Logos-konferenssi kokosi kesäkuussa Skotlantiin nimekkäitä teologeja, uskonnonfilosofeja ja raamatuntutkijoita. Yksi kiinnostavimmista puheenvuoroista käsitteli sovitusoppia analysoimalla anteeksiantamuksen rajoja ja mahdollisuuksia. Lari Launonen oli paikalla haistelemassa analyyttisen teologian uusia tuulia.

“Se on mysteeri”.

Näillä sanoilla moni pappi on kiertänyt kiusallisen kysymyksen vaikkapa Jeesuksen neitseestäsyntymisen tai ylösnousemuksen historiallisuudesta. Uskon mysteereistä puhuvat toki mielellään myös sellaiset teologit, jotka ovat sitoutuneet näihin oppeihin.

Jos Jumala on olemassa, on toki odotettavaa, ettei ihminen kykene täysin tuota todellisuutta käsittämään. Meillä on jo tarpeeksi haasteita luonnollisen todellisuuden, kuten fysiikan ilmiöiden, ymmärtämisessä. Joskus mysteerikortin vilauttelu voi kuitenkin olla merkki älyllisestä laiskuudesta. Siitä, ettei edes yritetä ymmärtää mitä kristillisen kirkon tunnustuksissa väitetään. Ei siis ihme, jos ulkopuolisille teologia vaikuttaa mielettömältä metaforien sekamelskalta.

Paneelissa keskustelivat Michael Rea, Sarah Broadie, N. T. Wright, Sarah Coakley, Oliver Crisp sekä C. Stephen Evans.

Analyyttinen teologia tavoittelee selkeämpää ymmärrystä kristinopin väitteistä. Kyseessä on 2000-luvun alussa virinnyt teologian ilmansuunta, jonka juuret ovat 1960-luvun lopulla alkaneessa uskonnonfilosofian renessanssissa.

Analyyttinen teologia on tarkastellut etenkin perinteisiä systemaattisen teologian teemoja – kuten kolminaisuus, inkarnaatio, armo tai synti – hyödyntämällä analyyttisen filosofian työkaluja ja ihanteita. Näitä ovat esimerkiksi käsitteiden yksiselitteisyys, argumentatiivisuus ja looginen tarkkuus. Asiat pyritään ilmaisemaan ilman ylimääräisiä metaforia ja siten, että väitteet voidaan haluttaessa järjestää premisseiksi ja niistä johdetuiksi päätelmiksi.

Analyyttisen teologian ympärille on lähivuosina kehittynyt tutkimusprojekteja, julkaisuja ja tapahtumia. Esimerkiksi Helsingin yliopistossa on järjestetty jo kolmena vuonna Helsinki Analytic Theology Workshop (HEAT). Tapahtumista tärkein on kuitenkin vuodesta 2009 lähtien järjestetty Logos Workshop. Aiemmin konferenssi on pidetty Notre Damen yliopistossa Yhdysvalloissa, mutta tänä vuonna järjestelyistä vastasi Skotlannissa sijaitsevan St. Andrewsin yliopiston uusi analyyttisen teologian instituutti.

Kun anteeksianto ei riitä, tarvitaan sovitusta

Yksi Logos 2017 -konferenssin kiinnostavimpia esitelmiä käsitteli sovitusta. Sovituksesta – eli siitä, miten Jumala Kristuksessa maksoi ihmisten synnit ja miksi tämä oli tarpeellista – on esiintynyt teologian historiassa kourallinen erilaisia näkemyksiä.

Muun muassa Anselm Canterburylaisen, Lutherin ja Calvinin edustamassa perinteessä sovitus on nähty tarpeellisena siksi, että ihminen on synneillään loukannut Jumalan kunniaa ja oikeudenmukaisuutta. Kaikkivoipa Jumalakaan ei voi vain katsoa asiaa sormien läpi ja antaa anteeksi ilman, että hän tekisi kompromissin oman luontonsa kanssa.

Lähivuosina sovitus on noussut jälleen kerran teologisen debatin kohteeksi. Tiettävästi ainakin kaksi nimekästä amerikkalaista filosofia – William Lane Craig ja Eleonore Stump – valmistelevat tahollaan aiheesta kirjaa.

