Artikkeli / Jaakko Sorri / 22.4.2014

Auttamisesta ateismiin: syrjäyttävätkö turvaverkot kristinuskon?

Eräät tutkimukset viittaavat siihen, että taloudellisten, terveydellisten ja sosiaalisten epävarmuustekijöiden väheneminen saattaa olla yhteydessä ateismin yleistymistrendiin. Kristinuskon on vastaavasti katsottu vetoavan erityisesti epävarmuuden keskellä eläviin ihmisiin.

Keskimääräisen elintason noustua on monessa länsimaisessa yhteiskunnassa kristinuskon merkitys ja kannatus alentunut. Tässä kirjoituksessa tarkastelen eräitä turvallisuuteen ja elämän epävarmuuteen liittyviä kysymyksiä historiassa ja nykyhetkessä.

Ensimmäisinä vuosisatoina kristinusko levisi ihmiseltä ihmiselle sellaisessa kontekstissa, jossa ei esimerkiksi julkista terveydenhoitoa ollut. Eräissä Rooman valtakunnan kaupungeissa oli kyllä olemassa joitakin ammattialoittain järjestäytyneitä tukiverkostoja, mutta ne eivät olleet avoinna kaikille. Ihmisten tukiverkosto perustui ensisijaisesti sukulaisiin ja ystäviin, joilta saattoi saada apua, mikäli nämä kykenivät ja halusivat tarjota sitä. Suurin osa väestöstä oli köyhiä ja tukijärjestelmien ulkopuolella. Kirkkohistorian professori Kaarlo Arffman on pohdiskellut sitä, mikä kristinuskossa veti ihmisiä puoleensa kirkkohistorian varhaisissa vaiheissa, ja vastannut näin:

“Sanoma kuoleman voittamisesta epäilemättä puhutteli monia ihmisiä. Kuolemattomuuden toivoa kuitenkin tarjosivat muutkin uskonnot. Kaupunkeihin oli levinnyt monia mysteeriuskontoja, joiden mukaan niiden vertauskuvallisiin menoihin osallistuminen varmisti kuolemattomuuden. Kristinusko ei tyytynyt pelkkiin palvontamenoihin. Seurakunnat vaativat jäseniltään esimerkiksi väkivallasta ja avioliiton ulkopuolisesta seksistä luopumista. Naisille avioliiton kunniassa pitäminen antoi turvallisuutta. Lisäksi heille oli tärkeää, että kristityt eivät hyväksyneet aborttia, johon monet naiset kuolivat, ja ei-toivottujen lasten heitteille jättämistä… Kristinuskolla oli – – tarjottavana sellainen uskonnollisen sanoman, elämäntavan ja turvallisuuden yhdistelmä, joka vastasi tulevaisuuden edessä epävarmojen kaupunkilaisten odotuksia.” (Arffman 2011, 19-20)

Ilmeisesti jo varsin varhaisessa vaiheessa kristinuskon leviämiseen alkoivat liittyä sosiaali- ja terveydenhuoltoasiat. Monissa kaupungeissa kristityt alkoivat tarjota apua sekä samanuskoisille että muille, mikä oli poikkeuksellista antiikin ajan kaupungeissa. Taustalla olivat muun muassa Jeesuksen opetukset “laupiaasta samarialaisesta”; vertauskertomuksen nähtiin teologisesti velvoittavan kristittyjä toimimaan samoin ja auttamaan muita. Sairaiden ja köyhien auttamista pidettiin siis suositeltavana.

Antiikin ajan lääketieteen erikoisasiantuntijan, professori Gary Ferngrenin mukaan kristinuskon historiassa ensimmäisinä vuosisatoina voidaan terveydenhoitoasioihin liittyen nähdä monenlaisia kehityskulkuja. Jo ensimmäisellä vuosisadalla alkoi kristittyjen parissa esiintyä järjestäytynyttä toimintaa ihmisten auttamiseksi näiden sosiaalisissa ja fyysisissä tarpeissa.

