Kirja-arvio: Michael Martin (toim.), Ateismi. Suom. Tapani Hietaniemi, Jussi K. Niemelä & Tiina Raevaara. Tampere: Vastapaino 2010. 429 s.

Ateismi (Cambridge Companion to Atheism 2007) on viidentoista artikkelin kokoomateos, joka pureutuu eri näkökulmista ateismia koskeviin teemoihin.

Kirja sisältää katsaukset ateismin historiaan, ateismin esiintymiseen globaalisti, useita artikkeleita joissa arvioidaan kriittisesti joitakin teistisiä argumentteja sekä luvut uskonnon naturalistisista selityksistä, uskonnonvapaudesta, ateismin uskonnollisuudesta ja ateistien psykologisesta profiilista. Kaiken kaikkiaan Ateismi on teemoiltaan kattava ja kiinnostava lukupaketti, vaikka sen sisältö jättääkin silloin tällöin toivomisen varaa.

Suurten yliopistopainojen käsikirjasarjoissa ilmestyneiden teosten ongelma on näet varsin usein sisäinen epäyhtenäisyys. Tämä ongelma näyttäytyy myös Ateismin kohdalla. Osa artikkeleista on aika keveitä, osa taas hyvin korkealle viritettyjä.

Monesti tämäntyyppisissä teoksissa tutkijat haluavat aina saada sanottua viimeisimmän sanan, vaikka parhaimmillaan nämä toimisivat referenssiteoksina, jotka avaavat teemaa laajasti nostamalla esiin keskeisiä argumenttityyppejä ja perusprinsiippejä. Seurauksena tästä on huonosti dokumentoitu keskusteluketju, joka ei välitä lukijalle kokonaiskuvaa teemasta (jota formaatilta voisi olettaa), vaan väläyksen jonkun tutkijan lempiajatuksista.

Uskonnon luonnollisuudesta

Ensimmäisenä lukijaa hämää käsitteellinen epäselvyys. Vaikka johdantoartikkelissa tarjotaankin joitakin alustavia määritelmiä, kirjan eri artikkeleissa tulee ilmeiseksi, että esimerkiksi käsitteet ”uskoo Jumalaan” tai ”ei usko Jumalaan” ovat äärimmäisen monitulkintaisia ja riippuvaisia historiallisesta kontekstista.

Gavin Hymanin historiallinen katsaus osoittaa näppärästi, kuinka ateismi ilmenee eri tavoin eri tilanteissa ja kuinka modernin ateismin (ja siis myös ns. uusateismin) kritiikki sopii yhteen modernistisen teologian tulkintaan, mutta huonosti esimerkiksi Tuomas Akvinolaisen jumalakäsitykseen (apofaattisesta teologiasta puhumattakaan).

Sosiologi Philip Zuckerman tarjoaa kattavan katsauksen ateismin esiintymiseen eri puolilla maapalloa, joka alkaa parin sivun selityksellä, jossa valitetaan juuri tätä termien monitulkintaisuutta. Mutta tämän jälkeen hän käy läpi suuren määrän tutkimusaineistoa, jossa ei juurikaan erotella sitä, mitä kulloisessakin kontekstissa mahdollisesti on tarkoitettu vaikkapa lauseella ”Uskon Jumalaan”. Myöskään eri tyyppisiä uskonnollisuuden muotoja ei missään vaiheessa eritellä, vaikka tämä on sosiologisessa tutkimuksessa vakiomenettely.

Lopuksi Zuckerman esittää rohkean väitteen, kuinka hänen esittämänsä data merkitsee ”murskaavaa iskua” sellaisille kognitiivisen uskontotieteen teorioille, joiden mukaan uskonto (tai väljä teismi) on ihmiselle luonnollista. Näin Zuckerman tulee paljastaneeksi sen, kuinka hän ei ole ymmärtänyt kognitiivisen uskontotieteen perusväitteiden luonnetta.

Uskonnon ”luonnollisuus” ei tarkoita sitä, että ympäristöllä ei olisi mitään vaikutusta ihmisten uskomusten muodostumiseen. Luonnollisuus tarkoittaa, että ihmisen kognitiivinen koneisto tekee meille helpommaksi omaksua tyypin A uskomuksia kuin tyypin B uskomuksia. Zuckermanin data ei siis liity juuri lainkaan hänen vetämäänsä johtopäätökseen.

Kirjan loppupuolelta löytyy kuitenkin Stewart Guthrien kätevä uskonnon naturalististen selitysten katsaus, jossa aihetta käsitellään hieman syvemmin. Keskeistä kysymystä siitä, missä mielessä nämä selitykset lisäävät ateismin tai teismin paikkansapitävyyden todennäköisyyttä ei kuitenkaan kirjassa käsitellä, vaikka tietty johtopäätös esiintyykin implisiittisesti rivien välissä.

