Vieraskynä / Patrick J. Deneen / 14.5.2019

Tekeekö teknologia meistä vapaampia vai yksinäisempiä?

Patrick J. Deneenin mukaan monet teknologian sovellukset, kuten sosiaalinen media, menestyvät tekemällä meistä yksinäisempiä. Näin tapahtuu, koska ne heijastavat vallitsevan liberalismin ideologian syvintä pyrkimystä: tehdä ihmisestä vapaa tavoittelemaan haluamiaan asioita. Tällainen käsitys vapaudesta eroaa antiikin filosofien ja kristinuskon käsityksistä, ja se johtaa ihmiset mielihalujensa orjuuteen, väittää Deneen.

Kuten olen väittänyt, liberalismi edellyttää ennen kaikkea uutta ymmärrystä vapaudesta. Muinaisessa maailmassa – olipa se sitten esikristillisessä antiikissa, erityisesti antiikin Kreikassa, tai pitkään hallinneen kristikunnan aikana – vallitseva vapauden määritelmä piti sisällään sen tunnistamisen, että vapaus vaatii asianmukaista itsehallintaa.

Tämä vapauden käsitys perustui hyveellisyyden kautta tapahtuvan yksilöiden itsehallinnan kehittämisen (olivatpa kyseessä muinaiset tai kristilliset käsitykset hyveestä, jotka olivat erilaiset) ja valtiollisen hallinnon välillä vallitsevaan vastavuoroiseen suhteeseen, jossa hallitsevana pyrkimyksenä oli yhteisen edun saavuttaminen.

Muinainen ajattelu pyrki luomaan valtiollisen hallinnon ”hyveellisen kehän”, joka tukee sellaisten hyveellisten yksilöiden kasvattamista, jotka muodostaisivat yhteiseen hyvään suuntautunutta poliittista kansalaistoimintaa. Suurena muinaisten ajattelijoiden kohtaamana haasteena oli, kuinka saada alulle tällainen hyveellinen kehä silloin kun sellaista ei ollut olemassa tai se oli olemassa vain osittain, ja miten ylläpitää sitä huolimatta kansalaisten alttiudesta korruptioon ja jatkuviin paheiden houkutuksien kohtaamiseen.

Vapaus, näin ymmärrettynä, ei tarkoittanut oman tahdon mukaan toimimista vaan oikean ja hyveellisen toiminnan valitsemista. Vapaana oleminen tarkoitti ennen kaikkea vapautta omien perimmäisten halujen orjuudesta, joita ei koskaan olisi mahdollista täyttää, ja joiden tavoittelusta seuraisi vain lakkaamatonta himoa ja tyytymättömyyttä. Vapaus oli siis tila, joka saavutettiin omien halujen ja poliittisen vallanhimon voittamisen kautta.

Modernin vapauskäsityksen perusoletukset

Modernin ajattelun keskeinen piirre oli tämän vapauden määritelmän hylkääminen ja nykypäivänä meille tutumman määritelmän omaksuminen. Vapaus, kuten modernin liberalismin perustajat sen määrittelivät, oli tila, jossa ihmiset olivat täysin vapaita tavoittelemaan mitä tahansa he halusivat. Tämä ehto, joka mielikuvituksellisesti käsitetään “luonnollisena tilana”, kuviteltiin tilaksi ennen poliittisen yhteiskunnan luomista, puhtaan vapauden tilaksi. Sen vastakohdaksi käsitettiin näin ollen rajoittuneisuus. Vapaus ei ollut enää, kuten muinaisessa maailmassa ajateltiin, oikeudenmukaisen ja asianmukaisen itsesäätelyn ehto.

Tärkein ratkaistava poliittinen este oli muiden ihmisten asettama henkilökohtaisen vapauden rajoittaminen. Varhaisessa vaiheessa Niccolò Machiavelli hyökkäsi vanhoja poliittisia järjestyksiä vastaan – joissa oli aiemmin omistauduttu hyveellisyyden painottamiselle ja yhteisen edun suosimiselle – pitäen niitä ”kuvitteellisina tasavaltoina ja ruhtinaskuntina”, joissa oltiin kiinnostuneita siitä, miten asioiden pitäisi olla sen sijaan, että olisi käsitelty ihmisiä sellaisina kuin he todellisuudessa ovat. Jotta yhteiskuntien tuottavuus ja tieteellinen kapasiteetti voitaisiin vapauttaa, erilainen tila ja järjestys oli otettava käyttöön – täysin uusi poliittisen teknologian muoto, joka mahdollisti teknologisen yhteiskunnan.

