Matti Leisola, Evoluutiouskon ihmemaassa. Datakirjat 2013, 267 s.

Bioprosessitekniikan emeritusprofessori Matti Leisola on kirjoittanut teoksensa ”Evoluutiouskon ihmemaassa” kertoakseen, miten hänen omat ennakkokäsityksensä elämän synnystä ja kehityksestä ovat muuttuneet. Hän aloitti biokemistin tutkijanuransa naturalistisen evoluutioparadigman pohjalta.

Jo 1970 -luvulla hänen epäilyksensä sitä kohtaan kuitenkin heräsivät. Syynä olivat biokemian oppikirjoissa esitetyt naturalistiset selitykset elämän synnystä. Niissä väitettiin, että laboratoriokokeissa oli pystytty muodostamaan elämän esiasteita kuumentamalla aminohappoja olosuhteissa, jotka vastasivat maapallon alkuilmakehän koostumusta.

Leisola havaitsi vähitellen, että tämä ei voi pitää paikkaansa. Todistusaineisto tukee pikemminkin sellaista teoriaa, että elämän synty ja monimuotoisuus vaatii ”älykkäitä syitä”, materian ulkopuolista suunnittelijaa, joka on biologiseen elämään kuuluvan informaation synnyn ja sen lisääntymisen syy.

Marttyyrin viitta ylle?

Kirja on jaettu 15 lukuun, joista kukin käsittelee jotain puolta siitä vastustuksesta, joita Leisola on kohdannut vallitsevasta paradigmasta poikkeavan ajattelunsa vuoksi.  Alussa (1970- ja 1980 -luvut) suomalainen julkisuus ja tiedeyhteisö vaikuttavat olleen nykyistä vastaanottavaisempi evoluutioteorian kritiikille (luvut 3 ja 4: ”Opiskelijat kuuntelevat” ja ”Professorit kiinnostuvat”). 2000-luvusta kertovien lukujen otsikot heijastelevat negatiivisempaa asennetta (”Rehtorit pelästyvät”, ”Kustantajat epäröivät”, ”Yle varoo ja varoittaa”, ”Kirkko mukautuu”, ”Skeptikot hermostuvat”, Darvinistit pelottelevat”.

Kirjan dispositiosta voi saada sellaisen kuvan, että Leisola kerjää itselleen marttyyrin viittaa, jolla peittää argumenttiensa ohuuden. Sanoohan hän johdannossa käsittelevänsä ”torjuntamekanismeja, vihaa, ennakkoluuloja, halveksuntaa, pelkoja, valtapeliä ja vainoja, joita jokainen vallitsevaa evoluutioparadigmaa – ja sen taustalla olevaa naturalistista maailmankuvaa – vastaan nouseva saa kokea.”

Lukiessa tällainen käsitys katoaa. Leisola liittää nimittäin jokaiseen lukuun perusteellisen evoluutioteorian jonkin osan kritiikin. Ne osoittavat, että ”evoluutiouskon ihmemaassa” hänen näkökantansa on usein tyrmätty tai niitä on halveksittu niihin perehtymättä. Samalla Leisola marssittaa esiin vaikuttavan määrän kansainvälisen tiedeyhteisön jäseniä. Hän ei suinkaan ole vallitsevan paradigman kritiikissään yksin eikä vailla perusteita.

Tarkoitukseni on tässä arvostelussa arvioida kirjaa ennen kaikkea teologina. Biologisten tai biokemiallisten tai paleontologisten väitteiden paikkansapitävyyttä en kykene kunnolla arvioimaan, mutta sivuan joitain niistäkin maallikkona.

Elämän synty

Ensimmäisen luvun alku käsittelee sitä, kuinka Leisolan epäilykset vallitsevaa elämän syntyä koskevaa teoriaa kohtaan heräsivät. Loppu luvusta on omistettu epäilyksen perusteille: maapallon varhaisissa olosuhteissa ei ole voinut syntyä spontaanisti sellaista aminohappojen settiä kuin elämässä on. Myöskään DNA- ja RNA –molekyylien synnylle ei ole olemassa uskottavia naturalistisia malleja.