Myös virusepidemiat, joihin ei antiikin aikaan ollut tiedossa parannuskeinoa, mutta jotka johtivat lukuisten ihmisten kuolemaan, vaikuttivat kristittyjen auttamishistoriaan. Kun kaupungeilla ei ollut auttamisohjelmia, sairastuneiden auttaminen ohjautui pikku hiljaa paikallisten kristittyjen luontaiseksi tehtäväksi. Kolmannella vuosisadalla kristittyjen auttamistoiminta oli esimerkiksi Roomassa järjestäytynyt niin laajamittaiseksi, että Ferngren pitää sitä koko antiikin maailman laajamittaisimpana auttamisohjelmana. Kristityt omaksuivat muun muassa juutalaisilta ja kreikkalaisilta lääketieteellistä osaamista, jonka katsoivat suurelta osin yhteensopivaksi oman maailmankatsomuksensa kanssa, ottivat sen käyttöön ja kehittivät sitä edelleen.

Nikean ensimmäisen kirkolliskokouksen jälkeen 300-luvulla jKr. sairaaloita rakennettiin ensin Välimeren alueelle ja edelleen läntiseen Eurooppaan. Kirkolliskokouksessa linjattiin monen muun asian ohella myös hoitolaitosten rakentamisesta kaupunkeihin. Sairaalat olivat Ferngrenin mukaan huomattava ihmisten systemaattiseen hoitamiseen liittyvä innovaatio. Sairaaloiden historian alkuvaiheessa hoito oli usein luonteeltaan lähinnä palliatiivista, eikä niihin aina saatu lääkäreitäkään. Sairaalat toimivat usein luostareiden yhteydessä. Sairaalat olivat Euroopassa pitkään pääasiassa kristittyjen ylläpitämiä.

Ferngrenin mukaan ehkä merkittävin hoitamis- ja huolehtimisasioihin liittyvä muutos liittyi kuitenkin filantrooppiseen ihmisnäkemykseen. Antiikin ajan kulttuureissa oli varsin mullistavaa nähdä kaikki ihmiset huolenpidon arvoisina. Teologinen ajatus kaikkien ihmisten arvokkuudesta ja siitä, että köyhiä ja sairaita sekä myös esimerkiksi heitteille jätettyjä lapsia ylipäätään pitäisi auttaa, ei ollut ajettavissa helposti ja nopeasti läpi.

Kristinusko ja turvallisuus

Arffmanin mukaan kristinusko vetosi antiikin kaupungeissa eläviin ihmisiin osaltaan siksi, että se vastasi epävarmuudessa elävien kaupunkilaisten kaipauksiin. Usko antoi voimaa ja laajemman perspektiivin epävarmuuden ja rauhattomuuden keskellä eläville ihmisille

Nyt eletään yhteiskunnassa, jossa ihmiset saavat turvallisuudentunteeseen liittyviä tarpeitaan “täytettyä” osin julkisen sektorin tarjoamilla tai ihmisten erikseen itselleen ostamilla palveluilla ja vakuutuksilla. Vähävaraisia tuetaan yhteiskunnassamme sekä taloudellisin tulonsiirroin että yhteiskunnan järjestämän henkilökohtaisemman avunkin kautta.Valtio ja kunnat sekä yksityiset firmat järjestävät terveydenhoitopalveluita, joiden kustannuksia maksetaan huomattavalta osin verovaroin.

Terveydenhoidon taso ja hoitotulokset ovat kohonneet viimeisinä vuosisatoina ja vuosikymmeninä huomattavasti lääketieteellisen osaamisen kehityksen myötä. Osaa sosiaali- ja terveydenhuollon tehtävistä hoitavat myös erilaiset järjestöt. Samalla kirkkokuntien rooli yhteiskunnassa on vähentynyt.

Turvallisuusteema on nykyäänkin kuitenkin keskeinen osa kristillistä sanomaa. Ajatus kristillisen uskon mukanaan tuomasta turvasta näkyy esimerkiksi monissa hengellisten laulujen sanoituksissa. Sana “turva” esiintyy ainakin 70:ssä virsikirjan virressä (nykyiset lisäosat huomioiden). Luku ei edes kata kaikkia virsiä, joissa viitataan turvallisuusasioihin tai epävarmuuteen, sillä muillakin ilmauksilla sanoitetaan teemaan liittyviä ajatuksia.

