Olin kaksi viikkoa vanha teekkarifuksi, kun kuulin kahden lentokoneen törmäyksestä New Yorkin World Trade Centerin pilvenpiirtäjiin. Luin tuolloin sähköpostiani Teknillisen korkeakoulun päärakennuksen tietokoneluokassa.

Iskujen jälkeisessä kiristyneessä poliittisessa ilmapiirissä Yhdysvallat läntisine liittolaisineen aloitti kahdessa islamilaisessa maassa sodan. Tunnettua historiaa on sitten se, kuinka amerikkalaisten ylivoimainen armeija jäi jumiin vuosikausiksi miehittämään maita, joita he eivät halunneet ja joihin heitä ei haluttu. Kotimaassa syntyi laajaa epätyytyväisyyttä vallitsevaa politiikkaa kohtaan.

Muun muassa tämä sotaisa kahden kulttuuripiirin vastakkainasettelu loi hedelmällisen maaperän myös muunlaisille vastakkainasetteluille. Vuosikymmenen puolivälin tienoilla alkoi kuuluisilta ateisteilta ilmestyä kirjoja kuten ”Jumalharha” (Richard Dawkins), ”Uskon loppu” (Sam Harris) ja ”Jumala ei ole suuri” (Christopher Hitchens).

Kirjat väittivät, että uskonto on suoranainen mielen virus, joka myrkyttää kaiken, mihin se koskee. Tiede sen sijaan voisi jo nykyään ja viimeistään kehittyessään vielä hiukan vastata paremmin moniin oleellisiin kysymyksiin, joita uskonnot olivat perinteisesti käsitelleet.

Teokset myivät miljoonia – eivät vähiten Yhdysvalloissa – ja kirjoittajista tehtiin lukemattomia lehtiartikkeleita ja heistä puhuttiin verkon keskustelupalstoilla. Internetiä pitkin ilmiö rantautui ympäri koko läntisen maailman ja myös tänne Pohjolan perukoille. Ajankohta oli kaikkiaan uskontokritiikille otollinen, mikä tiivistyy hyvin tunnetussa Victor J. Stengerin lentävässä lauseessa ”Tiede lennättää sinut kuuhun, uskonto lennättää sinut rakennuksiin”.

Uusateismi oli syntynyt.

Kovat ja pehmeät tieteet

Iskuja seuranneen syksyn kuluessa vanhojen perinteiden tapaan meitä uunituoreita fukseja koulutettiin ikiaikaisen teekkarikulttuurin saloihin, toisinaan huumorilla ja toisinaan sen varjolla.

Yksi keskeisistä teemoista oli, että ”humanistit” – siis karkeasti ottaen kaikki muut kuin kovien luonnontieteiden edustajat – haihattelivat pilvilinnoissaan, eivätkä ymmärtäneet todellisuuden syvintä olemusta, nimittäin kaavoja, luonnonvakioita ja matemaattisia malleja. Näin suomalaiset teekkarifuksiperinteet asettuivat tukevasti siihen valistusajan aatteiden jatkumoon, joka erottaa eksaktit luonnontieteet tiukasti pehmotieteiden höpötyksestä.

Näiden humanistien äärilaita – teologit – puolestaan ovat kiusallisen usein tyytyneet toteamaan, ettei teologialla ja ”uskon kielellä” ole tarkoituskaan kommunikoida minkään insinöörimäisesti mitattavan todellisuuden kanssa. Sanotaan, että usko on mystinen kokemus, joka aukeaa ainoastaan vasta ehkä jonkinlaisen uskonhypyn jälkeen.

Minne täsmälleen pitäisi hypätä, miksi, milloin, mistä ja kenen, ei liene ihan selvää ainakaan kenellekään insinöörinmieliselle. Uskon kieli kun tapahtuu vain sisäsiistin kirkollisen kielipelin uumenissa, jonne asiaan vihkiytymättömien ei ole tuleminen.