Tämä teknologian muoto oli nykyaikainen tasavalta – perustuen antiikin tasavallan keskeisten premissien hylkäämiselle – ja se perustui ennen kaikkea oman edun hyödyntämiseen sekä julkisessa että yksityisessä tilassa ihmisen vapauden turvaamiseksi ja ihmisen luonnon hallinnan mittaluokan, ulottuvuuden ja laajuuden lisäämiseksi.

Teknologisen yhteiskuntamme edellytys oli poliittisen teknologian suuri saavutus, liberaalin teorian ”sovellettu teknologia”, perustuslakimme. [Toim. huom. Yhdysvaltain perustuslaki]. Perustuslaki koostuu joukosta moderneja periaatteita, joiden tarkoituksena on kumota muinaiset opetukset ja muotoilla selkeästi erilainen moderni ihminen. Se on eräänlainen edelläkävijäteknologia, meitä nykyisin hallitsevan teknologian edellytys. James Madison toteaa esseessään Federalist 10, että hallituksen ensimmäinen tavoite on ”ihmisten kykyjen monimuotoisuuden” suojelu, tarkoittaen meidän yksilöllisiä tavoitteitamme ja niiden tuloksia – erityisesti, Madison toteaa, eroja omaisuuden saavuttamisessa.

Hallitus on olemassa suojellakseen mahdollisimman suurta yksilönvapauden aluetta, ja se tekee niin kannustamalla sekä kansalaisia että virkamiehiä tavoittelemaan omaa etuaan. ”Kunnianhimo on valjastettava torjumaan kunnianhimoa”: valtuuksien on oltava erillisiä ja jaettuja valtuuksia, joilla estetään yhtä henkilöä keskittämästä ja anastamasta valtaa; mutta samalla hallitukselle on annettava uusia merkittäviä suoraan yksilöihin kohdistuvia toimivaltuuksia heidän vapauttamisekseen sijainnin aiheuttamista rajoitteista sekä kaupankäynnin laajentumisen ja ”hyödyllisten taiteiden ja tieteiden” edistämiseksi.

Tämä uusi poliittinen teknologia, joka on kehitetty laajentamaan modernia ymmärrystä vapaudesta, suunniteltiin vapauttamaan meidät puolueellisista uskollisuuksista tiettyjä ihmisiä ja paikkoja kohtaan ja tekemään meistä yksilöitä, jotka pyrkivät ennen kaikkea saavuttamaan yksilölliset tavoitteensa ja toiveensa. Osaa modernin tasavaltalaisuuden uudesta teknologiasta Madison kutsuu ”laajennetuksi kiertoradaksi”, joka lisää yksilöllisiä mahdollisuuksia ihmisten pyrkimyksiin ja tekee samalla ihmisten välisistä suhteista ja sitoumuksista heikompia.

Poliittinen teknologia ja tiede

Yksi tapa, jolla modernin tasavaltalaisuuden oli tarkoitus taistella antiikin poliittisen puolueellisuuden ongelmaa vastaan, ei ollut ylistämällä julkista toimeliaisuutta vaan edistämällä ”epäluottamusta motiiveja kohtaan”. Tämä olisi seurausta tasavallan suuresta laajenemisesta, jatkuvasti muuttuvasta poliittisesta dynamiikasta, rohkaisusta ”moniarvoisuuteen” ja monimuotoisuuden laajentamisesta oletusasetuksena ja sitä kautta edistämällä kansalaisuuteen liittyvien sitoumusten muuttumista.

Meidän oman yhteiskuntamme kaltainen teknologinen yhteiskunta syntyy uudenlaisen poliittisen teknologian kautta – sellaisen, joka korvaa muinaisen hyveiden ylistämisen ja pyrkimyksen yhteiseen hyvinvointiin oman edun tavoittelulla, vapautetulla yksilöiden kunnianhimolla, yksilöllisten päämäärien painottamisella julkisen hyvinvoinnin sijaan ja saavutetulla kyvyllä harkita uudelleen suhteita, jotka rajoittavat henkilökohtaisia ​​oikeuksia. Oikeastaan uusi poliittinen teknologia on keksitty – ”uusi politiikan tiede” – , joka itse asettaa edellytykset ymmärryksellemme tieteen ja teknologian tarkoituksista ja päämääristä.

