Maailmankaikkeutemme kosmista hienosäätöä yritetään usein selittää niinsanotulla multiversumilla eli useilla maailmankaikkeuksilla. Mutta tahtoisiko Jumala kenties luoda multiversumin?

Yksi klassinen jumalatodistusten luokka on teleologiset argumentit. Niiden tarkoitus on antaa jonkinlainen peruste uskoa Jumalan olemassaoloon tämän maailman tiettyjen ominaisuuksien perusteella. Teleologiset argumentit jaetaan tyypillisesti biologisiin argumentteihin ja hienosäätöargumentteihin.

Varsinkin 1800-luvun luonnollisessa teologiassa hyödynnettiin paljon biologisia suunnitteluargumentteja. Tunnetuin tämän genren edustajista on William Paleyn kuuluisa teos Natural Theology (1802). Darwinin jälkeen biologisten suunnitteluargumenttien voima on kuitenkin heikentynyt, koska nyt olioiden suunnittelua vaativille ominaisuuksille voitiin antaa maailmansisäinen perustelu eli muuntelu ja luonnonvalinta.

Teleologisten argumenttien ympärillä käyty keskustelu onkin siirtynyt lähes kokonaan hienosäätöargumentteihin. Hienosäädöllä (HS) viitataan tyypillisesti universumimme ominaisuuksiin, kuten erilaisiin fysikaalisiin vakioihin, joiden arvot voisivat olla (melkein) mitä vain, mutta jotka ovat kuitenkin sattuneet sellaisten arvojen sisään, jotka mahdollistavat ruumiillisen tietoisen elämän kehittymisen; tätä kutsutaan myös nimellä ”antrooppinen periaate”. Koska erilaisia vakioita on suuri määrä ja niiden vaihteluväli suuri, tästä nousee esiin kiinnostava todennäköisyyteen liittyvä ongelma. Jotta kaikki vakiot osuisivat kohdilleen, kyseessä on samanlainen onnenkantamoinen kuin jos heittäisit tikkaa kosmoksen toiselta laidalta ja osuisit napakymppiin, joka on kooltaan protonia pienempi.

Hienosäädetyn maailmankaikkeuden olemassaolo voidaan selittää oikeastaan kolmella tavalla. Maailmankaikkeus on joko

a) raaka fakta

b) luotu tarkoituksellisesti, tai

c) onnekas sattuma

Ensimmäinen vaihtoehto tarkoittaa jotakuinkin, että maailmankaikkeudella ei ole selitystä, tai että selityksen kysymyksen ei ole mielekästä. Hienosäätöargumentit pyrkivät tarjoamaan syyn uskoa että b on todennäköisin vaihtoehto.

Hienosäätöargumentin perusidea on, että HS:n, yhden universumin ja teismin konjunktio on todennäköisempi kuin HS:n, yhden universumin ja ei-teismin konjunktio. Jos haluamme tarjota jonkin selityksen HS:lle emmekä halua päätyä teologiseen tulkintaan, meillä täytyy olla hyvä syy esittää, että HS on itseasiassa onnekas sattuma. Viime aikoina suosittu tapa argumentoida vaihtoehto c:n puolesta on multiversumihypoteesi:

MH: oma maailmankaikkeutemme on vain yksi monista maailmankaikkeuksista.

Multiversumihypoteesi näyttäisi kuitenkin muuttavan argumentin luonnetta ja laskevan argumentin uskottavuutta, kriitikot väittävät. MH auttaa selittämään HS:n tarjoamalla teoreettisen mallin ”arvontamekanismista”, joka aktualisoi mahdollisia maailmankaikkeuksia. Osassa näistä maailmankaikkeuksista HS epäonnistuu ja ne romahtavat kasaan, niissä ei koskaan synny tarvittavia alkuaineita, planeettoja tai muita elämän mahdollistavia asioita. Osa maailmankaikkeuksista kuitenkin syntyy varustettuna sellaisilla arvoilla, jotka mahdollistavat sen, että universumi voi olla ”elämänmahdollistava”.

Multiversumeista koskeva teorisointi on aina ollut luonteeltaan, anakronisesti ilmaistuna, monitieteistä. Kreikkalaisessa filosofiassa tunnettiin mahdollisuus monista maailmoista, mutta tämä joutui väistymään Platonin ja Aristoteleen yhden maailman mallin tieltä. Kirkkoisä Augustinus ei myöskään lämmennyt idealle ja piti sitä suoraan sanoen älyttömänä.