Naturalistiselle teorialle ratkaisematon ongelmana on Leisolan mukaan myös elävän solun proteiinien ns. ”kiraalisuus” eli ”kätisyys”; samoin se, miten elämän mahdollistava geneettinen, semanttinen informaatio olisi voinut syntyä spontaanisti elottomasta luonnosta vailla aineen ulkopuolista informaatiota ja älykästä suunnittelua. Biologisen informaation käsitettä ja sen naturalistiselle paradigmalle aiheuttamia periaatteellisia ongelmia käsitellään laajemmin myös luvussa 6 (s. 101-108).

Leisolan mukaan ”kemiallisen evoluution teoriat ovat täydellisessä vararikossa” (s. 31). Siitä huolimatta suurelle yleisölle annetaan kuva, että naturalistinen teoria elämän synnystä on lähes todistettu tosiasia. Leisolan mukaan tämä johtuu siitä, että kulttuurissamme vallitsee maailmankatsomuksellinen vakaumus, jonka mukaan – kaikista epäonnistumisista huolimatta – elämän synty ja kehitys on mahdollista selittää ilman aineen ulkopuolisia syitä.

Aukkojen jumala?

Leisola ajattelee, että naturalistisen teorian vararikon vuoksi on uskottavampaa lähteä liikkeelle sellaisesta teistisestä perususkomuksesta, että elämän synnyllä ja kehityksellä on oltava materian ulkopuolinen, älykäs syy.

Tämä hyppy voi herättää lukijassa voimakasta kritiikkiä. Eikö Leisola turvaudu tässä heti alusta alkaen ”aukkojen jumalaan”? Eli siis siihen, että Jumala oletetaan kritiikittömästi sellaiseen todellisuuden kohtaan, jota ei kyetä vielä tieteellisesti kokonaan selittämään.

Leisola puolustautuu tuota kritiikkiä sanomalla, että ”Aukkojen jumala” -tyyppinen kritiikki toimii yhtä hyvin myös toiseen suuntaan, siis naturalismia vastaan. Nähdäkseni hän tahtoo tällä sanoa, että naturalistinen selitys olettaa jumalauskoon verrattavissa olevalla vimmalla olevansa oikeassa, siitä huolimatta, että perusteita teorian aukkopaikkojen tilkkeeksi ei löydy.

Leisolan mukaan parempi vaihtoehto vastavuoroisten aukkoargumenttisyytösten  sijaan olisi ”arvioida sopiiko todistusaineisto paremmin  naturalistiseen vai teistiseen näkemykseen” (s. 11).

Näin Leisola olettaa itse tekevänsä, samoin kuin hänen kannattamansa Intelligent Design -liike: ”ID on teoria suunnittelusta, ei pelkästään negatiivinen argumentti evoluutiota vastaan. ID ei ole teoria suunnittelijasta tai yliluonnollisesta olennosta. ID on historiallinen tiede ja siten metodologisesti verrattavissa uusdarvinismiin. ID käyttää argumenttina tieteellisiä havaintoja biologian monimutkaisesta spesifisestä informaatiosta. ID käyttää tieteellistä metodia biokemiassa, paleontologiassa, systematiikassa ja genetiikassa.

Kullakin näillä alueilla ID tekee havaintoja, laatii hypoteeseja, tekee ennusteita, joiden pohjalta voidaan tehdä kokeita ja niiden pohjalta johtopäätöksiä. ID on siten luonnontieteellinen teoria, joka väittää, että älykkäät syyt ovat paras selitys tietyille luonnollisille ilmiöille” (s. 137-138).

Tieteen ja uskonnon sekoittamista?

Leisola ei siis katso sekoittavansa tiedettä ja uskontoa. Hänen kannattamansa versio Intelligent Design -teoriasta ”ei ole teoria suunnittelijasta tai yliluonnollisesta olennosta”.

Tähän liittyy mielestäni keskeisin aiheesta käytyä keskustelua hankaloittava sekaannus. Useimmat Leisolan vastustajat vetoavat jo ennen keskustelun alkuun pääsyä siihen, että Leisola on kristitty hörhö, joka tunkee Raamatun, Jumalan ja Jeesuksen lähtökohtaisesti ja perusteitta tieteeseen.