Logos-konferenssissa esitelmöinyt Stump käsitteli anteeksiannon ja sovinnon luonnetta sovituksessa. Hän lainasi tositarinaa saksalaisesta natsisotilaasta, josta Auschwitzistä selvinnyt juutalaiskirjailija Simon Wiesenthal kertoo teoksessaan The Sunflower: On the Possibility and Limits of Forgiveness. Sotilas oli tehnyt järkyttäviä asioita juutalaisille miehille, naisille ja lapsille. Ennen kuolemaansa hän kuitenkin kaipasi epätoivoisesti anteeksiantoa ja sovintoa edes yhdeltä juutalaiselta. Kun Wiesenthal kohtasi sotilaan, hän näki tämän katuvan tekojaan aidosti ja syvästi. Tästä huolimatta kirjailija ei lausunut miehelle anteeksiantoa, vaan käveli pois paikalta sanomatta sanaakaan.

Kirjassaan Wiesenthal lainaa useita sotilaan tapauksesta kirjoittaneita uskonnollisia ajattelijoita pakottaen lukijansa pohtimaan, olisiko lukija itse antanut anteeksi. Yhden ajattelijan mukaan järkyttävinkin synti on rajallista, mutta Jumalan armo rajatonta, ja siksi hän aina haluaisi antaa anteeksi. Toiset ajattelijat katsovat, että sotilaan tekemien tekojen pahuus oli niin syvää, että hän oli tuhonnut mahdollisuutensa saada anteeksi yhdeltäkään juutalaiselta. Hänen syyllisyyttään ei voitu pyyhkiä, eikä hänen suhdettaan ihmiskuntaan voitu ennallistaa.

Stumpin mielestä anteeksiannon pidättäminen ei ole koskaan hyväksyttyä. Hän väittää Tuomas Akvinolaista seuraten, että meillä on aina moraalinen velvollisuus antaa anteeksi – jopa silloin, kun väärintekijä ei osoita katumusta. Akvinolaisen mukaan rakkaus on aina velvollisuus, ja siksi myös anteeksianto. Stump siis yhtyy niihin uskonnollisiin ajattelijoihin, joiden mukaan holokaustiin osallistuneelle natsillekin tulisi antaa anteeksi.

Toisaalta Stump esittää, joissain tilanteissa pahuus on niin vakavaa ja syyllisyys niin syvää, että sovinto osapuolten välillä (reconciliation) ei ole moraalisesti mahdollista, vaikka sotilas katuisi kuinka syvästi ja yrittäisi hyvittää tekonsa. Olisi väärin, jos hänen suhteensa toisiin ihmisiin (ja etenkin juutalaisiin) normalisoituisi niin, ettei hänen pahoja tekojaan enää muisteltaisi tai pidettäisi häntä vastaan. Stump siis ymmärtää myös niitä Wiesenthalin lainaamia ajattelijoita, jotka näkevät sovinnon moraalisesti mahdottomana. Stumpin mukaan sovinto ei siis automaattisesti seuraa anteeksiantoa.

Tässä tilanteessa sovitus voi tehdä sovinnon mahdolliseksi. Kristinuskon mukaan sovitusta tarvitaan myös ihmisen ja Jumalan välisen suhteen ennallistamiseen. Koska ihmisen katumus tai hyvät teot ovat aina liian kevyitä hänen syntiensä painon rinnalla, tarvitaan sijaiskärsijä hyvittämään ihmisen syntivelka.

Tarvitseeko analyyttinen teologia Raamattua?

Stumpin pohdinta tarjoaa esimerkin analyyttisesta teologiasta parhaimmillaan. Hän käsittelee erästä kristillisen teologian ydinkohtaa, jonka järjelliset perusteet (miksi sovitusta tarvitaan) eivät ole mitenkään ilmeisiä. Stump ei aloita tyhjältä pöydältä ikään kuin aiheesta ei olisi sanottu mitään syvällistä aiemmin, vaan tarkastelee sovitusta tietyn teologisen tradition (tomismin eli Tuomas Akvinolaiseen liitetyn aatesuunnan) näkökulmasta.

Ymmärrystä anteeksiannon ja sovinnon mahdollisuuksista ja rajoista tavoitellaan erilaisten ei-uskonnollisten esimerkkien avulla. Stumpin tapauksessa esimerkit eivät ole pelkästään päästä keksittyjä ajatuskokeita (joita filosofit suosivat), vaan koskettavia esimerkkejä historiasta. Saksalaisen sotilaan lisäksi hän hyödyntää kertomusta kristityksi kääntyneestä orjalaivuri John Newtonista (mies, joka tunnetaan parhaiten hymnistä On armo suuri ihmeinen).

