Uskonnon ja tieteen suhteen kuvauksissa keskitytään usein mahdollisiin ristiriitoihin ja eroihin. Myönteisten asioiden unohtaminen johtaa kuitenkin vääristyneeseen ja epätodelliseen näkemykseen asiasta.

Käsitystä uskonnon ja luonnontieteen suhteesta luonnehditaan usein konfliktiksi tai jopa sodaksi. Tyypillisesti tätä perustellaan viittauksilla historiaan. Jääräpäiset ja oppeihinsa sokeasti luottavat kirkonmiehet esimerkiksi (näin sanotaan) pelkäsivät Kolumbuksen (1451-1506) putoavan maan pinnalta, koska Raamattu opettaa, että maa on litteä. Galileo Galilei (1564-1642) puolestaan joutui kohtaamaan kirkon vastustuksen, koska kyseenalaisti tieteellisen todistusaineiston perusteella aikansa maakeskeisen kosmologian.

Tyypilliset populaarinäkemykset näistä tapauksista voidaan johtaa varhaisiin tieteenhistorioitsijoihin, esimerkiksi Andrew Dickson Whiten (1832-1918) teokseen History of the Warfare of Science and Theology. Whiten näkemys uskonnon ja luonnontieteen sodasta ei syntynyt vain historian perusteella, vaan se oli myös aikansa tiedepolitiikkaa: White halusi puolustaa tieteen eroa uskonnosta.

Sotamyytin taustalla olevat tulkinnat esimerkiksi Kolumbuksen ja Galileon tapauksista ovatkin paljastuneet tarkoitushakuisiksi ja vääristeleviksi. Keskiajan kirkon oppineet esimerkiksi uskoivat pyöreään maahan, ja Kolumbuksen matkaa vastustettiin pääasiassa käytännön syistä. Kolumbuksen laskelmia maan ympärysmitasta pidettiin epärealistisina esimerkiksi suhteessa Ptolemaioksen ja Augustinuksen arvioihin (jotka ovat lähellä totuutta).

Kolumbus oli esimerkiksi laskenut matkan Kanarian saarilta Japaniin olevan noin 4000 kilometriä, kun  todellinen etäisyys hänen suunnittelemaansa reittiä pitkin on noin 20000 kilometriä. Kolumbuksen ja hänen miehistönsä onneksi Amerikka löytyi välistä – muuten ruokavarat ja vesi olisivat loppuneet kauan ennen päämäärän saavuttamista.* (Tarkemmin Kojonen 2011)

Erilaisuuden hyväksyminen

Antiikin, keskiajan ja varhaismodernin ajan käsitystä uskonnon ja luonnontieteen suhteesta voi luonnehtia avioliitoksi. Luonnonfilosofia/tiede ja teologia kulkivat niin käsi kädessä, että niiden välillä on usein vaikea tehdä käsitteellistä eroa. Uskonnon ja luonnontieteen konflikteja korostavilla näkemyksillä on ollut se seuraus, että on päädytty suosittelemaan uskonnon ja tieteen asumuseroa. Monet ovat ajatelleet, että uskonnon ja luonnontieteen yhteiselo voi johtaa vain riitoihin, jotka päätyvät jommankumman tai molempien tuhoon. Rauha on mahdollista vain, jos entiset kumppanukset ovat nyt mahdollisimman vähän tekemisissä toistensa kanssa.

Uskontoa ja tiedettä on myös pidetty niin erilaisina, ettei mikään avioliitto ole mahdollinen. Tätä voidaan perustella monella eri tavalla. Uskonnon ja luonnontieteen voi esimerkiksi väittää käsittelevän erilaisia asioita tai toimivan eri menetelmin. Uskonto voi esimerkiksi käsitellä metafysiikkaa, yliluonnollisia asioita ja moraalia, kun taas luonnontiede pyrkii selittämään ja ymmärtämään luontoa.

Tässä näkemyksessä uskonnon perusta voi löytyä elämän tarkoituksen etsimisestä, filosofisesta pohdinnasta sekä uskonnollisista kokemuksista ja auktoriteeteista, kun taas luonnontiede muodostaa maailmasta teorioita muun muassa aistikokemuksemme perusteella. Uskonnon ja luonnontieteen erottamisen tarkoitus on siis paitsi varjella niitä turhilta riidoilta, myös tehdä oikeutta kummankin ominaisluonteelle.

Uskonnon ja luonnontieteen oikeita eroja epäilemättä on. Voisiko näillä kumppanuksilla kuitenkin olla myös jotain yhteistä? Avioliittoneuvoja voisi pyytää pohtimaan sitä, onko suhteessa myös jotain myönteistä ja jaettua, ja voiko kumpikin arvostaa myös toisen ominaisluonnetta. Mille myönteinen vuorovaikutus on aiemmin perustunut, ja mikä kumppaniin on aiemmin saanut ihastumaan ja rakastumaan?

Vuoropuhelun luominen

Konfliktinäkemyksen ja erillisyysnäkemyksen heikko kohta on tieteenhistoria. Viime vuosisadan aikainen luonnontieteen ja uskonnon historian tutkimus on osoittanut, että uskonnon ja tieteen välillä on ollut runsaasti myönteistä vuorovaikutusta. Yksittäisiä konflikteja uskonnon ja luonnontieteen välillä on toki ollut, mutta uskonnot ovat myös auttaneet luonnontieteen kehitystä.

