Jahven välillä kopioitu muinaisen Lähi-idän vasallisopimuksista? Jos jotakin on kopioitu, voidaanko se ajoittaa kyseiselle ajalle? Lähes kaikki nykyiset tutkijat allekirjoittavat, että muinaisen Lähi-idän vasallisopimukset ovat vaikuttaneet Pentateukin liittoon Jahven ja Israelin välillä. Tässä kirjoituksessa tuodaan esille asiaan liittyvää akateemista keskustelua.

Johdanto

Viimeisten 200 vuoden aikana Vanhan testamentin tutkimus on edennyt huimasti. Arkeologiset löydöt ovat paljastaneet paljon uutta tietoa niistä kulttuureista, jotka ympäröivät Israelia Raamatun synnyn aikoihin. Tämä on auttanut meitä ymmärtämään paremmin Vanhan testamentin tekstien maailmaa ja ihmisten ajattelutapaa. Erityisen paljon keskustelua on herännyt muinaisen Lähi-idän tekstien ja Vanhan testamentin kertomusten yhteyksistä, ja tutkimus on syventynyt etenkin viimeisen sadan vuoden aikana.

Kun Enuma Elish ja Gilgamesh-eepos käännettiin, assyrologi Friedrich Delitzsch piti vuonna 1902 Saksassa kuuluisat ”Babel und Bibel” -luentonsa. Niissä hän väitti, että Genesiksen kertomukset olisivat vain suoria kopioita vanhemmista babylonialaisista ja assyrialaisista tarinoista (Walton 2006, 3–4). Tämä oli yksi ensimmäisistä kerroista, kun Raamatun tekstejä verrattiin laajasti muinaisen Lähi-idän kirjallisuuteen.

Yksi kiinnostavimmista vertailukohdista on niin sanotut vasallisopimukset, joita verrataan Pentateukin (Raamatun ensimmäisten viiden kirjan) liittokuvauksiin Israelin ja Jahven välillä. Vastaavuuksia on löydetty esimerkiksi sopimusten rakenteesta ja ehdoista. Osa tutkijoista on käyttänyt näitä yhtäläisyyksiä apuna, kun on yritetty ajoittaa Pentateukin tekstejä tai arvioida, kuinka historiallinen kertomus Exodus on. Myös suomalaiset tutkijat, kuten Juha Pakkala (2008) ja Eero Junkkaala (1999), ovat ottaneet kantaa Exoduksen historiallisuuteen.

Kaiken kaikkiaan muinaisen Lähi-idän löytöjen ja Raamatun tekstien vertailu on avannut uusia tapoja ymmärtää Vanhan testamentin synty- ja taustamaailmaa. Se näyttää, miten Raamatun kirjoittajat käyttivät aikansa kulttuurisia ja uskonnollisia malleja kertoessaan suhteesta Jumalaan.

Kansainvälisessä keskustelussa on tuotu esiin ajatuksia, joiden mukaan Raamatun kertomusta Exoduksesta voi puolustaa historiallisuudeltaan vertaamalla sitä muinaisiin heettiläisiin vasallisopimuksiin (Kitchen 2006; Taggar-Cohen 2020). Aion käsitellä Exoduksen historiallisuutta laajemmin tulevassa Areiopagi -artikkelissani, mutta tässä tekstissä keskityn erityisesti liittoon liittyvään aineistoon. Liittoteema on Vanhan testamentin kannalta erittäin tärkeä, sillä sen tutkiminen auttaa meitä ymmärtämään Raamatun teologiaa laajemminkin. Korostan kuitenkin, että muinaisten liittokäytäntöjen tuntemuksen tarjoamat teologiset oivallukset ovat todennäköisesti arvokkaampia kuin kiistat siitä, milloin tekstit on kirjoitettu.

Tässä artikkelissa esittelen näitä näkemyksiä suomalaiselle yleisölle ja arvioin niitä mahdollisimman kriittisesti ja tasapuolisesti. Aihe liittyy myös tekeillä olevaan väitöskirjaani, jossa tarkastelen Jahven ja Israelin ”avioeroa” myöhempien profeettojen teksteissä. Väitöskirjassani osoitan, että vasallisopimusajattelu näkyy myös siinä, miten profeetat Hoosea, Jeremia ja Hesekiel kuvaavat Jumalan ja kansan välistä liittoa vertauskuvien avulla.

Raamatun Vanhan testamentin laajassa kertomuksessa Jumala toimii ensin koko ihmiskunnan kanssa (1. Moos. 1–11) ja siirtyy sitten kanssakäymiseen erityisesti Israelin kansan yhteydessä. Tämän kansan tarina käynnistyy Aabrahamille annetusta lupauksesta (1. Moos. 12, 17), joka voidaan nähdä jatkumona jo Eedenin puutarhassa annetulle lupaukselle (1. Moos. 3:15). Vanhan testamentin keskeisin kohta on kuitenkin liitto, joka solmitaan Siinain vuorella Israelin ja Jumalan (Jahven) välillä. Lukija huomaa nopeasti, että Vanhan testamentin kertomuksissa Jumala toimii jatkuvasti liittojen kautta. Selkeyden vuoksi puhun liitoista, kun kyse on Jumalan ja ihmisten välisestä liitosta, ja sopimuksista, kun kyse on ihmisten keskinäisistä järjestelyistä.