Teknologia ei ole riippumatonta poliittisista ja sosiaalisten ryhmien uskomuksista vaan sen kehittyminen ja sovellukset muodostuvat tällaisten normien pohjalta. Liberalismi esittelee joukon normeja, jotka – ironisesti – johdattavat meidät siihen uskoon, että teknologia kehittyy riippumatta normeista ja aikeista. Näin teknologia pikemminkin muokkaa normejamme, politiikkaamme ja jopa ihmiskuntaamme ollen väistämättä valvontamme ulkopuolella.

Näiden teknologiseen yhteiskuntaan kohdistuvien poliittisten ehtojen valossa voimme harkita uudelleen kahta hallitsevaa kertomusta, joiden kautta olemme taipuvaisia ​​ajattelemaan suhdettamme teknologiaan – sitä, että teknologia ”muotoilee” meitä tavalla, jonka tulisi aiheuttaa huolta ja jopa katumusta, ja että sen vaikutukset ovat väistämättömiä ja peruuttamattomia.

Ensinnäkin, kuten olemme nähneet, on olemassa paljon huolta tavoista, joilla moderni teknologia heikentää yhteisöä ja pyrkii tekemään meistä entistä yksilökeskeisempiä. Mutta kun otetaan huomioon teknologiayhteiskuntamme luomiseen johtaneet syvällisemmät ehdot, voimme nähdä, että ”teknologia” yksinkertaisesti tukee varhaismodernin poliittisen filosofian perustavanlaatuisia sitoumuksia ja sen perustana olevaa teknologiaa eli modernia tasavaltalaishallitusta ja perustuslaillista järjestystä. On vähemmän kyse siitä, että meidän teknologiamme ”muovaa meitä” kuin on kyse meidän syvemmistä poliittisista sitoumuksistamme, jotka muokkaavat teknologiaamme.

Voitaisiin sanoa, että poliittinen teknologiamme on käyttöjärjestelmä, joka luo ympäristön, jossa erilaiset teknologiset ohjelmat voivat menestyä, ja että käyttöjärjestelmä oli itse seurausta muutoksesta tavassa, jolla vapauden käsite määritellään ja ymmärretään.

Tekeekö Facebook meistä yksinäisiä?

Tälle huomiolle annettiin tunnustusta, joskin epätäydellisesti, laajaa keskustelua herättäneessä artikkelissa, joka ilmestyi Atlantic-julkaisussa otsikolla ”Tekeekö Facebook meistä yksinäisiä?” Sen kirjoittaja Stephen Marche alkaa tavallisella tavalla osoittaen, miten tekniikan muoto – Facebook tässä tapauksessa – näyttää olevan osallisena lisäämässä yksinäisyyttä, surun tuntemuksia ja jopa masennusta.

Kirjoittaja näkee yksinäisyyden lähes patologisena tilana, joka on nousemassa epidemian tasolle, vaikka sosiaalisen verkostoitumisen työkalujen, kuten Facebookin käyttö on lisääntynyt. Noin 20 prosenttia amerikkalaisista – kuusikymmentä miljoonaa ihmistä – sanoo kokevansa onnettomuuden tunnetta yksinäisyyden takia, Marche kertoo, ja laaja valikoima terapeuttisia sosiaalisia palveluita on noussut taistelemaan tällaista masennuksen muotoa vastaan. ”Aiempi nostalgisen valituksen aihe on muuttanut muotoaan kansanterveydelliseksi kysymykseksi.”

Kuitenkin Marche virkistävästi välttää syyttämästä Facebookia tästä yksinäisyyden epidemiasta. Pikemminkin hän huomauttaa, että Facebook ja sen kaltaiset teknologiat ovat edistäneet tai jopa mahdollistaneet olemassa olevaa taipumusta – pitkään jatkunutta amerikkalaisten halua olla itsenäisiä ja vapaita. Facebook on siis työkalu, joka tuo esiin syvempiin filosofisiin, poliittisiin ja jopa teologisiin sitoumuksiin perustuvaa yksinäisyyttä. Kuten Marche huomauttaa, ”Yksinäisyys on yksi ensimmäisistä asioista, jonka saavuttamiseksi amerikkalaiset käyttävät rahojaan … Olemme yksinäisiä, koska haluamme olla yksinäisiä. Olemme tehneet itsemme yksinäisiksi.” Facebookin kaltaiset teknologiat, hän kirjoittaa, ”ovat pitkäkestoisen kansallisen itsenäisyyden halun sivutuote.” Tämä halu, kuten olen väittänyt, on itsessään vapauden luonteen uudelleen määrittelyn seurausta.