Usko ja tiede näyttävät siis kulkevan jotakuinkin eri kiertoradoilla.

Kun kiertoradat leikkaavat

Onko tämä ammottava kuilu teologian ja luonnontieteen välillä välttämätön, ikuinen ja pysyvä? Väitän, ettei ole. Maailmalta kantautuu näet toisenlaisiakin uutisia, vaikkakin ehkä rahtusen hitaampien bittien selässä.

Eräs angloamerikkalaista kulttuuria puhuttanut ilmiö on viimeisten vuosikymmenten aikana akateemisessa filosofiassa tapahtunut muutos: 1900-luvun alun kärkifilosofia looginen positivismi koki vuosisadan puolivälissä vakavia vaurioita, jonka seurauksena monet jo hylätyiksi tuomitut filosofiset kysymykset kokivat renessanssin.

Klassiset jumalatodistukset ja teistinen vakaumus yleensä nousivat taas uudella tavalla vakavastiotettaviksi keskustelunaiheiksi. Tämä keskusteluavaruus laajenee koko ajan. Jo nyt on selvää, että teistit katsovat tiedettä monin muin tavoin kuin yksioikoisesta ”aukkojen jumala”-teologiasta käsin. Lue lisää Jaakko Sorrin artikkelista ”Aukkojen jumalasta”.

Esimerkiksi sellaiset maailmankuulut professorit, kuten Alvin Plantinga ja William Lane Craig, ovat argumentoineet eri tavoin teistisen ja kristillisen uskon rationaalisuuden puolesta. Konkreettisena näytteenä tästä kehityksestä oli viimevuotinen professori Craigin vierailu Suomeen, jonka aikana hän muun muassa debatoi Helsingin yliopistossa kosmologian professori Kari Enqvistin kanssa aiheesta ”Voiko universumi olla olemassa ilman Jumalaa?”.

Tupa tuli täyteen ja lisäksi noin sata ihmistä jouduttiin käännyttämään luentosalin ovelta, koska paikat loppuivat kesken. Lue lisää William Lane Craigin väittelyistä Emil Antonin artikkelista.

Tieteenhistoria on toinen ala, joka on rikastunut uudella, perusteellisemmalla tutkimuksella. Vanha, kärjistetty teesi tieteen ja kristinuskon väistämättömästä konfliktista on laajalti hylätty ja uusia, tarkempia kuvauksia on kehitetty.

Pulaa ei ole myöskään historiantutkijoista, joiden mukaan kristinuskon tarjoamilla monenlaisilla edellytyksillä oli merkittävä rooli tieteellisen vallankumouksen synnyssä varhaismodernin ajan alussa. Tieteenhistorian saralla monet vanhat myytit onkin jo murrettu, joskin Suomessa ne saattavat paikoin elää vielä vahvoina. Lue lisää aiheesta Rope Kojosen artikkelista uskonnon ja luonnontieteen suhteesta.

Areiopagi – keskusteluareena

Näiden aatevirtausten risteykseen asettuu verkkolehtemme Areiopagi.fi.

Antiikin Kreikassa Areiopagi oli se ajatustenvaihdon ja neuvonpidon paikkana tunnettu kukkula Ateenassa, jossa apostoli Paavalikin kävi pitämässä aikansa filosofeille kuuluisan puheensa ”tuntemattomasta jumalasta” (Apt. 17: 19-34).

Nykyajan Areiopagi kaivaa naftaliinista historian suurten tiedemiesten näkemyksiä uskon ja tieteen suhteesta.

Nykyajan Areiopagi paljastaa, että Raamattua on kautta aikain luettu muutenkin kuin litteän maan näkökulmasta.

Nykyajan Areiopagi osoittaa, että akateeminen teologia ei ole pelkästään mysteereihin vihittyjen salakieltä.

Nykyajan Areiopagi tuo yhteen teologian, filosofian ja luonnontieteen ja katsoo, mitä siitä syntyy.

Tervetuloa mukaan.

Kuva: Wikimedia Commons. PD.