Skolastisessa teologiassa asia nousi uudelleen pöydälle, kun niin sanotuissa Pariisin oppituomioissa vuonna 1274 todettiin, että on harhaoppista väittää, etteikö Jumala olisi voinut luoda toisia maailmoita. On kuitenkin todettava, että tuskin kukaan skolastikko ajatteli, että toiset maailmat olisivat aktuaalisia, mutta olisi ollut Jumalan kaikkivaltiuden rajoittamista väittää, etteikö Jumala halutessaan olisi voinut luoda useamman kuin yhden maailman. Nykyisellä multiversumikeskustelulla on siis pitkät teologiset ja filosofit juuret.

Multiversumi tänään

Multiversumin luonteesta on olemassa useita erilaisia teorioita. Seuraavassa esittelen lyhyesti joitakin tyypillisempiä tapoja käsittää multiversumin luonne. Kunkin mallin taustalla on tietty fysikaalinen teoriansa, minkä pohjalta niitä pidetään mahdollisina. En puutu tässä yhteydessä niihin enkä niiden suosittuuteen tai uskottavuuteen fyysikkojen keskuudessa. Kuvausten tarkoitus on vain antaa jonkinlainen hahmo sille, minkälaisista entiteeteistä oikein on kyse.

Rajaton universumi (quilted universe)

Tämä malli edellyttää, että universumi on rajaton ja ääretön. Universumi on tässä tapauksessa ”yksi”, mutta jos universumi on rajaton ja ääretön, se mahdollistaa äärettömän määrän tapahtumia. Näin on mahdollista, että mittaamattoman matkan päässä on aktualisoitunut toinen mahdollinen maailma, joka on muuten omamme kaltainen, mutta siellä Urho Kekkonen tunnetaan tuuheasta kuontalostaan.

Universumien peräkkäinen sarja

Jos omaa universumiamme on edeltänyt joukko universumeita ja jos jälkeemme syntyy joukko uusia, puhumme universumien sarjasta. Oman universumimme synnyn eli alkuräjähdyksen taustalla olisi näin edellisen universumin loppuromahdus. Esimerkki kirkkoisä Origenes ajatteli, että tällainen multiversumi voisi olla teologisesti mahdollinen.

Kuplauniversumi

Tässä skenaariossa universumit ovat suhteessa toisiinsa hieman kuin reiät juustopalassa; jokainen ”kupla” on oma universuminsa. Riippuen kunkin universumin koostumuksesta, ne käyttäytyvät eri tavoin. Tietyt fysikaaliset prosessit joissakin universumeissa saavat aikaan sen, että uusi universumi ikään kuin pullahtaa ulos toisesta universumista. Todisteita tämän näkemyksen puolesta on yritetty etsiä esimerkiksi analysoimalla kosmista taustasäteilyä. Hypoteesin mukaan taustasäteilyssä voisi näkyä vääristymiä, jotka toinen lähellä oleva universumi on synnyttänyt.

Kvanttiuniversumi

Jos oman universumimme rinnalla on olemassa muita universumeita puhumme rinnakkaisuniversumeista. Näitä hyödynnetään erityisesti tieteiselokuvissa. Fyysikot puhuvat tässä yhteydessä kvanttimultiversumeista. Tällä viitataan atomia pienempien hiukkasten ”aaltofunktion romahtamiseen”. Kun yksittäinen hiukkanen päätyy johonkin tilaan, se aktualisoi yhden mahdollisen maailman. Koska hiukkasia lähes ääretön määrä, uusia kvanttiuniversumeita syntyy koko ajan häkellyttävällä vauhdilla.  

Simuloitu multiversumi

Simuloitu multiversumi ei tarkkaan ottaen ole aivan samanlainen kuin muut, koska siinä todellisuudet tasot eivät ole ontologisesti samanlaisia ja niiden välillä siirtyminen on mahdollista. Esimerkiksi Matrix-elokuvan koneen ylläpitämä todellisuus olisi eräänlainen rinnakkainen todellisuus. Periaatteessa olisi mahdollista, että tässä rinnakkaistodellisuudessa syntyy illuusio vielä syvemmän tason illuusiosta (olen tietokoneohjelma, joka kuvittelee olevansa tietokoneohjelmassa, joka kuvittelee olevansa tietokoneohjelmassa, jne.)

Ultimaattinen matemaattinen universumi (UMU)

Jos kaikki kuviteltavissa olevat ja mahdolliset maailmat olisivat aktuaalisia, tällöin puhumme ultimaattisesta universumista. UMU pitää sisällään kaikki edelliset multiversumit, sellaiset multiversumit, joissa on olemassa vain tyhjyydessä leijuvia donitseja, maailmat, joissa Saksa voitti toisen maailmansodan, tyhjät maailmat, ja, kuten todettu, kaiken minkä voi kuvitella. Filosofiassa tätä mallia on edustanut muun muassa David Lewis.