Pohdiskelepa erästä toisenlaista ”teknologiaa”: miten me elämme maailmassa rakennetun ympäristömme kautta. Enemmän kuin ketkään muut, amerikkalaiset ovat pyrkineet elämisjärjestelyyn, joka edistää käsitystä itsestämme itsenäisinä ja erillisinä, pääasiassa luomalla autoteknologian mahdollistamat sodanjälkeiset esikaupunkialueet. Lähiö ei kuitenkaan ollut pelkästään autoteknologian aikaansaama; pikemminkin auto ja sen oheistuotteet – valtatiet, huoltoasemat, pikaruokaketjut – sallivat elämäntavan, jota amerikkalaiset olivat syvempien filosofisten sitoumustensa vuoksi alttiita pitämään suosimaan.

Löydämme muita todisteita tällaisista ennakkositoumuksista autojen vaikutuspiirin ulkopuolelta, kuten rakennustyylin muutoksesta, joka on dokumentoitu arkkitehtuurihistorioitsija Richard Thomasin merkittävässä artikkelissa ”Kuistista sisäpihaan” vuodelta 1975. Thomas kuvailee silmiinpistävää sodanjälkeistä muutosta talojen tyylissä: etukuisti, joka oli aiemmin näkyvin piirre talon etupuolella, katosi talon takana olevan pation ottaessa sen sijan. Hän kuvailee kuistin sosiaalista ja jopa kansalaisroolia – se ei vain tarjoa viileämpiä lämpötiloja ja tuulen henkäystä aikakaudella ennen ilmastointia vaan ”välitiloja”, eräänlaisen kansalaistilan kodin yksityisen maailman sekä jalkakäytävän ja kadun julkisten tilojen välillä. Etukuisti, joka usein sijaitsi keskusteluetäisyyden päässä jalkakäytävästä, oli arkkitehtoninen heijastus aikakaudesta, jossa odotetiin sosiaalisuutta naapureiden välillä.

Sisäpiha sai suosionsa samoihin aikoihin, kun auton käyttö ja esikaupungillistuminen lisääntyivät luoden yhdessä rakennetun ympäristön, joka edisti yksityisyyttä, erillisyyttä, eristäytyneisyyttä ja vähenevää sitoutumista sosiaalisiin ja yhteiskunnallisiin tiloihin ja käytäntöihin. Nämä teknologiat heijastelivat sitoutumista moderniin tasavaltalaiseen vapauteen, mutta ne eivät – kuten liian usein ajatellaan – tehneet meistä ”yksinäisiä”.

Oppia amisheilta?

Vastaesimerkiksi voitaisiin asettaa teknologian käyttöä eri tarkoituksiin ja päämääriin ohjaavat sosiaaliset ja kulttuuriset normit. Vanhoillisimpia amisheja pidetään usein teknologiaa kammoksuvana yhteisönä, mutta tämä näkemys heijastaa teknologiaa koskevaa alustavaa väärinkäsitystä – erityisesti kyvyttömyyttä tunnistaa, että kunkin kulttuurin hyväksymä teknologia heijastaa edeltävää sitoutumista tiettyihin sosiaalisiin päämääriin, aivan kuten vapaamielinen teknologian omaksuminen pyrkii omiin päämääriinsä.

Jotkut amishien päätökset – kuten vetoketjujen kieltäminen – ovat monille meistä käsittämättömiä, mutta mielenkiintoisinta on se peruste, jota he käyttävät päättääkseen, hyväksytäänkö ja – vielä oleellisempana kysymyksenä – miten otetaan käyttöön jokin teknologia heidän yhteiskunnassaan. Kaikki teknologinen kehitys on peruskysymyksen kohteena: ”Auttaako tämä vai eikö auta tukemaan yhteiskuntamme perusrakennetta?” He uskovat, että auto ja sähkö eivät auta (vaikkakin propaanikäyttöiset työvälineet hyväksytään).

Minulle yksi voimakkaimmista esimerkeistä tästä kriteeristä on päätös kieltää vakuutusten ottaminen sillä perusteella, että vakuutusmallimme perustuu mahdollisimman suureen anonyymiyteen ja mahdollisimman vähäiseen henkilökohtaiseen sitoutumiseen. Vakuutusmatemaattisten taulukoiden laskelmiin perustuvan palkkion hinnan mukaan liityn yhteiseen pooliin muiden kanssa, jotka etsivät vakuutusta erilaisia esineitä tai olosuhteita varten, kuten autoa, taloa, elämää tai terveyttä.