Liittojen ja sopimusten solmiminen oli keskeinen osa muinaisen Lähi-idän historiaa ja kulttuuria, ja tämä näkyy Vanhan testamentin taustalla. Yhtenä kiinnostavana esimerkkinä ovat niin sanotut vasallisopimukset, jotka muistuttavat monin tavoin Jahven ja Israelin välistä liittoa. Vasallisopimukset olivat muinainen tapa, jolla suurten valtakuntien kuninkaat (”yliherrat”) sitouttivat pienet valtakuntien kuninkaita (”vasallit”) pysymään uskollisina. Niitä on säilynyt eri aikakausilta: myöhäispronssikauden heettiläisistä (noin 1450–1200 eKr.), rautakauden assyrialaisista (800–600 eKr.) ja Syyriasta löydetyistä arameankielisistä teksteistä (noin 800 eKr.; Laato 2017, 92). Tässä kirjoituksessa keskityn vertailemaan erityisesti heettiläisten ja assyrialaisten vasallisopimusten sekä Toorassa kuvattujen Jumalan ja Israelin välisten liittojen samankaltaisuuksia.

Heettiläiset vasallisopimukset

Heettiläiset muodostivat merkittävän kuningaskunnan nykyisen Turkin alueella myöhäisellä pronssikaudella (noin 1650–1180 eKr.; Collins 2007, ix). Arkeologit ovat löytäneet Boghazköyn alueelta noin 35 heettiläistä vasallisopimusta, jotka on kirjoitettu savitauluille pääasiassa heetiksi tai akkadiksi (Collins 2007, 92; Beckman & Hoffner 1999, 1–2). Akkadi oli tuon ajan yleiskieli. Ensimmäiset käännökset näistä teksteistä julkaisi Johannes Friedrich vuonna 1930 (Friedrich 1930), ja ensimmäisen kriittisen edition laati Viktor Korošec vuonna 1931 (Korošec 1931).

Heetinkielinen sana išḫiul tarkoittaa kontekstista riippuen sopimusta, sidettä, velvollisuutta tai käskyä (Kloekhorst 2007, 454–455; Taggar-Cohen 2020). Toinen tärkeä heettiläinen termi on lingai-, joka merkitsee valaa. Akkadikielisissä sopimuksissa keskeisiä termejä ovat rikiltu / rikištu / riksu, jotka viittaavat sidokseen, vyöhön tai sopimukseen, ja māmītu, joka tarkoittaa valaa tai kirousta (Hoffner 1999, 2; Black & Postgate 2000, 194, 304). Lisäksi akkadin adê käännetään usein valaksi tai sopimukseksi, mutta sanaan sisältyy myös laajempi sosiaalinen ulottuvuus (Black & Postgate 2000, 5; Lauinger 2019).

Heettiläiset vasallisopimukset voidaan jakaa karkeasti kahteen tyyppiin. Ensimmäisessä vahvempi kuningas (”herra” tai metaforisesti ”isä”) sitoo itseensä heikomman kuninkaan (”poika”), kun taas toisessa kahden tasavertaisen kuninkaan liitossa molempia kutsutaan ”veljiksi”. Ajan kirjeenvaihdosta ilmenee, että myöhäispronssikauden valtiaasta voitiin metaforisesti käyttää ”isä”-nimitystä, kun taas hänen alamaansa tai vasallinsa nähtiin ”poikina” (Schloen 2018, 258). Yleensä vasallisopimukset seurasivat tiettyä kaavaa, johon sisältyivät esimerkiksi osapuolten esittely, sopimusehdot sekä kiroukset ja siunaukset (Laato 2017, 92–93):

1. Esittely: Liiton solmijan (=kuningas) nimi, titteli ja kunnianimi sekä sukuluettelo.
2. Historiallinen katsaus: Esitetään ne vaiheet, jotka ovat johtaneet liiton solmimiseen. Tässä osassa korostetaan usein myös kuninkaan hyväntahtoisuutta vasalliaan kohtaan.
3. Velvoitukset: Vasallin tehtävät ja velvollisuudet suurkuningasta kohtaan määritellään yksityiskohtaisesti.
4. Velvoitus laittaa kopio dokumentista näkyviin temppeliin.
5. Todistajat: Sopimus solmittiin jumalten edessä, ja nämä olivat todistajina vasallia vastaan, mikäli hän rikkoo sopimuksen.
6. Kiroukset ja siunaukset: Mikäli vasalli pitää liiton sopimusehdot, häntä kohtaa siunaus. Jos hän ne rikkoo, hän saa osakseen kirouksen.

Heettiläiset käyttivät vasallisopimuksia luodakseen diplomaattisia liittoja kuninkaiden välille ja välttääkseen sotia. Näin suurvalta saattoi hallita kaukaisia alueita, jotka olivat tulleet heettiläisten vallan alle. Vasallin piti vannoa uskollisuutta omalle yliherralleen, ja sopimusteksteissä lueteltiin tarkoin, millaiset teot rikkoivat tätä valaa. Jos vasalli kapinoi, vastassa oli sekä jumalien langettama kirous että yliherran nopea ja usein julma sotilaallinen kostoretki (Beckman 2016; Walton & Walton 2019, 51–52). Erityisen huomionarvoista on, ettei vasallilla saanut olla kahta yliherraa, eikä hän saanut edes haluta toista. Sellainen olisi tulkittu kapinaksi sekä sopimusta että valaa vastaan (esim. Hoffner 1999, 71).