Ilmeinen ongelma, joka koskee multiversumiteoriaa on, että sitä on hankala verifioida tai falsifioida. Riippuen multiversumin mallista verifikaation muoto tietenkin vaihtelee. Simuloitu multiversumi olisi edellämainituista kaiketi helpoiten havaittava, mutta se ei ole luonteeltaan samanlainen teoria kuin muut multiversumiteoriat.

Kuinka voisimme edes periaatteessa havainnoida rinnakkaisuniversumia? Tiedemaailma on polarisoitunut kysymyksen suhteen. Jotkut puolustavat multiversumin mahdollisuutta, jotkut pitävät koko debattia hölynpölynä ja ajanhukkana. Kuitenkin, kuten Lewis on todennut, hölmistynyt tuijotus ei ole argumentti. Vaikka multiversumeita ei voisikaan havainnoida, omassa maailmassamme on sellaisia ominaisuuksia, jotka voitaisiin selittää multiversumiteorioilla. Tästä syystä niillä on jonkinasteista selitysvoimaa, eivätkä ne kuulu samaan kategoriaan astrologian ja yksisarvisterapian kanssa.

Multiversumin uskonnollinen merkitys

Aiemmin mainitsin jo kuinka multiversumiteorisoinnilla on uskonnollista relevanssia. Esimerkiksi fyysikko Bernard Carr on todennut: ”jos et halua, että Jumala on olemassa, sinun on parasta toivoa, että multiversumi on totta.” Muuttaako multiversumiteoria nyt sitten jotenkin hienosäätöargumenttia? Muun muassa Victor Stenger (2014) on argumentoinut sen puolesta, että multiversumihypoteesi vetää maton hienosäätöargumentin alta, koska se antaa luonnontieteellisesti hyväksyttävän selityksen hienosäädölle. On kuitenkin epäselvää, että tämä muuttaisi argumentin luonnetta paljoakaan. Sen sijaan, että selitettävä kohde olisi oma universumimme, meidän täytyy nyt selittää koko universumien joukko. Tämä synnyttää toisen kertaluvun kysymyksen: mistä multiversumi on tullut? Onko olemassa jokin mekanismi, joka pitää multiversumikoneiston pyörät pyörimässä?

Robin Collins (2007) on hahmotellut teoriaa ”multiversumigeneraattorista”, joka on eräänlainen fysikaalisten vakioiden joukko, joka mahdollistaa universumien aktualisoitumisen. Näiden vakioiden tulee olla samalla tavalla hienosäädettyjä, kuin oman maailmamme vakioiden. Joten ongelma vain siirtyy uudelle tasolle.

Loisiko Jumala multiversumin?

Ajatus siitä, että elämme multiversumissa ei ole teologisesti välttämättä niin kaukaa haettu kuin voisi olettaa. Meillä voi siis olla teologisia syitä uskoa, että multiversumiteorioissa on jotakin perää. Tällaiseen johtopäätökseen voidaan päätyä kahden seuraavan lauseen konjunktion pohjalta:

• Runsauden periaate: Jumala haluaa aktualisoida suurimman mahdollisen määrän olioita, jotka ovat luomisen arvoisia.
• Täydellinen kuviteltavissa oleva olio: Jos olento ei täytä runsauden periaatetta, hän ei ole täydellisin kuviteltavissa oleva olio.

Meillä on hyvä intuitiivinen syy olettaa, että Runsauden periaate on ainakin mahdollinen ja jopa todennäköinen. Jos kaikkivaltiaalla on mahdollisuus aktualisoida jotakin hyvää, miksei hän tekisi sitä? Toisaalta jos hän ei aktualisoi suurinta määrää mahdollisia hyviä asiaintiloja, onko meillä syy ajatella, että Jumala ei olisi täydellisin kuviteltavissa oleva olio? Konjunktio on luonteeltaan spekulatiivinen eikä sen seurauksena voida sanoa varmasti, että Jumalan täytyy luoda multiversumi. Kuitenkin sen pohjalta voidaan sanoa, että multiversumi ei ole mahdoton teologinen idea, tai että se jopa on jossain mielessä todennäköinen. (Näin mm. Kraay 2010; Swinburne 2012)

Konjunktiota vastaan voidaan kuitenkin väittää vetoamalla Tuomas Akvinolaisen muotoilemaan periaatteeseen: ”on vaativampaa luoda yksi täydellinen asia, kuin useita epätäydellisiä.”

