Kolumni / Olli-Pekka Vainio / 31.3.2015

Uskon, koska se on järjetöntä?

Näkivätkö ensimmäiset kristityt järjen uskon vihollisena? Olivatko menneisyyden ihmiset jotenkin lapsellisia uskomuksiensa suhteen? Dosentti Olli-Pekka Vainio valottaa kristinuskon syntyaikojen filosofista kontekstia.

Jo varhaisimmat tuntemamme antiikin filosofit laittoivat alulle myyteistäriisumisprojektin, jossa muinaisiin jumaluuksiin kohdistettiin terävää kritiikkiä. Esisokraatikoista erityisesti Anaksimandros (n. 610–546 eKr.) ja Ksenofanes (n. 570–475 eKr.) esittivät ajatuksia, joissa filosofiset käsitteet korvasivat yksittäisten jumaluuksien piirteet.

Anaksimandros kuvasi käsitteellä apeiron sitä mikä on rajaton, määrittelemätön, vailla alkua, kuolematon, ja joka sulkee kaiken sisäänsä sekä näkee kaiken. Monille hänen aikalaisilleen pääjumala Zeus oli lähin vastinpari näille piirteille, mutta samalla on selvää, että apeiron ylittää selvästi sen mitä Zeuksen ymmärrettiin olevan, eikä Zeukselle jää kovinkaan paljon tilaa apeironin rinnalle.

Ksenofanes sen sijaan kehitti monia argumentteja kansanuskonnollisuuden ihmisenkaltaisia jumalakäsityksiä vastaan. Ksenofaneen mukaan ihmiset luovat jumalat aina omaksi kuvakseen. Satiirisessa katkelmassaan (B14–17) hän toteaa kuinka etiopialaisten jumalat ovat mustia ja traakialaisten jumalat punatukkaisia ja sinisilmäisiä, ja mikäli hevoset ja härät osaisivat piirtää, heidän jumalansa olisivat kovasti hevosen ja härän näköisiä.

Ksenofaneen oma konstruktiivinen käsitys on jokseenkin hämärä. Todennäköisesti hän uskoi jonkinlaisen jumaluuden olemassaoloon, joka ”poikkeaa kuolevaisista niin ruumiin kuin ajatustenkin suhteen” (B23), mutta jolla ei kuitenkaan ollut uskonnollista funktiota perinteisessä mielessä. Ksenofanes kehitti myös skeptistä tieto-oppia ja määritteli ihmisen tiedon todellisuudesta (varsinkin jumalallisista asioista, mutta myös luonnosta) aina puutteelliseksi. Tästä huolimatta vähitellen ihminen voi lisätä tietoaan ja oppia ajan kuluessa erottamaan totuuden väärästä tiedosta.

Mania ja terve järki

Myös juutalaisen monoteismin kehitykseen kuului siirtymä polyteismistä monoteismiin, jolloin Jahvea ei enää pidetty vain jumalista vahvimpana, vaan ainoana. Sekä kreikkalainen filosofia että juutalainen monoteismi muokkasivat todellisuudenkuvaamme jo kauan ennen ajanlaskumme alkua tavalla, joka teki maagisen suhtautumisen luontoon hankalammaksi. Tämän kehityksen vaikutus oli niin vahva, että taikauskoisuus ja magia palasivat toden teolla (sillä emme ole koskaan olleet siitä täysin vapaat, emmekä tule olemaan) ja osin hallitsemattomasti takaisin vasta valistuksen aikana, jolloin juutalais-kristillisen uskon kulttuurillinen vaikutus alkoi jo vähetä.

Antiikin ja Uuden testamentin syntyaikojen ihmiset eivät olleet mitään hyväuskoisia lapsia, vaan kykeneviä kriittiseen ajatteluun ja argumentaatioon. Yksi tällainen kiinnostava kohtaaminen on tallennettuna Apostolien tekojen lukuun 26, jossa vangittu apostoli Paavali väittelee maaherra Festuksen kanssa kuningas Agrippan seuratessa. Paavalin puolustuspuhe huipentuu tilanteessa, jossa Festus keskeyttää Paavalin ja kutsuu häntä ”maaniseksi”. Paavali kuitenkin vastaa väittämällä omaa kantaansa ”todeksi” (aletheia) ja ”terveen järjen mukaiseksi” (sophrosynee).

Keskustelu paljastaa ainakin sen, että jo alusta alkaen kristillinen teologia joutui kohtaamaan painavaa kritiikkiä jo omana syntyaikanaan. Paavalin saarnaama oppi ei siis kohdannut joukkoa hyväuskoisia hölmöjä ja hyödyllisiä idiootteja, vaan ajattelijoita, jotka eivät paljon poikenneet meistä.