Sopimusteksteistä tehtiin yleensä kaksi kappaletta, yksi yliherralle ja yksi vasallille. Yliherran oma versio vietiin temppeliin jumalankuvien eteen, jotta jumalat voisivat jatkuvasti todistaa sopimuksen noudattamista tai rikkomista. Lisäksi vasallin oli määräajoin luettava sopimus ääneen yliherran edessä, ja jos hän laiminlöi tämän velvollisuuden, sekin laskettiin valan rikkomiseksi (Hoffner 1999, 51, 65). Valitettavasti säilyneissä heettiläisissä teksteissä ei ole tarkkoja kuvauksia siitä, miten valojen vannomiset ja sopimuksen solmiminen käytännössä tapahtuivat.

Assyrialaiset vasallisopimukset

Assyrialaisilta on säilynyt noin 13 vasalliliittoihin liittyvää savitaulua, jotka on kirjoitettu nuolenpääkirjoituksella. Tunnetuin ja tärkein niistä on Assarhaddonin perimyssopimus (taulukossa nro 6), jossa Assarhaddon varmistaa vasallien tuen poikansa Assurbanipalin noustessa valtaistuimelle (Wiseman 1958, 4–5). Parpola ja Watanabe ovat koonneet taulukon, jossa esitellään eri sopimusdokumenttien rakenne. Heettiläisiin teksteihin verrattuna Assyrian vasallisopimuksilla on usein erilainen rakenne, ja niistä puuttuvat liiton siunaukset. Parpola ja Watanabe havainnollistavat dokumenttien rakennetta seuraavalla kaaviolla (Parpola & Watanabe 1988):

Kuva 2 Deutsche Orient-Gesellschaft. et al. (ed.) Parpola & Watanabe 1988, XXXV. Käännökset kirjoittajan.

+ tarkoittaa todennettuja elementtejä, – tarkoittaa poisjätettyjä elementtejä, *  tarkoittaa pois jätettyjä, mutta rakenteellisesti implisiittisiä elementtejä.
Puuttuvat merkit (+/-/*) tarkoittavat tekstin vaurioitumista

Assyrialaisten sopimusten vaihtelevasta kunnosta huolimatta niistä on havaittavissa juuri heettiläiselle materiaalille tyypillisiä rakenteita. Assyrialaisessa materiaalissa korostuvat määrällisesti kirouslistat ja niiden yksityiskohdat. Myös heettiläisissä teksteissä jumalat uhkaavat vasallin omaisuutta, sukua ja tulevia jälkeläisiä täydellä tuhoutumisella, jos sopimus rikotaan (esim. Hoffner 1999, 40). Assyrialaisissa vasallisopimuksissa puolestaan kehotetaan erityisesti pitämään kiinni valasta, ja meillä on tietoja rituaaleista, joiden yhteydessä sopimus solmittiin (Laato 2017, 93).

Assarhaddonin perimyssopimuksen löydyttyä ja syvemmän analyysin seurauksena tutkijat havaitsivat materiaalissa rakenteellisia yhtymäkohtia myös Vanhan testamentin Deuteronomiumin lukuihin 13 ja 28. Lisäksi näiden välillä todettiin temaattisia yhtymäkohtia. Esimerkiksi molemmissa teksteissä mainitaan kirous, joka koskee sateiden loppumista ja maan muuttumista kovaksi kuin pronssi (5. Moos. 28:23; Laato 2017, 828). Assarhaddon käskee vasallia rakastamaan herraansa kuin itseään (Wiseman 1958, 49, col. iv 266–268) eikä etsimään toista herraa (Wiseman 1958, col. iii 196–197). Useamman ”herran” etsiminen katsottiin kapinaksi. Assyrialaiset kuninkaat kutsuivat itseään myös kansansa ”isäksi” (Laato 2024, 295). Kaikki nämä seikat saivat tutkijat pohtimaan, missä määrin 5. Mooseksen kirja on ottanut mallia Assarhaddonin vasallisopimuksesta. Myöhemmin esimerkiksi Crouch ja Pakkala ovat kuitenkin todenneet, että suoraa kopioimista on vaikea todentaa (Crouch 2014, 1–92; Pakkala 2019). Toisaalta edellä mainittuun haasteeseen on vastattu kiinnittämällä huomiota tekstejä yhdistävään sosiaaliseen kontekstiin. Esimerkiksi assyrialaisilla oli uudenvuoden juhlilla Akitu-seremonia, jonka aikana vasalli tuli uudelleen vannomaan uskollisuutensa yliherralleen (Lauinger 2019, 95). Vastaavasti Deuteronomiumissa käsketään joka seitsemäs vuosi lehtimajajuhlilla lukea koko liitto uudelleen kansalle (Deut. 31:9–13).