Mitä argumenteilla oikein tehdään?

Suuren osan kirjasta vie teististen argumenttien käsittely, joka kuitenkin on kirjan vähiten hyödyllinen osa. Oikeastaan kaikki aihetta käsittelevät artikkelit (mukaan lukien William Lane Craigin teismin puolustus) ovat sisällöltään varsin kapeita, vaikka ne samalla yrittävät tehdä aivan liikaa. Tästä huolimatta ne toimivat  hyödyllisinä johdatuksina niille, joille aihe on kokonaan uusi.

Huolellisesti laadittuja ja substantiaalisia teismin kritiikkejä ovat esimerkiksi kirjat Graham Oppyn Arguing about Gods ja Herman Philipsen God in the Age of Science, jotka molemmat tarjoavat mainion ja ajantasaisen katsauksen teistisiin argumentteihin kriittisestä näkökulmasta. Argumentteja puolustetaan laajasti esimerkiksi teoksessa Blackwell Companion to Natural Theology. Ne, joita tämä aihe-alue kiinnostaa tosissaan, voivat hypätä suoraan näihin vaikeustasoltaan vastaaviin teoksiin.

Toinen kirjan ongelma on se, ettei siinä aseteta mihinkään kontekstiin sitä, mitä tällaisilla argumenteilla halutaan oikein tehdä. Yksi yleinen kritiikki tämänkaltaisia luonnollisen teologian tarjoamia jumalatodistuksia vastaan on, että ne eivät kerro oikein mitään siitä jumaluudesta, josta ne väittävät puhuvansa. Esimerkiksi maailman luoja voi olla yhtä hyvin epätäydellinen (tai jopa paha) kuin täydellisen hyvä. Mutta luonnollisen teologian ei olekaan tarkoitus puhua tästä, vaan ainoastaan osoittaa, että teistinen käsitys maailmasta on mahdollinen (tai että naturalistinen käsitys todellisuudesta on epätodennäköinen). Tämä on huomattavan vaatimaton päämäärä, jonka päälle voi sitten halutessaan rakentaa tarkemmin määriteltyä kuvaa todellisuudesta. Mutta se onkin jo sitten ihan toinen juttu.

Ateistien uskonnonvapaus uhattuna?

Teoksen suomalaisessa esipuheessa mainitaan syyksi suomennokselle pyrkimys kohti ”aidosti sekulaaria yhteiskuntaa, jossa kaikkia vakaumuksia kohdellaan tasavertaisesti.” (s.9) Teoksella onkin siis poliittinen agenda, missä ei sinänsä ole mitään pahaa.

Entä kuinka tämä päämäärä sitten saavutetaan? Siihen kirja ei kuitenkaan vastaa, mikä on hieman yllättävää.

Joku voisi epäillä, että annettuun päämäärään sisältyy ristiriita, sillä sekularismi ja tasavertaisuus eivät ilmiselvästi ole samansisältöisiä asioita. Jotkut ateistithan eivät nimenomaan halua myöntää, että esimerkiksi uskonnollinen maailmankatsomus (ja joissakin tapauksissa myös humanismi) ansaitsevat tulla tasavertaisesti kohdelluiksi. Esimerkiksi tunnetuista brittiateisteista Richard Dawkins ja Peter Atkins ovat kieltäneet tämän.

Lause olisi mielekkäämpi jos sekularismin sijasta olisikin kannatettu pluralismia. Mutta pluralismiakaan ei saada pystyyn ilman jonkinlaisia objektiivisia kriteereitä siitä miten maailmankatsomuksia arvioidaan julkisesti, koska kukaanhan ei oikeasti ole valmis väittämään, että ”kaikki käy”.

Steven Gey toteaa omassa uskonnonvapautta koskevassa artikkelissaan, kuinka uskonnonvapaus on vasta osittain toteutunut ateistien kohdalla: ateistia ei rangaista näkemyksistään. Tilanne on kuitenkin riittämätön. Geyn mukaan todellinen tasa-arvo merkitsisi sitä, että sekulaari valtio ei tukisi erityisesti mitään uskontoa tai maailmankatsomusta. Hän kokee, että verovaroin kustannettu tuki uskonnollisille yhteisöille ja kouluille tai uskonnollisten symbolien julkinen käyttö valtiollisissa tilanteissa ”vaivihkaa” ja ”hienovaraisesti”  asettaa ateistit epäreiluun asemaan ja on näin uskonnonvapauden vastaista.