Tässä suhteessa myönteinen vuorovaikutus on ollut itse asiassa huomattavasti yleisempää kuin riitely. Esimerkiksi suuri osa varhaisista luonnontieteilijöistä sai kristillisestä uskosta motivaatiota uskoa luonnonjärjestyksen rationaalisuuteen ja ymmärrettävyyteen. Kristillisen metafysiikan ja historianäkemyksen myönteiset vaikutukset luonnontieteeseen ovat moninaiset, vaikka kristinusko ei toki ollut ainoa luonnontieteen nousuun vaikuttanut tekijä.

Toisaalta luonnontieteen edistys on myös vaikuttanut uskonnollisiin tulkintoihin maailmasta. Galileo Galilein kuuluisaksi tekemän lausuman ”Raamattu opettaa meille, miten päästään taivaaseen, ei miten taivaat kulkevat” on usein ymmärretty tukevan uskonnon ja luonnontieteen täydellistä erottamista.

Todellisuudessa Galilein tarkoitus oli kuitenkin myös käyttää luonnontiedettä apuna Raamatun tulkinnassa. Jos luonnontiede selvittää, että maa kiertää aurinkoa, niin auringon liikkeestä taivaalla puhuvat raamatunkohdat voidaan tulkita tämän mukaisesti asioita vain ihmisen näkökulmasta käsitteleviksi. Galilein tulkintatavalla on pitkät perinteet: jo kirkkoisä Aurelius Augustinus (354-430) argumentoi vastaavalla tavalla, ettei Raamattu opeta maan litteyttä, vaan kirjaimelliseen raamatuntulkintaan sopii myös filosofien pyöreän maan näkemyksen hyväksyminen.

Erilaisuus kasvun mahdollistajana

Uskonnon ja luonnontieteen eroa korostava näkemys saattaa vaikuttaa puolueettomalta kuvaukselta uskonnon ja tieteen luonteesta, koska eroja todella on. Todellisuudessa se kuitenkin tuomitsee vääräksi myös suuren joukon myönteistä vuorovaikutusta. Vuorovaikutuksen mahdollisuus riippuu tietysti myös siitä, mitä uskonnolla ja luonnontieteellä tarkoitetaan. Monet uskonnon muodot kuitenkin sisältävät myös aistein havaittavaan maailmaan liittyviä ajatuksia. Tällaisia ovat esimerkiksi Jeesuksen fyysinen ylösnousemus, Jumala uskonnollisen kokemuksen aiheuttajana, ajatus Jumalasta luonnon rationaalisuuden perimmäisenä selityksenä, sekä uskonnolliset käsitykset ihmisluonnosta ja seksuaalisuudesta.

Toisaalta luonnontiede tyypillisesti edellyttää tiettyjä itsensä ulkopuolelta nousevia metafyysisiä uskomuksia esimerkiksi maailman ymmärrettävyydestä ja luonnontieteen arvokkuudesta. Tämäntyyppisissä asioissa vuorovaikutus on mahdollista.

Ehkä yhteyksiä tieteen ja uskonnon välillä voisi etsiä myös siitä, että molemmat ovat inhimillisiä, kuten Del Ratzsch ehdottaa artikkelissaan Humanness in Their Hearts: When Science and Religion Fuse. (2009) Molempiin vaikuttavat samat psykologiset, sosiaaliset ja kulttuuriset tekijät. Molemmilla on myös yhteiseen inhimillisyyteen perustuvia yhteisiä tavoitteita, kuten halu ymmärtää elämää ja maailmaa.

Uskonnon ja luonnontieteen sopuisa yhteiselo ja vuorovaikutus edellyttää luonnollisesti sen, ettei kyseessä ole alistussuhde, jossa toisella on ylivalta toisen yli. Uskonto ei ole luonnontieteen kynnysmatto eikä päinvastoin, vaan molemmilla on nähtävä arvoa. Aivan kuten avioliitossa, rakentava vuorovaikutus voi toki johtaa myös muutoksiin ja kehitykseen. Osapuolet voivat rikastua vuorovaikutuksesta ja palvella toisiaan rakkaudessa menettämättä omaa olemustaan.

Metaforan selvennykseksi

Vertauksen uskonnon ja luonnontieteen suhteesta avioliittona innoitti Michael J. Murrayn artikkeli Science and Religion in Constructive Alignment (2009). Riippuu uskonnon ja luonnontieteen tarkemmasta luonteesta, miten läheisenä tätä suhdetta voi pitää ja missä asioissa vuorovaikutuksesta on hyötyä. Vertaukset ovat aina epätäydellisiä. Olennaista on, että ajatus uskon ja tieteen täydestä erillisyydestä on huonosti perusteltu. Käytännön vuorovaikutusta pohdittaessa on muistettava vielä, ettei se tapahdu jonkin yleisen ”tieteen” ja ”uskonnon” vaan niiden konkreettisten muotojen välillä. Usein nämä vielä sijaitsevat samojen henkilöiden mielessä.

Kirjallisuutta:

Kojonen, Rope. 2011. Litteän maan myytti – tapauskertomus uskonnon ja luonnontieteen historiasta. Tieteessä tapahtuu. Vol. 29. Nro 3. (http://ojs.tsv.fi/index.php/tt/article/view/4093/3824)

Michael J. Murray, 2009. ”Science and Religion in Constructive Alignment”. Oliver D. Crisp & Michael C. Rea, Toim. Analytic Theology: New Essays in the Philosophy of Theology. Oxford: Oxford University.

Ratzsch, Del. 2009. “Humanness in Their Hearts?” The Believing Primate: Scientific, Philosophical and Religious Reflections on the Origin of Religion. Eds. Jeffrey Schloss & Michael Murray. Oxford: Oxford University. 215-245.

 *Edit 21.4.2013: Korjattu pieni muunnosvirhe luvuissa.