Vastaavaa käytännettä ei löydy Exoduksesta. Myöskään heettiläisessä materiaalissa ei tunneta mitään seremoniaa, johon valan uudelleen vannominen olisi liittynyt. Sopimuksissa on vain käsky valan vannomisesta yliherran edessä tietyin väliajoin (Hoffner 1999, 65).

Toisaalta assyrialaiset sopimustekstit (adê) muuttuvat Akitu-seremonian aikana kohtalontauluiksi, joilla oli erityinen merkitys mesopotamialaisessa uskonnossa. Näin ollen assyrialaisten tekstien mieltäminen vain vasallisopimuksiksi on harhaanjohtavaa, eikä niiden käyttöä tulisi yksinkertaistaa esimerkiksi vertailevassa tutkimuksessa, jossa pyritään löytämään yhtäläisyyksiä eri sopimustekstien väliltä (Lauinger 2013).

Israelin ja Jahven liitto – vasallisopimusten soveltamista liittoteologiaan

Pentateukin tekstejä on ajoitettu joko aikaisiksi tai myöhäisiksi riippuen siitä, mihin vasallisopimuksiin Pentateukin liitoilla on selkeä riippuvuus- tai yhtäläisyyssuhde (Weeks 2004, 9). Kenneth Kitchen on argumentoinut, että Pentateukin liittojen rakenteen ja siunausten yhtymäkohtien osalta tekstien alkuperä tulisi ajoittaa ennemmin myöhäispronssikaudelle ja nousevaksi heettiläisestä materiaalista (Kitchen 1989; 2006, 283–299).

Tässä on kuitenkin havaittu metodologisia ongelmia. Esimerkiksi on arbitraarista yhdistää Leviticus ja Exodus yhdeksi dokumentiksi, sillä niistä löytyy todistetusti useita eri lähteitä. Tekstien narratiivinen yhtenäisyys ei tarkoita tekstuaalista yhtenäisyyttä, sillä myöhemmät kirjurit ovat muovanneet tekstejä yhtenäisemmiksi. Pentateukin kokoamisesta on tehty erilaisia teorioita vuosien varrella, ja tunnetuin niistä on ns. nelilähdeteoria JEDP (Jahvisti-, Elohisti-, Deuteronomisti- ja Pappis-lähde).

Monilähdeteorian tukena on esimerkiksi se, että Pentateukin tekstissä on paljon irrallisia tarinoita, jotka eivät edistä laajempaa narratiivia, ja joissakin tapauksissa tapahtumat näyttävät toistuvan kahdesti (esim. Gen. 12:10–20 ja Gen. 20; Whybray 1989, 14). Exoduksen liitonkirjan ja Deuteronomiumin tapauslaeissa on myös huomattavia eroja, erityisesti sosiaalisen oikeudenmukaisuuden liittyvissä tapauslaeissa (Laato 2017, 724–725).

Pentateukin liittoja on ajoitettu joko varhaisemmiksi tai myöhäisemmiksi sen mukaan, minkälaista samankaltaisuutta niissä havaitaan muinaisten vasallisopimusten kanssa (Weeks 2004, 9). Esimerkiksi Kitchen on väittänyt, että Pentateukin liittojen rakenne ja siunausosiot muistuttavat selvästi myöhäispronssikauden heettiläisiä sopimuksia. Hänen mielestään nämä yhtäläisyydet viittaavat siihen, että Pentateukin tekstit olisivat peräisin tuolta aikakaudelta. Tämä vaatii kuitenkin, että Kitchen lukee Exoduksen ja Leviticuksen yhtenä dokumenttina (Kitchen 1989; 2006, 283–299).

Ajoitukseen liittyy kuitenkin metodologisia haasteita. Yksi ongelma on se, että Leviticusta ja Exodusta käsitellään joskus yhtenä dokumenttina, vaikka ne on koottu useista eri lähteistä. Siinä missä kertomus vaikuttaa pinnalta yhtenäiseltä, tekstin taustalla olevat lähteet voivat olla hyvinkin erilaisia, koska myöhemmät kirjurit ovat muokanneet niitä yhtenäisemmän vaikutelman luomiseksi. Pentateukin kokoamisestakin on esitetty lukuisia teorioita, joista tunnetuin on niin sanottu nelilähdeteoria (J, E, D ja P), eli Jahvisti-, Elohisti-, Deuteronomisti- ja Pappis-lähde.

Monilähdeteoriaa tukee se, että Pentateukissa on monia lyhyitä kertomuksia, jotka vaikuttavat erillisiltä tarinoilta eivätkä etene yhtenäisen juonen mukaisesti. Lisäksi jotkin tapahtumat näyttävät toistuvan kahteen kertaan (esim. Gen. 12:10–20 ja Gen. 20; Whybray 1989, 14). Myös 2. Mooseksen kirjan liitonkirja ja Deuteronomiumin tapauslait eroavat toisistaan, erityisesti sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen liittyvien lakien kohdalla (Laato 2017, 724–725). Nämä huomiot kertovat siitä, ettei Pentateukin tekstien ajoittamista voi ratkaista yksinomaan vertailemalla niitä muinaisiin vasallisopimuksiin.