Stumpin esitys toimii myös vastaesimerkkinä niille, jotka pitävät analyyttistä teologiaa kylmäkiskoisena järkeilynä vailla hengellisesti rakentavaa sisältöä. Analyyttinen teologia voi kyllä tuntua varsin viileältä esimerkiksi silloin, kun väitteet puetaan formaaleiksi symboleiksi, kuten Analytic Theology -teoksesta löytyvässä esimerkissä, jonka mukaan Raamatun inspiraation todennäköisyys lasketaan kaavalla:

\[ P(IB|T\&A\& ∼ B\&C\&D\&E\&K) \times P(T\&A\& ∼ B\&C\&D\&E|K)  \quad\]

Kuitenkin Stumpin esiin tuomia näkökulmia voidaan pitää hengellisesti arvokkaina havaintoina, jotka ovat omiaan herättämään kiitollisuutta ja kunnioitusta Jumalaa kohtaan.

Mutta vaikka Stumpin analyysi hyödyntää niin järkeä kuin teologista traditiota, onko Raamatulla siinä mitään sijaa? Analyyttista teologiaa onkin kritisoitu myös siitä, että se ei ammenna riittävästi Raamatusta ja eksegeettisestä tutkimuksesta. Logos-konferenssissa Uuden testamentin tutkija N. T. Wright totesi esitelmässään, että analyyttisen teologian harrastajilla on taipumus lähteä liikkeelle abstraktista käsitteiden määrittelystä, ja vetää jälkikäteen tueksi jakeita Raamatusta.

Teologi Thomas McCall on vastannut tämäntyyppiseen kritiikkiin esimerkiksi toteamalla, että tietynlaiset järjen päätelmät ovat välttämättömiä Raamatun tulkinnan välineitä. Kun Raamattu esimerkiksi sanoo Jumalan olevan hyvä ja rakastava, me ymmärrämme väitteen, koska meillä on tietynlaisia intuitioita siitä, millaisia asioita kuuluu hyvän persoonan luonteeseen, ja mitä asioita rakastava persoona todennäköisesti tekisi tai ei tekisi. Ei siis voi olla niin, että teologinen työskentely alkaa pyhien tekstien ääreltä ilman filosofien perustyökaluja, kuten logiikkaa ja intuitiota.

Filosofi Michael Rea ja teologi Oliver Crisp ovat olleet muodostamassa analyyttisen teologian koulukuntaa. Portissa lukee latinaksi Johanneksen evankeliumin alkusanat, joihin myös Logos-konferenssin nimi viittaa.

Puolustuspuheista huolimatta analyyttisen teologian projekti voi vaikuttaa vastenmieliseltä niille, jotka varovat sullomasta Jumalaa ihmisen järjen ja kielen laatikkoon. Onko analyyttisen teologian pyrkimyksenä saada koko kristinuskon systeemi näyttämään järkevältä kenen tahansa ei-kristitynkin silmissä? Jääkö tilaa “ristin hullutukselle” tai Jumalan tuonpuoleisuudelle?

Analyyttisen teologian aktiivinen puuhamies, filosofi Michael Rea toteaa, että kyseinen koulukunta kyllä suhtautuu vakavasti ja optimisesti mahdollisuuteen saada ihan oikeaa tietoa Jumalasta ja hänen teoistaan. Mutta Rean mukaan tämä tieto ei koskaan tule olemaan täydellistä, eikä teologian tutkimuskohdetta – Jumalaa – koskaan riisuta kokonaan mysteereistä.

Kirjallisuus:

Oliver D. Crisp & Michael C. Rea (toim.): Analytic Theology: New Essays in the Philosophy of Theology. (2009)

Thomas H. McCall: An Invitation to Analytic Christian Theology. (2015)

Aku Visala: “Analyyttinen teologia”. – Modernin teologian suuntauksia (toim. Olli-Pekka Vainio & Lauri Kemppainen). (2014)

Iso kuva: Pietro De Grandi @ Unsplash.

Muut kuvat: Lari Launonen.