Tämän osoittaa vaikkapa Leisolan siteeraama, Helsingin Sanomien ”päällikkötasolta” saama vastaus, jonka hän sai lähetettyään kyseisen lehden toimitukseen vastineen häntä vastaan esitettyyn kritiikkiin:

”Lopettakaa tuo pseudotieteellisten vastineiden puoliasiallinen kehittely ja kaartelu Hesariin. Jos teette niin, niin sanokaa samalla suoraan että olette kunnon uskovaisia. Olisi meille lukijoille ja suomalaisille ja kaikille paljon helpompaa: käyttäkää rohkeasti sanaa jeesus.” (s. 98).

Samasta, ehkä tahallisesta sekaannuksesta kertoo myös prof. Esko Valtaojan perustelu sille, miksi kukaan skeptikoista ei ole lähtenyt keskustelemaan Leisolan kanssa elämän synnyn arvoituksesta: ”Me rontit myös vältämme avointa keskustelua koska emme ole kiinnostuneita väittelemän sitä, onko Maa litteä pelkästään koska Raamatussa niin sanotaan. Mistään muustahan kreationismissa ei loppujen lopuksi ole kyse” (s. 159).

Leisola ei mielestäni sekoita tiedettä ja uskontoa. Hän on toki tunnustava kristitty. Silti ”Evoluutiouskon ihmemaassa” kirjassa esitetyt argumentit eivät perustu Raamattuun. Kristinuskon Jumala mainitaan pari kertaa, hänen Logoksensa kerran, keskeisen argumentin kannalta kuitenkin vähäarvoisessa roolissa (aiheesta kuitenkin lisää tämän artikkelin lopussa).

Leisola ei nähdäkseni pyri kirjallaan osoittamaan, että hänen olettamansa elämän alkusynnyn ja kehityksen aikaansaanut ”älykäs syy” tai ”suunnittelija” olisi juuri Raamatun tai Jeesuksen Kristuksen Jumala. Hän argumentoi luonnontieteen foorumilla ja pyrkii osoittamaan, että sen käyttämien kriittisten metodien valossa on järkevää hylätä naturalistinen paradigma ja olettaa, että elämä on materian ulkopuolisen teleologisen suunnittelun tulos.

Se, että Leisola oman kristillisen uskonsa perusteella tulkitsee tämän teismin kristillisesti, se on mielestäni eri asia kuin se, että hän jeesustelisi illegitiimisti tieteen areenalla.

Tämän ei pitäisi olla teologisesti mitenkään erityisen vaikeata ymmärtää. Onhan kristillisessä teologiassa kautta aikain erotettu toisistaan filosofiaan ja järkeen perustuva luonnollinen teologia ja yliluonnollinen, Kristus-ilmoitusta vaativa yliluonnollinen teologia.

Monelta Leisolan kriitikolta tämä erotus tuntuu olevan täysin pimennossa. Se estää heitä näkemästä, että Leisola voi argumentoida kannattamansa teismin puolesta luonnontieteen foorumilla, vaikka toisaalta tulkitsee tämän teismin kristillisesti sellaisella foorumilla, joka edellyttää muuta kuin luonnontieteen ja filosofisen järjen.

Samalla kriitikoilta tuntuu unohtuvan se, että ei luonnontiede aina ole ollut naturalistista. Kun länsimaiden moderni luonnontiede syntyi uuden ajan alussa, taustalla oli aivan varmasti vaikuttamassa sellainen teistinen perususkomus, että maailma on viisaan Luojan luoma.

Leisola viittaa tähän huomionarvoiseen seikkaan pariin otteeseen. Sen perusteella hän on mielestäni oikeassa johdannossa esittämässään metodisessa vaatimuksessa: ”Aukkojen jumala” syytösten sijasta parempi vaihtoehto ”onkin arvioida sopiiko todistusaineisto paremmin naturalistiseen vai teistiseen näkemykseen.” Eräs puolustusreaktio niille, jotka eivät tällaiseen Leisolan ehdottamaan arviointiin halua lähteä, on asiantuntematon turvautuminen siihen, että tällaisen ehdottaja on pseudotieteellinen jeesustelija.

Leisolan kritiikki naturalistista evoluutioteoriaa vastaan

Leisolan kritiikki naturalistista evoluutioteoriaa vastaan perustuu väitteeseen, että sattumanvaraiset mutaatiot ja luonnonvalinta eivät voi selittää ns. makroevoluutioita eli uuden geneettisen informaation tai uuden elimen syntyä.