Nelilähdeteoriaa on sittemmin muokattu ja kyseenalaistettu vuosikymmenien ajan, ja sen rinnalle on kehitetty uusia teorioita (Whybray 1989). Kaiken tämän lisäksi on hyvä huomioida, että nykyinen yhtenäisen kirjan konsepti on hellenistinen eikä vastaa muinaista käsitystä kirjoituksista (Toorn 2009, 9–26).

En syvenny tässä kirjoitelmassa avaamaan kyseistä keskustelua laajemmin. Asiasta kiinnostuneille suosittelen Michael Heiserin podcastia, jossa käsitellään Vanhan testamentin syntyä ja tekstin muodostumista. Lisäksi suosittelen tutustumaan Antti Laadon Vanhan testamentin selitysraamatun osaan I (Laato 2017) sekä Whybrayn kirjaan The Making of the Pentateuch (Whybray 1989).

Tuore kritiikki Kitchenin argumenttia vastaan on, että myöhäispronssikautinen valarakenne löytyy myös Nehemian kirjan 10. luvusta. On selvää, että sen ajoittaminen myöhäispronssikaudelle on haastavaa (Morrow et al. 2022, 4–6). Mikäli 2. temppelin aikana kirjoitetussa Nehemian kirjassa voidaan lainata myöhäisen pronssikauden rakennetta ilman, että se vaikuttaa ajoitukseen, niin sama voidaan tehdä muuallakin. Jos tekstit puolestaan ovat assyrialaisesta materiaalista kopioituja, se tarkoittaa joidenkin mielestä, että tekstit ovat myöhäisiä, aikaisintaan Joosian reformin ajoilta (641–609 eKr.).

Tässä on hyvä huomioida, että nykyinen konsensus Deuteronomiumin tekstien ajoituksesta on, että aikaisimmat redaktiot Deuteronomiumista ovat Joosian reformin aikaisia (Crouch 2014, 3–7; Laato 2017, 724–726). Ajoituksen kannalta vasallisopimukset eivät siis vaikuta olevan erityisen merkityksellisiä, vaan monet muut asiat tekstissä, kuten heprean kielen ajoittaminen, vaikuttavat siihen enemmän (ks. Heiser-podcast).

Koska on vaikeaa osoittaa suoraa riippuvuussuhdetta eri aikoina ja kielillä syntyneiden tekstien välillä, on hedelmällisempää tarkastella sitä, miten Vanha testamentti hyödyntää vasallisopimusten periaatteita ja rakentaa niistä liittoteologiaa. Näissä teksteissä näkyvät vasallisopimusten piirteet tarjoavat hyvän vertailupohjan: heprealaiset kirjurit sovelsivat niitä myös liittojen kirjalliseen muotoon. Vastaavia viittauksia voi havaita kautta Heprealaisen Raamatun, sillä Jahveen liitetään usein samoja yliherran ominaisuuksia kuin vasallisopimuksissa. Tämänkaltaiset yhtäläisyydet avaavat uusia näkökulmia sekä Vanhan testamentin teologiseen sisältöön että sen tapaan kommunikoida suhteesta Jumalan ja kansan välillä.

Hepreassa liitosta tai sopimuksesta käytetään sanaa berit, jota voidaan soveltaa sekä ihmisten keskinäisiin että Jumalan ja kansan välisiin liittoihin. HALOT (157–159) esittää yhtenä sanan mahdollisena etymologisena taustana akkadin bīrtu, joka merkitsee kahletta. Kun hepreassa puhutaan liiton solmimisesta, käytetään usein verbiä karat, jonka perusmerkitys on ”leikata”. Hillersin (1969, 41) mukaan ajatus liiton ”leikkaamisesta” juontuu 1. Mooseksen kirjan luvun 15 rituaalista, jossa eläimet halkaistiin ja osapuolet kävelivät puolikkaiden välistä. Näin ikään kuin viitattiin siihen, että liiton rikkomisesta voisi seurata samanlainen kohtalo kuin halkaistuille eläimille (Jer. 34:18). Tässä mielessä heprean berit-sanassa voidaan nähdä samankaltaisuuksia sekä heettiläisen išḫiul– että akkadin riksu-termien kanssa.

Laato huomauttaa, että Exoduksen liitto käyttää aiemmin tarkastelemaamme vasallisopimusten rakennetta (Laato 2017, 93):

• Liiton osapuolten esittely
  2 Moos 19:3b; 20:2a
• Historiallinen johdanto
  2 Moos 19:4; 20:2b
• Kehotus seuraamaan sopimusta
  2 Moos 19:5–6a; 20:3–5a
• Säädökset
  2 Moos 21–23; 20:7–17

Kymmenen käskyä toimivat sopimuksen ehtoina, ja huomionarvoista on, että Jahve toimii kansalle sekä yliherrana että kansan jumalana (engl. patron deity). Useimmiten nämä roolit olivat muissa kulttuureissa erillisiä hahmoja: ylin jumala oli jumalien kuningas. Jahve on siis sekä jumalien kuningas että Israelin yliherra.