Gey ei kuitenkaan anna esimerkkejä siitä millainen sitten olisi sellainen yhteiskunta, jossa hänen visionsa toteutuisi. Viimeisessä lauseessaan hän esittää, että valtiovallan tulisi harjoittaa ”kollektiivista agnostisismia”; tämä jotenkin mahdollistaisi kaikkien maailmankatsomusten rauhanomaisen rinnakkaiselon.

Koska termiä ei määritellä, on hyvin vaikea päätellä, mitä Gey sillä oikein tarkoittaa. Joitakin hankaluuksia nousee kuitenkin heti mieleen. Ensinnäkään suuri osa ateisteista ei hyväksy agnostisismia. Toisekseen agnostisismia voidaan pitää pragmaattisesta näkökulmasta mahdottomana toteuttaa, koska ihmiset kuitenkin toimivat omien vakaumustensa mukaan. Kolmanneksi miten olisi mahdollista jakaa verovarat siten, että esimerkiksi ateistien rahoja ei käytettäisi kirkkojen hyväksi – tai että kristittyjen veroilla ei ostettaisi aseita, joilla mahdollisesti käydään oikeuttamattomia sotia.

Geyn visio asettuukin veikeään tilanteeseen nimenomaan amerikkalaisessa kontekstissa. Ateisteilla ja katolisella kirkolla näyttää olevan yhtä vaikea tilanne suhteessa valtioon. Molemmat tahot pelkäävät osallistuvansa johonkin syntiin passiivisella hyväksynnällään. Olisiko tässä konstruktiivisen yhteistyön paikka? Muun muassa näiden ongelmien ratkaisu kaikkia tyydyttävällä tavalla vaatii melkoisen vallankumouksellista poliittista filosofiaa.

Sekularismi ja pluralismi

Palaan vielä lopuksi filosofisten argumenttien luonteeseen. Toisin kuin kovissa tieteissä, filosofiassa vallitsee syvä ja todennäköisesti pysyvä erimielisyys kaikissa keskeisissä kysymyksissä. Esimerkiksi meillä ei ole olemassa edes yleisesti hyväksyttyä tiedon määritelmää, vaan useita joidenkin hyväksymiä määritelmiä.

Maailmankatsomukset ovat linkittyneitä eri tavoin näihin argumentteihin, jotka siis antavat vain konsensusta vastustavia tuloksia. Tietyssä mielessä kaikki maailmankatsomukset ovat siis yhtä huonosti tai hyvin perusteltuja, eli ne voidaan hyvin perustein asettaa kyseenalaiseksi. Tätä ei usein rekisteröidä argumentteja esittäessä.

Yksi kohtuullisen luonteva käsitys filosofisten argumenttien luonteesta on, että usein voimme vain todeta jonkin kannan rationaaliseksi, kykenemättä osoittamaan sitä todeksi tai vääräksi. Nähdäkseni luontevampi johtopäätös tästä olisi pluralismi (enemmän näkyvyyttä ja tukea kaikille maailmankatsomuksille) kuin sekularismi (pyrkimys kohti jonkinlaista neutraalia tilaa). Mutta kuten jo totesin, tässä teoksessa saavutaan vasta sille rajalle, josta todella kiinnostavat kysymykset avautuvat.

Käännös on pääsääntöisesti korkealaatuinen. Mukaan on kuitenkin lipsahtanut epästandardeja käännöstermejä kuten ”hienovireisyys”, ”Jumalaisia käskyä koskeva teoria”, ”viimekätinen moraalinen tekijä” ja ”suuri pamaus -kosmologia”.  Teoksen alussa oleva sanasto on hyödyllinen, vaikka sielläkin esiintyy muutamia virheitä ja erikoisuuksia.  Uskonnollisen kokemuksen määritelmä on varsin eksoottinen ja Anselm tuskin tunnistaisi ajatuksiaan anselmilaisen jumalakäsityksen kuvauksesta. Joihinkin artikkeleihin on upotettu suomentajan huomautuksia, jotka joskus ovat harhaanjohtavia tai jopa täysin virheellisiä. Esimerkiksi Jumalan olemusta selitetään suhteessa olioihin käsitteellä ”ihminen”, vaikka käsite ”persoona” lienee ollut se, mitä on haettu. Teokselle olisi ollut eduksi sen tarkistuttaminen jollakin asiantuntijalla, varsinkin kun kyseessä on näinkin merkittävä ja kunnioitusta herättävä hanke.

***Lisää dosentti Vainion ajatuksia teoksesta löytyy Teologisesta Aikakauskirjasta 5/6 2013 (ilmestymispäivä 18.3.2013).***

Kuva: Superfamous@Flickr. CC BY 3.0.