Epävarmuushypoteeseistä

On esitetty, että erilaisten maailmankatsomusten yleisyys yhteiskunnassa voisi riippua ihmisten tulevaisuutta koskevien odotusten, kuten terveyteen ja käytettävissä olevien varojen määrään liittyvän epävarmuuden asteesta. Ihminen turvautuu tavanomaista herkemmin kristinuskon Jumalaan, jos hän elää nyt tai on aiemmin elänyt tilanteessa, jossa tulevaisuus ei ole tuntunut turvatulta. Jos varmuus tulevaisuudesta, kuten terveydestä tai vakaasta taloudesta, pysyvästi kasvaa, tämän hypoteesin mukaan uskonnollisten elementtien merkitys ihmisten elämässä keskimäärin vähenee ja toiset uskonnot, agnostismi sekä ateismi yleistyvät.

Kristinuskon vetovoimaan taas saattaa vaikuttaa positiivisesti esimerkiksi se, jos ihminen elää ympäristössä, jossa elämän rajallisuus on näkyvää, eikä esimerkiksi kuolevia tai jo kuolleita ihmisiä piilotella.

Eräät lähempänä nykyaikaa tehdyt tutkimukset ovat antaneet viitteitä siitä, että epävarmuuden määrä yhteiskunnassa, lähipiirissä tai yksilötasolla voisi olla nykyäänkin yhteydessä siihen, miten ihmiset suhtautuvat kristinuskon sanomaan. Epävarmuuden määrää on vaikea objektiivisesti määrittää. Aihepiiriä on siksi tutkittu erilaisia indikaattoreita valikoiden ja hyödyntäen. Monissa turvallisuuden ja uskonnollisuuden yhteyttä analysoinneissa tutkimuksissa ei ole valitettavasti eritelty sitä, minkälaisten uskonnollisten näkemysten tai toimintatapojen yhteyttä niissä on lopulta selvitetty.

Tim Immerzeel ja Frank van Tubergen ovat tutkittuaan 26 euroopan maassa (joissa yleisin uskonnollisuuden muoto on kristinusko) toteutetun kyselytutkimusten vastauksia katsoneet tulostensa tukevan sitä, että turvallisuusindikaattorit ja uskonnollisuus ovat yhteydessä toisiinsa monessakin mielessä. Uskonnollisuutta he pyrkivät indikoimaan kahdella kriteerillä: ihmisten raportoimalla kirkossa käyntien määrällä sekä näiden vastauksilla kysymykseen heidän uskonnollisuudestaan.

Tutkijat raportoivat, että pysyvässä työsuhteessa olevat käyvät merkittävästi vähemmän kirkossa kuin muut. Ihmiset, jotka ovat määräaikaisessa työsuhteessa kävivät 15 % pysyvässä työsuhteessa olevia todennäköisemmin kirkossa, työttömät 31 %, opiskelijat 81 % ja työmarkkinoiden ulkopuolella olevat 25 % todennäköisemmin.

Myös ihmisten itse raportoima kuvaus omasta uskonnollisuudestaan tuki tutkijoiden näkemystä työtilanteen yhteydestä ihmisen uskonnollisuuteen. Ihmisen oman työllisyystilanteen lisäksi havaittiin myös kumppanin työllisyystilanteen vaikuttavan sekä ihmisen itse raportoimaan uskonnollisuuteensa että todennäköisyyteen käydä kirkossa saman suuntaisesti.

Nykytilanteen lisäksi perheen taloudellisen tilanteen varmuus ihmisen lapsuudessa vaikuttaisi Immerzeelin ja van Tubergenin mukaan olevan myös yhteydessä myöhempään kirkossakäyntiaktiivisuuteen: taloudellisesti tiukassa ympäristössä lapsuutensa eläminen on positiivisesti yhteydessä myöhempään uskonnolliseen aktiivisuuteen, ja vastaavasti vahva taloudellinen asema lapsuudessa on yhteydessä myöhempään agnostismiin tai ateismiin.

Myös sillä vaikutti olevan merkitystä, onko ihmisen elinaikana hänen kotimaassaan käyty jossain vaiheessa sotaa: sota-ajan omassa maassaan kokeneet ovat todennäköisemmin uskonnollisesti aktiivisia kuin sotaa kokemattomat. Poikkeuksena tutkijat raportoivat isän puutteen lapsuudesta, joka todennäköisesti lisää kyllä perheen taloudellista epävarmuutta, mutta jollaisen lapsuuden eläneillä kirkossa käymisen todennäköisyys on keskimääräistä alempi.