Liiton ensimmäisen käskyn ajatus löytyy heettiläisiltä ja assyrialaisilta, mutta tässä yhteydessä sitä sovelletaan heprealaisen monolatrian perustaksi, eli kielloksi palvoa muita jumalia. Taggar-Cohen on huomioinut, että heettiläinen sopimuksen termi išḫiul tarkoittaa paikoitellen myös käskyjä tai määräyksiä (Taggar-Cohen 2020). Tämä on erityisen mielenkiintoinen yksityiskohta, sillä myös heprealainen berit jatkuu liitonkirjalla, eli kokoelmalla erilaisia tapauslakeja (Ex. 21–23). Samoin Deuteronomium sisältää kokoelmia tapauslakeja (esim. Deut. 24).

Liiton dokumentti, eli lain taulut, tuli asettaa liiton arkkuun, jolloin se oli jatkuvasti Jahven läsnäolossa ja hänen tiedossaan (Ex. 25:10–22). Liiton kiroukset ja siunaukset löytyvät puolestaan Leviticuksen 26. ja Deuteronomiumin 28. luvuista. Deuteronomiumissa Israelia käsketään olemaan uskollinen vain Jahvelle ja rakastamaan häntä yli kaiken (Deut. 6:4–5). Rakkaus (aahav) tarkoittaa liittokontekstissa ennen kaikkea uskollisuutta (Moran 1963).

Jahve toimii siis sekä yliherrana että liiton todistajana, sillä israelilainen monolatria ei hyväksynyt muita jumalia. Samoin kuin yliherran kohdalla, Jahve ei joudu vannomaan mitään, vaan koko vastuu jää valan vannovalle vasallille. Israelin ja Jahven välinen berit on hyvin metaforinen, ja vasallisopimusten piirteitä käytetään valikoivasti. Lisäksi liitto tehdään kokonaisen kansan kanssa, eikä yhden alemman kuninkaan kanssa. Tästä syystä Israelia kutsutaan kollektiivisesti Jahven pojaksi ja Jahvea Israelin isäksi (Ex. 4:22; Hoos. 11:1; Deut. 32:7).

Käskyt ovat yksikön toisessa persoonassa (esim. Ex. 20:13 älä tapa), ikään kuin Jahve puhuisi kollektiiville yksilölle. Tämä on täysin validi ilmaisu heprean kielessä, jossa esimerkiksi aadam (ihminen) on kollektiivisana ja voi tarkoittaa yhtä ihmistä tai koko ihmiskuntaa (Aspinen 2011, 144). Heprealainen liitto siis soveltaa muinaisen Lähi-idän kuninkaista ja heidän alamaisistaan käytettyä isä–poika-metaforaa luoden kollektiivisen pojan, jonka isä ja kuningas on Jahve.

Myös myöhemmissä profeetoissa on viittauksia siihen, että Jahveen yhdistettiin yliherran piirteitä. Malakian kirjassa Jahvesta käytetään termiä ”suuri kuningas” (melek gadol, Mal. 1:14), joka oli tyypillinen nimitys yliherralle sekä heettiläisessä että assyrialaisessa tekstikorpuksessa (vrt. Jes. 36:4–13; Hoffner 1999, 67). Jahve on kansan herra (adonaj), joka mainitaan usein muun muassa ilmaisussa ”Näin sanoo Herra Jahve” (neum adonaj JHWH, esim. Hes. 3:15; Jer. 2:22). Myöhempien profeettojen julistuksissa Jahven tunteminen (jadaa – tietää/tuntea) on kansalle tärkeintä (esim. Hoos. 6:6).

Verbi jadaa voi tarkoittaa kaikkea kognitiivisesta tietämisestä aina seksuaaliseen kanssakäymiseen asti, ja se viittaa toisen ihmisen syvälliseen, relationaaliseen tuntemiseen (vrt. Gen. 3:5; 4:1). Jahven tunteminen liittokontekstissa merkitsee hänen relationaalista tuntemistaan ja yliherruutensa tunnustamista (Hillers 1969, 120–122). Kansan epäjumalien palvelemista ja liittojen tekemistä muiden kansojen kanssa kuvataan usein termillä ”kapinoida” (maaraa). Tämä ilmenee erityisen hyvin Hesekielin kirjassa.:

”Te olette alkaneet ajatella: ’Me tahdomme olla niin kuin toiset kansat, niin kuin vieraiden maiden asukkaat, ja palvoa puita ja kiviä.’ Niin ei tule tapahtumaan! Niin totta kuin elän, sanoo Herra Jumala, minä olen teidän kuninkaanne. Minä hallitsen teitä väkevällä kädellä, minun käteni on koholla ja minun vihani on raju. Minä vien teidät autiomaahan, loitolle kaikista kansoista, ja siellä minä otan teidät eteeni ja panen teidät vastaamaan teoistanne. Niin kuin minä Egyptin autiomaassa panin teidän isänne vastaamaan, niin minä panen vastaamaan teidät — näin sanoo Herra Jumala. Minä panen teidät kulkemaan sauvani alitse ja lasken teidät tarkoin. Minä erottelen teidän joukostanne ne, jotka eivät ole minulle uskollisia vaan kapinoivat (maaraa) minua vastaan. Heidätkin minä kyllä vien pois maasta, jossa he ovat asuneet muukalaisina, mutta Israelin maahan he eivät pääse. Niin te tulette tietämään, että minä olen Herra. (Hes. 20:32–38, KR 92)

Toinen kapinointia tarkoittava termi, jota käytetään Juudan kansasta, on maarad. Se on tarkempi käsite, jota käytetään myös yliherraa vastaan kapinoivista henkilöistä (vrt. Hes. 2:3; 2. Kun. 18:7; 2. Kun. 24:1). Hesekielin kirjassa maarad-verbiä käytetään Jahveen liittyen, kun taas 2. Kuningasten kirjassa se viittaa imperiumin yliherraa vastaan kapinoimiseen. Näin israelilaiset kuvataan kollektiivisesti kuningastaan vastaan kapinoivana vasallina.

