Haastattelu / Olli-Pekka Vainio / 22.8.2017

Kummituksia, avaruusaluksia ja teologiaa. Zoë Lehmann Imfeldin haastattelu

Zoë Lehmann Imfeld väitteli teologian tohtoriksi aiheenaan viktoriaaniset kauhutarinat. Nyt hän työskentelee Euroopan avaruusjärjestön poikkitieteellisessä projektissa. Mitä ihmettä kirjallisuudentutkimuksessa, teologialla ja avaruustutkimuksella on tekemistä keskenään?

Olet kirjoittanut kirjan viktoriaanisista kummitusjutuista ja teologiasta. Kombinaatio voi kuulostaa hieman erikoiselta. Mitä opetettavaa 1800-luvun kummituksilla on nykypäivän ihmisille – tai teologeille?

Viktoriaanisen ajan kiinnostuneisuus aaveisiin on hyvin lähellä omaa kulttuurimaisemaamme, ehkä enemmän kuin osaamme odottaakaan. Nämä tarinat ovat täynnä sankareita, jotka ovat ”nykyaikaisia” ja ”tieteellisiä” ajattelussaan. He ovat kaikki vakuuttuneita siitä, että maailmassa on hyvin vähän sellaista, jota he eivät osaa selittää. Tarinat käsittelevät usein sitä, mitä päähenkilöille tapahtuu, kun he kohtaavat jotain, mille ei oikein tahdo löytyä selitystä. Heidän on tarkasteltava uudelleen maailmankuvaansa tavalla, joka ottaa huomioon uudet kokemukset.

Zoë Lehmann Imfeld.

Otetaan esimerkiksi M.R James. James oli Raamatun historian tutkija Cambridgen yliopistossa. Vaikka hän oli tyypillinen Englannin anglikaanikirkon jäsen, hänen työnsä oli vankasti juurtunut akateemiseen tarkkuuteen. Tällaisia olivat myös hänen tarinansa päähenkilöt – tiedemiehiä ja akateemikkoja, ja jos he olivat kiinnostuneita muinaisista teksteistä tai taikauskoista, niitä tarkasteltiin etäältä tieteellisen viileästi. On varsin häiritsevää, kun tutkimuksen kohteet, artefaktit ja uskomukset, osoittautuvatkin oikeiksi ja tosiksi. Näiden kohtaamisten seurauksena Jamesin hahmot muuttuvat eri tavoin.

Olemme nykyään samankaltaisessa tilanteessa. Monet meistä jakavat samanlaisen maailmankuvan viktoriaanisten materialistien kanssa. Me pidämme tiedettä yhdenlaisena uskomusjärjestelmänä, ja samalla meillä on muita uskomusjärjestelmiä, jotka joutuvat erilaisiin kohtaamisiin keskenään, ja joskus nämä haastavat toisensa perinpohjaisesti. Ajatus tuntemattomasta vastakkainasetteluna tai haasteena on edelleen merkityksellinen.

Useat tutkimukset ovat viitanneet siihen, että ihmiset, varsinkin nuoret, lukevat yhä vähemmän. Olemme varmasti yhtä mieltä siitä, että tämä on huolestuttava kehitys. Minkälaista kirjallisuutta teologian tai teologiaa harrastavien tulisi mielestäsi lukea?

Kaikenlaista ja mahdollisimman paljon! Me kaikki tiedämme, kuinka perustavaa kertomus eli ”narratiivi” on teologialle. Juutalais-kristillisen tarinan funktio on selittää tai opettaa sitä, millainen maailma pohjimmiltaan on. Teologit työskentelevät nimenomaan tämän kertomuksen parissa; heidän työnsä on yrittää ymmärtää ja tulkita sen merkitystä. Fiktio tarjoaa tilan, jossa tämä ymmärtäminen voi tapahtua. Monesti fiktiossa hahmot osallistuvat juutalais-kristillisen perinteen tarinoihin ja kertomuksiin, mutta he tekevät niin pinnallisesti, joskus tiedostamatta, ja joskus jopa naurettavasti. He eivät ole tietoisia tarinan didaktiikasta tai sen tarinan tuloksesta, josta he ovat osa. Mahdollisuus osallistua näihin kertomuksiin tästä näkökulmasta on uskomattoman arvokas teologian tekemiselle.