Esimerkiksi myös Nigel Barber on esittänyt turvallisuustilanteen olevan yhteydessä uskonnollisuuteen. Analysoituaan 137 maan tilastoja ”epävarmuushypoteesista” käsin Nigel Barber on esittänyt, että ”epäuskonnollisuuden” yleisyys yhteiskunnissa riippuisi mm. asuinmaan talouden kehityksestä, tuloerojen määrästä, ihmisten henkilökohtaisesta verotusasteesta ja terveydenhoidon tasosta. Barberin tutkimusta voidaan aiheellisesti kritisoida monin tavoin, mutta epävarmuushypoteesi herättää ainakin monenlaisia ajatuksia ja mahdollisuuksia jatkotutkimuksiin.

Lopuksi

Toisten ihmisten auttaminen on ollut erottamaton osa kristinuskon historiaa. Painotus on vaihdellut eri aikoina ja eri liikkeissä, mutta voitaneen sanoa, että auttaminen on kuitenkin läpi historian ollut keskeisesti mukana sekä kristillisessä opetuksessa että elämässä. Kirkot tekevät yhä diakoniatyötä sekä lähialueilla että kauempana sekä työntekijöiden välityksellä että yksittäisten jäsentensä kautta.

Myös nykyisessä kristillisten kirkkojen lähetystyössä yksi tavoite on parantaa ihmisten elinoloja ja turvallisuutta, kuten edistää köyhempien maiden terveydenhoidon kehittymistä ja ihmisten kouluttautumista, vähentää ruokapulaa sekä toimia väkivaltaisten konfliktien ennaltaehkäisemisen puolesta.

Jos terveydenhoidon kehittyminen ja köyhyyden poistaminen todella alentaa epävarmuutta ja uskonnollisuutta yhteiskunnissa, diakoniatyön voisi ajatella ihmisten taloudellista ja terveydellistä asemaa parantaessaan jopa pitkällä aikajänteellä tarkasteltuna  syövän kristinuskon kannatusta — ainakin silloin, jos diakonia irtoaa kristillisestä sanomasta. Ihmisten auttaminen on ollut ja tulee jatkossakin olemaan yksi osa kristittyjen tehtäviä ympäri maailman, sillä se on sisäänrakennettu elementti kristillisen uskon elämisessä todeksi — ja ollut sitä jo kristinuskon varhaisvaiheista saakka.

Niin sanottu hyvinvointiyhteiskunta hoitaa nykyään monia niistä tehtävistä, joita kirkot, seurakunnat ja yksittäiset kristityt ovat aikoinaan hoitaneet sosiaali- ja terveydenhuollon sekä koulutuksen saralla, vieläpä huomattavasti laajamuotoisemmin. Kristilliset kirkkokunnat ovat samalla menettäneet osan vanhoista toimintakanavistaan, jotka aikoinaan toimivat myös niiden erottautumistapoina, mutta tämä ei ole ainoa vaikutustapa. Kun yhteiskunta automaattisesti järjestää esimerkiksi eläkkeen ja sairausvakuutuksen, tämä samalla myös vähentää ihmisten epävarmuutta tulevaisuudestaan.

Tällä kaikella voi olla vaikutusta kristinuskon kannalta, jos ja kun kristinusko on uskontona (eräistä muista uskonnoista poiketen) yhä luonteeltaan erityisesti epävarmuuden keskellä eläviin ihmisiin vetoava. Kirkkojen sanoman ytimessä on yhä iankaikkinen turva, ja ne tarjoavat myös apua tässä ajassa.  Kohoavan elintason haaste, jonka seurauksena moni ihminen ei koe tarvitsevansa ulkopuolista turvaa, voi olla 2000-luvulla yksi merkittävimmistä kristillisten kirkkokuntien haasteista.

Lähteet

Arffman, K. 2011. Kristinuskon historia. Edita.

Barber, N. 2013. A Cross-National Test of the Uncertainty Hypothesis of Religious Belief. Cross-Cultural Research. Vol. 45, No. 3. 318-333.

Ferngren, G. B. 2009. Medicine and Health Care in Early Christianity. John Hopkins University Press.

Immerzeel, T. & van Tubergen, F. 2011. Religion as Reassurance? Testing the Insecurity Theory in 26 European Countries. European Sociological Review. Vol. 29, No. 2. 359-372.

Kuva: Mike@Flickr.comCC BY-NC-ND 2.0.

Ylös