Profeetat kutsuvat kansaa oikeudenkäyntiin liiton rikkomisesta (hepr. riiv). Esimerkiksi Jesajan kirja alkaa sillä, että Jahve kutsuu taivaat ja maan todistajiksi liiton rikkomisesta ja luettelee sitten syytteet (Jes. 1:2–20; vrt. Deut. 4:26). Koska muille jumalille ei ole tilaa, profeetallisessa oikeudenkäynnissä todistajina toimivat sekä Jahve itse että koko luomakunta (Jes. 1:2: ”taivaat ja maa”). Jahve toimii myös samanaikaisesti oikeudenkäynnin syyttäjänä ja tuomarina (Nielsen 1978, 74). Kaikki rangaistukset löytyvät liiton kirousten listasta (Lev. 26; Deut. 28), ja Jahve myös panee ne täytäntöön kyseisten kirousten mukaisesti.

Johtopäätökset

Heprealaisesta Raamatusta löytyy paljon merkkejä siitä, että sen kirjurit hyödynsivät muinaisen Lähi-idän vasallisopimustraditiota kommunikoidakseen Siinailla tehtyä Jahven ja Israelin välistä liittoa. Siinain liitosta löytyy paikoitellen sekä heettiläisten että assyrialaisten sopimusten piirteitä. Tekstien ajoittamiseen liittyy kuitenkin niin paljon erilaisia tekijöitä, ettei tekstien ajoittaminen sopimusdokumenttien rakenteen pohjalta ole loppujen lopuksi mielekästä. Siksi on mielestäni parempi keskittyä tarkastelemaan, miten Vanhan testamentin kirjoittajat hyödyntävät muinaisen Lähi-idän vasallisopimuksia teologiassaan. Liiton metaforisuus ja erilaisten piirteiden valikoiva käyttäminen auttavat yhtäläisyyksien tunnistamisessa ja tulkinnassa.

John Walton käyttää The Lost World of… -kirjasarjassaan kulttuurista ”virtana” (esim. Walton & Walton 2019, 9–17). Israelilaiset elivät muinaisen Lähi-idän kulttuurivirrassa: joissain kohdin he lipuvat iloisesti virran mukana, mutta joissain asioissa heitä käsketään uimaan vastavirtaan. Erityisesti muiden jumalien palvelemiseen liittyvät kulttuuriset tekijät hylätään jyrkästi. Vasallisopimuksiin liittyvät traditiot puolestaan toimivat kirjureille välineenä välittää Jumalan heille antamaa ilmestystä. Näin Jahve ilmaisee itsensä Israelin kuninkaana – kulttuurillinen ilmiö on otettu nerokkaasti liittoteologian kommunikaation välineeksi.

Jotta ihminen voisi ymmärtää Jumalaa, Jumalan on tultava ihmisten tasolle. Samoin, jotta voimme ymmärtää Heprealaista Raamattua, meidän on tultava sen kirjoittajien tasolle eli opittava ymmärtämään maailmaa, jossa he elivät.

Pidätkö sisällöstämme? Harkitse ryhtymistä kannatusjäseneksi.

Löydät Areiopagin  Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa. Voit myös tilata kirjoitukset sähköpostiisi.

Lähteet

Aspinen, M., 2011. Raamatun heprean kielioppi / Mika Aspinen. Helsinki: Finn Lectura.

Beckman, G., 2016. The Role of Vassal Treaties in the Maintenance of the Hittite Empire. Ann Arbor: Beech Stave Press.

Black, J.A., George, A.R. and Postgate, J.N. eds., 2000. A concise dictionary of Akkadian (Vol. 5). Otto Harrassowitz Verlag.

Collins, B. J. 2007, Hittites and Their World. Society of Biblical Literature. Atlanta. Available from: ProQuest Ebook Central.

Crouch, C. (Carly L. (2014) Israel and the Assyrians : Deuteronomy, the succession treaty of Esarhaddon, and the nature of subversion / C. L. Crouch. Atlanta, Georgia: SBL Press.

Deutsche Orient-Gesellschaft. et al. (1988) State archives of Assyria. Vol. 2, Neo-Assyrian treaties and loyalty oaths / published by the Neo-Assyrian Text Corpus Project of the Academy of Finland in co-operation with Deutsche Orient-Gesellschaft ; editorial comittee: Karlheinz Deller … [ja muita] ; [ed. by] Simo Parpola and Kazuko Watanabe ; [ill. ed. by Julian Reade]. Helsinki: Helsinki University Press.