Työpaikkasi on Center for Space and Habitability Bernin yliopistossa. Mihin tiedemiehet tarvitsevat humanisteja? Vai tarvitsevatko he oikeastaan?

En yritä väittää, että luonnontieteilijät tarvitsevat humanistisia tieteitä voidakseen harjoittaa omaa tutkimustyötään, mutta mielestäni humanististen tieteiden edustajien mahdollinen rooli on sama kuin kirjallisuuden rooli, jota olen ehdottanut teologeille. Näkökulma, johon kaikki humanistiset tieteet eri tavoin osallistuvat, on tarinan tarjoaminen maailmalle. Loppujen lopuksi myös luonnontieteet lähestyvät maailmaa tarinan näkökulmasta, minkä kautta maailmaa, tai joitain osia siitä, voi ymmärtää entistä paremmin. On yleinen pelko, että humanististen tieteiden, kuten kirjallisuuden ja teologian, erilainen näkökulma uhkaa tieteen objektiivisuutta. Silti uskon, että monet luonnontieteilijät yhä enemmän tunnustavat, että nämä kaksi tulokulmaa voivat olla rinnakkaisia ​​ja avittaa toisiaan, eivätkä kilpailla keskenään.

Miten oma tutkimuksesi liittyy tähän kysymyksenasetteluun?

Työskentelen osana monitieteistä tutkimusprojektia, joka pohtii ja analysoi maapallon ulkopuolisen elämän mahdollisuuksia. Itse tutkin niitä filosofisia ja teologisia vaikutuksia, joita tällaisella tutkimuksella on käyttäen tieteiskirjallisuutta ensisijaisena materiaalina. Työ tämänkaltaisessa ympäristössä on mielenkiintoista, mutta se on myös erittäin haastavaa. Tapa, jolla luonnontieteilijät puhuvat tutkimustyöstään, on usein hyvin kaukana humanistisesta diskurssista.

Entä onko luonnontieteillä jotain opetettavaa humanistisille tieteille?

Luonnontieteellinen tutkimus käytäntöineen tarjoaa selkeät puitteet, joiden avulla tuloksia voidaan tulkita. Tämä tietty rigoristinen asenne olisi hyödyllinen humanistisen tutkimuksen kannalta. Esimerkiksi kirjallisuuden tutkijat ja teologit voisivat ahkerammin kysyä, millaisia ​​tutkimuksellisia ja metodisia odotuksia meidän pitäisi asettaa itsellemme? Minkälaiset viitekehykset vaikuttavat omiin tulkintoihimme?

NASAn laatima kuvitteellinen matkaposteri Trappist-1e –planeetasta. Matkojen varaaminen ei toistaiseksi ole mahdollista.

NASA julkisti viime keväällä Trappisti-1 –järjestelmän löydön, joka on toistaiseksi merkittävin eksoplaneettahavainto. Kun löytöä koskeva data julkistettiin Nature-journaalissa, mukana oli myös lyhyt tieteiskertomus, ikään kuin eräänlaisena kommentaarina. Kuulin myös, että sinua oli pyydetty alkuperin kirjoittamaan se…?

Kyllä, minua pyydettiin tehtävään, mutta jouduin selittämään tiedemiehille, että kirjallisuudentutkijat eivät ole välttämättä hyviä kirjailijoita… Sen sijaan, ja onneksi, he kääntyivät kokeneen kirjailijan Laurence Suhnerin puoleen. Hänen lyhyt tarinansa ”The terminator. Dreams of another world” on tosiaan nyt vapaasti luettavissa Naturen sivuilla.

Miksi tieteellisen artikkelin kylkeen nähtiin tarpeelliseksi kirjoittaa novelli?