Toisekseen kristinusko kykeni vakuuttamaan vastustajansa ja sulauttamaan itseensä merkittävän osan pakanafilosofiaa. On oma kysymyksensä, mitkä kaikki tekijät vaikuttivat kristinuskon voittokulkuun. Luontevaa on ajatella, että tekijöitä oli monia (kuten rakkauden teot ja moraalinen esimerkki, poliittiset päätökset ja ilmapiiri, Rooman valtakunnan yhteiskunnallinen tilanne ja niin edelleen) eikä mikään yksittäinen tekijä voi selittää koko prosessia.

Yksi merkittävä tekijä tässä prosessissa oli kuitenkin ensimmäisten teologien filosofinen aktiivisuus. Kristinuskon ja pakanafilosofian kohtaaminen ei tietenkään ollut mitenkään yksinkertainen ilmiö ja kirkkoisien keskuudessa esiintyi monenlaisia käsityksiä erityyppisten filosofioiden hyödyllisyydestä. Osittain tämä keskustelu jatkuu edelleen, mitä voidaan, positiivisesti tulkittuna, pitää esimerkkinä kristinuskon joustavuudesta ja halusta käydä keskustelua muiden ajatussuuntausten kanssa.

Tertullianuksen absurdi väite

Kristinuskon vastaisessa polemiikissa vedotaan usein kirkkoisä Tertullianuksen (160–220) lauseeseen ”uskon, koska se on järjetöntä” (credo quia absurdum) osoituksena varhaisen kristinuskon anti-rationalistisesta luonteesta. Kyseinen veto on kuitenkin ongelmallinen jo siitä syystä, että Tertullianus ei koskaan sanonut näin. Hänen teksteistään (De Carne Christi V, 4) löytyy tosin jakso, jossa Tertullianus sanoo uskovansa, koska Kristuksen ylösnousemus on ”taitamatonta” (ineptus) ja ”mahdotonta” (impossibile).

Kirkkoisistä juuri Tertullianus oli yksi taitavimpia retoorikkoja ja antiikin filosofian tuntijoita. Kyseisessä jaksossa Tertullianus leikittelee Aristoteleen Retoriikassaan (2.23.21) esittämällä väitteellä, jonka mukaan mikäli joku uskoo johonkin mikä on epätodennäköistä, kyseinen väite on todennäköisesti totta: miksipä joku uskoisi johonkin epätodennäköiseen, ellei olisi varma sen totuudesta? Tertullianuksen ”anti-rationalismi” oli siis vain pyrkimys löytää yhteinen kosketuspinta Aristoteleen kanssa.

Sekoilu ei kannata

Mutta palataanpa takaisin Paavaliin ja Festukseen. Se filosofinen maailma, jonka kristinusko kohtasi, oli tietyissä kohdin erilainen kuin omamme. Tuolloin filosofia käsitettiin pitkälti juuri viisautena, taitona elää oikein. Antiikin filosofiassa (esimerkiksi Platonin dialogeissa) oli tullut tavaksi asettaa ”maanisuus” ja totuudellisuus sekä tervejärkisyys tiloiksi, jotka olivat toistensa vastakohtia. Manialla tarkoitettiin harhaisuutta, tempoilevaa tai muuten omituista käytöstä. Järkevyys ilmeni taas yksilön ja kosmoksen välisenä tasapainona. Järkevä henkilö kykeni hallitsemaan mielenliikkeensä ja harjoitti itsekuria, tunsi itsensä ja tekojensa motiivit sekä osasi arvioida tilanteen mukaan oikean toimintatavan.

Paavalin sanoissa onkin nähtävissä kritiikkiä Festuksen suuntaan, joka menettää malttinsa ja alkaa raivota Paavalille. Lopulta kuningas Agrippa ei löydä Paavalista mitään syytä tuomita häntä, mutta koska tämä oli asiansa puolesta vedonnut keisariin, hänen oli lähetettävä Paavali Roomaan. Vaikka Agrippa ei Paavalia kuunneltuaan kääntynytkään kristityksi, hänen käytöksensä ilmensi passiivista hyväksyntää Paavalin kannalle. Yhtenä tekijänä tähän saattoi olla Paavalin käytös, joka ilmensi harkintaa ja tervejärkisyyttä sekä Festuksen ristiriitainen esiintyminen (maaninen syytös maanisuudesta), joka ei täyttänyt järkevyyden kriteereitä.

Artikkeli on katkelma Olli-Pekka Vainion kirjasta Hitaan järjen kritiikki (Perussanoma 2011).

Kuva: Dave Dugdale@Flickr.com. CC BY-SA 2.0.

Ylös