Friedrich, J., 1930. Staatsverträge des Hatti-Reiches in hethitischer Sprache. T. 1. Die Verträge Murs iliš II. m. Duppi-Tešup v. Amurru, Targasnall. Mitteilungen der Vorderasiatisch-Aegyptischen Gesellschaft, 2.

Hillers, D.R., 1969. Covenant: The history of a biblical idea.

Hoffner, H.A. ed., 1999. Hittite Diplomatic Texts. Scholars Press.

Junkkaala, E. (1999) Israelin historian pääpiirteitä tekstien ja arkeologian valossa / Eero Junkkaala. Helsinki: Suomen teologinen instituutti.

Kitchen, K.A., 2006. On the reliability of the Old Testament. Wm. B. Eerdmans Publishing.

Kitchen, K.A., 1989. The fall and rise of covenant, law and treaty. Tyndale Bulletin, 40(1), pp.118-135.

Kloekhorst, A., 2007. The Hittite inherited lexicon (Doctoral dissertation, Leiden University).

Koehler, L. and Baumgartner, W., The Hebrew and Aramaic Lexicon of the Old Testament (Leiden, NDL: Brill, 2001), 587. Hereafter cited as HALOT.

Korošec, V., 1931. Hethitische Staatsverträge : ein Beitrag zu ihrer juristischen Wertung / von Viktor Korošec. Leipzig: Weicher.

Laato, A. et al. (2024) Vanhan testamentin selitysraamattu. IV, Profeettakirjat. I, Jesajan kirja, Jeremian kirja / Antti Laato ; kartat: Tuija Jantunen. Kauniainen: Perussanoma Oy.

Laato, A. (2017) Vanhan testamentin selitysraamattu. I, Laki : I Mooseksen kirja ; II Mooseksen kirja ; III Mooseksen kirja ; IV Mooseksen kirja ; V Mooseksen kirja / Antti Laato. Kauniainen: Perussanoma Oy.

Lauinger, J., 2019. Literary Connections and Social Contexts: Approaches to Deuteronomy in Light of the Assyrian adê-Tradition. Hebrew bible and ancient Israel, 8(2), pp.87-100.

Lauinger, J., 2013. The Neo-Assyrian adê: Treaty, Oath, or Something Else?. Zeitschrift für altorientalische und biblische Rechtsgeschichte, 19(99), 99-115.

Moran, W.L., 1963. The ancient Near Eastern background of the love of God in Deuteronomy. The Catholic Biblical Quarterly, pp.77-87.

Morrow, W.S., Kitchen, K.A., Alṭman, A. and Charpin, D., 2021. Ancient Near Eastern Treaty Traditions and Biblical Covenants: Recent Surveys. The journal of Hebrew scriptures, 21, pp.1-22.

Nielsen, K. (1978) Yahweh as prosecutor and judge: an investigation of the prophetic lawsuit (Rl ̂b-Pattern). Sheffield: [Sheffield Academic Press].

Hakola, R. & Pakkala, J. (2008) Kristinuskon ja juutalaisuuden juuret : arkeologian näkökulmia / Raimo Hakola, Juha Pakkala ; [kartat: Tuija Jantunen] ; [pohjapiirrokset: Sami Yli-Karjanmaa]. Helsinki: Kirjapaja.

Pakkala, J., 2019. The Influence of Treaties on Deuteronomy, Exclusive Monolatry, and Covenant Theology. Hebrew bible and ancient Israel, 8(2), pp.159-183.

Schloen, J.D., 2018. The house of the father as fact and symbol: patrimonialism in Ugarit and the ancient Near East (Vol. 2). Brill.

Taggar-Cohen, A., 2020. The Hebrew Biblical Bérit in Light of Ancient Near Eastern Covenants and Treaties. Canon&Culture, 14(2), pp.5-50.

Taggar-Cohen, A., 2011. Biblical covenant and Hittite išiul reexamined. Vetus Testamentum, 61(3), pp.461-488.

Toorn, K. van der (2007) Scribal culture and the making of the Hebrew Bible / Karel van der Toorn. Cambridge, MA: Harvard University Press.

Walton, J.H., 2006. Ancient Near Eastern Thought and the Old Testament: Introducing the Conceptual World of the Hebrew Bible. Baker Academic.

Walton, J.H. and Walton, J.H., 2019. The lost world of the Torah: Law as covenant and wisdom in ancient context (Vol. 6). InterVarsity Press.

Weeks, N. (2004) Admonition and curse: the ancient near Eastern treaty/covenant form as a problem in inter-cultural relationships / Noel Weeks. London ; T & T Clark International.

Whybray, R. N. (Roger N. (1987) The making of the Pentateuch : a methodological study / R.N. Whybray. Sheffield: JSOT.

Wiseman, D.J., 1958. The Vassal-Treaties of Esarhaddon. British School of Archaeology.

Podcastit:

https://nakedbiblepodcast.com/podcast/naked-bible-104-how-we-got-the-old-testament/

Kuvat

Artikkelikuva: pamela_d_mcadams @ iStock

Kuva 1:WikimediaCommons. CC BY-SA 3.0

Kuva 2: WikimediaCommons. CC BY-SA 4.0

Kuva 4: WikimediaCommons. PD