Trappisti-1-järjestelmä sisältää useita potentiaalisesti maata muistuttavia planeettoja. Tämä on todellinen jytky suuren yleisön mielikuvitukselle. Realistisesti ottaen nämä planeetat eivät ole lainkaan samankaltaisia ​​kuin maapallo. Ne eivät ole asumiskelpoisia, emmekä me tule koskaan matkustamaan niihin (ainakaan lähimpien sukupolvien aikana).

Löytö itsessään on kuitenkin tietynlaista tarinankerrontaa, joka nousee tiedon lisääntymisestä ja tulkinnasta. Planeetat, niiden koko ja niiden kiertoradan kuvio tunnistetaan fotometrisestä datasta – lähinnä mittaamalla, milloin planeetat estävät osan tähden valosta. Tarinassa nämä tiedot liitetään kertomukseen avaruusaluksessa varttuneesta tytöstä, joka (monien sukupolvien jälkeen) on saavuttanut Trappisti-1-järjestelmän. Nämä kaksi kertomusta yhdessä luovat humanististen ja luonnollisten näkökulmien vuorovaikutuksen. Tiedosta, puhtaasta kylmästä datasta, tulee jotain konkreettista. Tytön tarina päättää matkan, jonka oman aikamme tutkijat aloittivat.

Suhnerin tarina on varovaisen optimistinen.  Suuri osa tieteiskirjallisuudesta on kuitenkin avoimen dystooppista. Miksiköhän näin on?

Joskus näyttää siltä, ​​että tieteiskirjallisuus on tosiaan ylettömän pessimististä. 1700- ja 1800-lukujen aikana proto-tiede-fiktiot olivat usein utopiaa (esimerkiksi Margaret Cavendishin ”The Blazing World” tai Francis Baconin ”New Atlantis”), mutta niiden tarkoituksena oli myös korostaa, kuinka ei-utopistinen todellinen yhteiskuntamme on. Kun utopiaa kuvataan kaunokirjallisuudessa, lukijoina emme pidä niitä juuri koskaan vakuuttavina.

Eli siksi siis huomaan tuhahtelevani lukiessani Platonin Valtiota?

Juuri niin. Meille on luonnollista etsiä yhteiskunnasta halkeamia. Teologisesta näkökulmasta tämä sopii kuvaan. Utopistiset maailmat eivät sovi yhteen ajatuksen kanssa ihmisistä langenneina olentoina.

Darko Suvin, johtava tieteiskirjallisuuden tutkija, erottaa ”anti-utopistisen fiktion” ja ”pelkän dystopian”. Anti-utopiat olisivat yhteiskuntia, jotka on tarkoituksella rakennettu utopioiksi, mutta jotakin niissä menee vikaan (kuten Aldous Huxleyn Uljas uusi maailma) ja pelkät dystopiat ovat yhteiskuntia, jotka ovat jollakin tapaa huonompia kuin omamme. Näissä dystopioissa näemme oman yhteiskuntamme siemenet. Mielestäni on selvää, että tällaiset dystopiat ovat erittäin hyvin tunnistettavissa kristillisestä perinteestä. Tämä on tarina, jonka me kaikki tiedämme – ihmisillä on Eden, ihmiset pilaavat Edenin.

Jos valitsisit yhden ihmisen tulevaisuudesta kertovan kirjallisen kuvauksen, mikä se olisi ja miksi?

Se olisi tietenkin Douglas Adamsin Linnunradan käsikirja liftareille! Myönnän, ettei tarina ala kovin valoisasti. Maa ei edes selviydy ensimmäisestä luvusta, kun planeettamme tuhotaan intergalaktisen liikenneväylän tieltä. Silti se on ainoa fiktiivinen maailmankaikkeus, joka sisältää oman matka-oppaansa.

Zoë Lehmann Imfeldiä haastatteli Olli-Pekka Vainio.

Iso kuva: Olli-Pekka Vainio.

Ylös