Osuuko tämä kritiikki konjunktioon? Ei välttämättä. Periaate on sinänsä ilmeisen totta, mutta kvaliteetteja täydellinen ja epätäydellinen ei voi soveltaa aktuaaliseen maailmaan yksinkertaisesti. Meillä ei esimerkiksi ole syytä pitää omaa maailmaamme täydellisenä. Edes silloin, jos oletetaan hypoteettinen lankeemuksen vaikutuksista vapaa tila, teologinen traditio ei kutsu tätä tilaa ”täydelliseksi”, vaan vain ”hyväksi”. Näin ollen Jumala on vapaa luomaan joukon hyviä maailmoja, sen sijaan, että hän loisi vain yhden joka on täydellinen. Lisäksi täydellisyyden kategoria on hankala, jos sitä sovelletaan yksittäisiin asioihin, joilla ei ole luontaista rajaa. Millainen on esimerkiksi täydellinen pitsa?     

Man Ho Chan (2016) on esittänyt, että yhden maailman malli on teologisesti uskottavampi kuin multiversumi, koska kristinuskon Jumalalle tyypilliset tavoiteltavat hyvät aktualisoituvat paremmin yhden maailman mallissa. Näitä hyviä ovat yksinkertaisuus, ontologinen taloudellisuus, kontrolloitavuus ja vähin sivuhaittojen mahdollinen määrä. Nämä arvot nousevat kuitenkin, hieman soveltaen, tieteenfilosofiasta ja tämänkaltaisten arvojen avulla voidaan esimerkiksi arvioida kilpailevia selitysmalleja. Mutta kuinka hyvin ne sopivat ennustamaan Jumalan mahdollisia toimintamalleja?

Jos ”se mitä Jumala tekisi” johdetaan pelastushistoriasta, niin Jumala ei vaikuta erityisen tehokkaalta: ilmoitus jakaantuu vuosituhansien mittaiselle ajanjaksolle, sen tulkinta on vaikeaa, ilmoituksen levittäminen hankalaa, sellaisten olentojen, jotka kykenevät ylipäätään arvioimaan koko asiaa kestää miljardeja vuosia edes ilmestyä paikalle, ja fysikaaliset ja kemialliset prosessit, jotka kykenevät tuottamaan tietoisia olentoja vaativat lähes rajattoman kosmoksen. Päinvastoin näyttää siltä, että Jumala aktualisoi vapaasti hyvin erilaisia asiantiloja eikä häntä näytä vaivaavan se, että jotakin joutuu hukkaan. Toisaalta ajatus hukkaan joutumisesta on ongelma vain sellaiselle olennolle, jonka resurssit ovat rajalliset.

Vaikka multiversumiteorisointi on tällä hetkellä hyvin spekulatiivista, esimerkiksi muutaman vuoden kuluttua Hubblen korvaava James Webb -teleskooppi voi antaa meille tarkempaa tietoa kosmisen taustasäteilyn koostumuksesta, mikä mahdollisesti voi joko vahvistaa multiversumihypoteesiä tai sitten siirtää kysymyksen ratkaisun jälkipolville. Teologian näkökulmasta asialla ei ole kovin suurta merkitystä. Multiversumihypoteesin vahvistuessa vahvistuu vain se käsitys, että Jumala on suurempi kuin osasimme aiemmin kuvitellakaan. Mutta tämä näkökulma on toisaalta ollut negatiivisen teologian kulmakivi jo tuhansia vuosia.      

Kirjallisuus

Chan, Man Ho. 2016. “Would God Create Our Universe through Multiverse ?” Theology and Science 13 (4). Taylor & Francis: 395–408

Collins, Robin. 2007. “The Multiverse Hypothesis: A Theistic Perspective.” Universe or Multiverse?, edited by Bernard Carr, 459–80. Cambridge: Cambridge University Press

Kraay, Klaas J. 2010. “Theism, Possible Worlds, and the Multiverse.” Philosophical Studies: An International Journal for Philosophy in the Analytic Tradition 147 (3). Dordrecht: Springer: 355–68

Stenger, Victor J. 2014. “Fine-Tuning and the Multiverse.” Skeptic 19 (3): 35–42

Swinburne, Richard. 2012. “Bayes, God, and the Multiverse.” Probability in the Philosophy of Religion, edited by Jake Chandler and Victoria Harrison, 103–23. Oxford: Oxford University Press

Kuva: abrinsky@Flickr.com. Rajattu. CC BY-NC-SA 2.0.

Jos pidit lukemastasi, tykkää Areiopagista Facebookissa, seuraa Twitterissä ja tilaa kirjoitukset sähköpostiisi.