Kun joku näistä alueista kärsii vahinkoa, voin minä (tai perilliseni) kääntyä vakuutusyhtiön puoleen saadakseni korvauksen, jotta voisin tulla jälleen ehyeksi. Varat ovat peräisin poolista, johon kaikki vakuutetut osallistuivat, mutta me kaikki jäämme täysin tietämättömiksi siitä, miten ja kenelle korvaukset suoritetaan. Olen vakuutettu monenlaisia tragedioita vastaan, mutta täysin ilman henkilökohtaista vastuuta tai velvollisuutta suhteessa kenellekään muulle vakuutuspoolissa. Ainoa velvollisuuteni on taloudellinen transaktio vakuutusyhtiön kanssa.

Tietyt amish-yhteisöt kieltävät jäseniään ottamasta vakuutusta. Sen sijaan itse yhteisö on heidän ”vakuutuspoolinsa”: jäsenet pyrkivät edistämään yhteisöä, jossa on jokaisen yhteisenä vastuuna ja velvollisuutena tehdä tappiosta kärsivä uudelleen ”ehyeksi”. Kuten taloustieteilijä Stephen Marglin kirjoitti oivaltavassa kirjassaan The Dismal Science: How Thinking Like an Economist Undermines Community, ”Amishit, ehkäpä ainutlaatuisia 1900-luvun Amerikassa yhteisön edistämiseen kiinnittämänsä huomion suhteen, kieltävät vakuutuksen juuri siksi, että he ymmärtävät, että yksilön ja vakuutusyhtiön välinen markkinasuhde heikentää yksilöiden keskinäistä riippuvuutta. Amisheille navetan pystytys ei ole nostalgian harjoittamista vaan sementti, joka sitoo yhteisön yhteen.”

En kiinnitä huomiota tähän perinpohjaiseen eroavuuteen vanhoillisten amishien kaltaisten yhteisöjen ja nykyajan liberaalien välillä suhtautumisessa kysymykseen teknologiasta ja sen käytöstä kehottaakseni, että liberaalin modernin yhteiskunnan kansalaiset hyväksyisivät amishien käytännöt ja uskomukset, vaan tehdäkseni erään huomion. Me pidämme tilaamme vapauden tilana, kun taas laajalti liberaalin modernismin näkökulmasta amishien kulttuurin kannattajat mielletään alistavien sääntöjen ja tapojen alaisiksi.

Meidän on kuitenkin huomattava, että vaikka meillä on valinnanvaraa sen suhteen, millaista on käyttämämme teknologia – sedan vai jeeppi, iPhone vai Galaxy, Mac vai PC – pidämme itseämme teknologisen kehityksen logiikan alaisena ja viime kädessä kykenemättöminä välttämään mitään tiettyä teknologiaa. Sitä vastoin amishit – jotka näyttävät rajoittavan niin monia valintoja – käyttävät valinnanvapautta teknologioiden käytön ja omaksumisen suhteen sellaisten kriteerien perusteella, joiden varaan he perustavat yhteisönsä. Kuka oikeastaan on vapaa?

Hallitsemmeko teknologiaa, vai hallitseeko teknologia meitä?

Muotoillessamme uudelleen maailmaa – ilmeisillä teknologioilla, kuten internetillä, ja vähemmän ilmeisillä muttei vähemmän vaikutusvaltaisilla, kuten vakuutuksella – omaksumme ja levitämme teknologioita, jotka tekevät meistä sellaisia, jollaisia kuvittelemme olevamme. Ja perinpohjaisen ironista on se, että juuri tämä pyrkimyksemme saavuttaa yhä täydellisempi yksilönvapaus ja itsenäisyys saa meidät epäilemään yhä enemmän, että meiltä saattaa pohjimmiltaan puuttua valinnanvapaus näiden teknologioiden käyttöönoton suhteen.

Varmistaaksemme modernin vapautemme moderneilla teknologioilla, jotka koostuvat  vapaasta poliittisesta järjestyksestä ja sen edistämästä kapitalistisesta talousjärjestelmästä, meidän on loputtomasti lisättävä valtaamme ja laajennettava vapauden imperiumia. Poliittisen ja taloudellisen vallan keskittymät ovat välttämättömiä yksilön vapauden lisäämiseksi. Vastoin nykyistä poliittista diskurssiamme, joka antaa ymmärtää, että yksilön vallan ja keskitetyn vallan välillä on ristiriita, meidän on ymmärrettävä, että yhä laajeneva yksilönvapaus on itse asiassa räjähdysmäisen ja monimutkaisen teknologiakokonaisuuden luomista, kun taas yksilön vapauttaminen luonnon ja sitoumusten rajoitteista saa meidät tuntemaan itsemme yhä voimattomammiksi, äänettömämmiksi, yksinäisemmiksi – ja vapaudettomammiksi.

Tämä tuntuu voimallisesti – sisältäen perimmäistä ironiaa – siinä kasvavassa uskossa, että emme enää hallitse teknologisen maailmamme kohteita tai kehityksen kulkua. Jo vuonna 1978 Daniel Boorstin kirjoitti kirjassaan The Republic of Technology, että ”teknologia luo oman liikevoimansa ja sen kehitys on peruuttamatonta” ja että ”me elämme, ja tulemme elämään maailmassa, jossa sitoumukset ovat yhä väistämättömämpiä.” Tällä hän tarkoitti, että me emme enää valitse teknologioitamme vaan väistämättä hakeudumme niiden puoleen, ja ne tekevät meidät yhä enemmän Hobbesin ja Locken kuvittelemien luonnollisessa tilassa olevien olentojen kaltaisiksi: itsenäisiksi, vapaiksi, mutta kuitenkin tämän itsenäisyyden tunteen mahdollistavien teknologioiden alamaisiksi.

Sen sijaan, että valitsisimme teknologiamme, ne syntyvät dynamiikasta, jota emme enää hallitse, ja laajentavat edelleen järjestelmää, johon meillä on vain heikko ote. Taajuuksiemme ollessa yhä enenevässä määrin täynnä teknologista apokalypsia käsittelevää draamaa monet niistä myös esittävät varjoisan ja tuntemattoman kaukaisen voiman, joka näyttää vetelevän naruista silloinkin, kun luulemme olevamme itsenäisiä. Ajattele kvasiplatonista elokuvaa The Matrix, joka esitti epäilyn siitä, että olemme vankeja luolassa, jonka uskomme olevan itse todellisuus, mutta jonka kuvia ohjaavat nukkemestarit.

Ehkä syvin ironia on siinä, että kykymme itsensä hallitsemiseen on vähentynyt lähes olemattomiin. Nykyisissä valituksissamme erilaisista kriiseistä me emme näe syviä samankaltaisuuksia, jotka nousevat nykyaikaisen liberaalin projektimme menestyksen pohjalta. Tällaisia kriisejä ovat kansalaisuuden kriisi, jossa näytämme menettäneemme kyvyn puhua yhteisen edun kielellä; finanssikriisi, jossa välitöntä tarpeiden tyydytystä varten kertynyt julkinen sekä yksityinen velka jää tuleville sukupolville siinä epämääräisessä toivossa, että he keksivät tavan selviytyä siitä; ympäristökriisi, jossa suurin osa vastauksistamme ongelmiin on puettu teknisten korjausten muotoon, mutta joka lopulta vaatii meitä hallitsemaan lakkauttamattomia halujamme; ja yhteiskunnan moraalinen kriisi, jossa henkilökohtaiset sitoumukset, kuten perheet, niin helposti purkautuvat ja korvataan terapialla ja sosiaalisilla ohjelmilla.

Voimme varmasti onnitella itseämme teknologiamme menestyksestä, ja samalla olla huolissamme teknologiayhteiskuntamme hinnasta. ”Teknologiakulttuurimme” perustui alun alkaen valheelliselle vapauden määritelmälle, ja nyt se näyttää vääjäämättä sitovan meidät oman fantasiamme seurauksiin.

Kirjoitus on katkelma Deneenin kirjasta Why Liberalism Failed (Yale University Press, 2018). Katkelman käännös: Sampsa Korpela. Deneenin teos on käännetty 15 kielelle, ja se oli esimerkiksi presidentti Barack Obaman vuoden 2018 merkittävimpien kirjojen listalla. Tekstin väliotsikot ovat toimituksen lisäämiä. Katkelman otsikko kirjassa on “The Technology of Liberalism”.

Jos pidit lukemastasi, tykkää Areiopagista Facebookissa, seuraa Twitterissä ja tilaa kirjoitukset sähköpostiisi.

Kuva: Ian D. Keating@Flickr.com. CC BY 2.0.

Ylös