Leisolan mukaan on esitetty useita esimerkkejä päinvastaisesta: bakteerien antibioottiresistenssin kehittyminen, sirppisoluanemian kyky vastustaa malariaa, ksylitolia hyväkseen käyttävä mutanttibakteeri sekä prof. Lenskin 20 vuotta (ja lähes 50 000 bakteerisukupolvea) kestänyt koe kolibakteereilla, jossa niille kehittyi uusi kyky käyttää hyväkseen sitruunahappoa.

Leisolan mukaan kussakin tapauksessa tapahtuneet muutokset ovat kuitenkin yksinkertaisia yhden tai kahden geenin muutoksia (tai geenin siirtymiä toiselta bakteerilta). Ne ovat saaneet aikaan jonkin normaalin entsyymin toiminnan pois kytkeytymisen ja sitä seuraavan aineenvaihduntahäiriön, joka noissa tapauksissa on uusissa olosuhteissa hyödyllinen. Kyse on mikroevoluutiosta (”määrällinen muutos jo olemassa olevissa geeneissä, proteiineissa, aineenvaihduntareiteissä, elimissä, rakenteissa tai rakennesuunnitelmissa”; s. 70), jota luonnossa kyllä tapahtuu sattuman ja luonnonvalinnan kautta.

Makroevoluutio (eli ”laadullisesti uutta informaatiota edellyttävä uusien geenien, proteiinien, aineenvaihduntareittien, elimien, rakenteiden tai rakennesuunnitelmien synty”) taas vaatii niin useita erilaisia mutta silti yhdessä vaikuttavia suotuisia mutaatioita, että sellainen ei Leisolan mukaan ole naturalistisen paradigman pohjalta tilastollisesti mahdollista. Jo kolmen geenin samanaikainen suotuisa mutaatio on aivan liian epätodennäköinen ollakseen uskottava selitys.

Leisola mainitsee lyhyesti teorian geeniduplikaatiosta ja rekombinaatiosta uutta geneettistä informaatiota luovana naturalistisena mekanismina. Hänen mukaansa kokeellinen näyttö ei tue tuota käsittääkseni yleistä teoriaa (johon esim. biokemisti Jussi Tuusa vetoaa Eero Junkkaalan kirjassa Jumala loi . . . Luomisusko ja tieteellinen maailmankuva, s. 192, 200-201). Leisola ei kuitenkaan nyt käsittelyn alla olevassa teoksessaan perustele väitettään pidemmin, mutta antaa muutamia kirjallisuusviitteitä (s. 138).

Leisolan kritiikille naturalistista makroevoluutiota vastaan antaa painoarvoa (ainakin kaltaiseni maallikon silmissä) se tieteellinen työ, jota Leisola on itse tehnyt bioprosessitekniikassa.  Tätä käsittelee luku 12. Mekanismit eivät toimi. Siinä Leisola kirjoittaa: ”Kokeellisen tutkimustyöni kautta olen tullut entistä skeptisemmäksi sen suhteen, että evoluutioteorian sattumamekanismi edes periaatteessa voisi synnyttää evoluution edellyttämää uutta toiminnallista informaatiota – edes yhden geenin tapauksessa” (s. 201).

Sain kirjasta sen käsityksen, että Leisola jätti omassa geeniteknisessä leipätyössään taakseen evoluutioteorian sattumamekanismin ja perusti näkemykselle, joka lähtee liikkeelle älykkään suunnitelman teoriasta (ks. s. 206). Tulosta syntyi: leivinhiiva saatiin tuottamaan ksylitolia.

Miksi kirkko ulvoo tieteen susien kanssa?

Luku 8. Kirkko mukautuu sivuaa teologiaa teoksen luvuista kaikkein selvimmin. Siinä Leisola on selvästi loukkaantunut Suomen evankelis-luterilaiselle kirkolle siitä, kuinka nuivasti hänen ajatuksiinsa on vuosien kuluessa suhtauduttu kirkon johdon ja sen seurakuntien, erilaisten kirkollisten yhteisöjen ja kirkon teologien taholta.

Minun täytyy sanoa, että ymmärrän Leisolaa.

Vuonna 2005 pellolainen eläinlääkäri alkoi puuhata tuon kesän Kirkkopäiville Ouluun Leisolan johtamaa seminaaria Älykkään suunnittelun ideasta. Aihe kuitenkin aiheutti voimakasta vastarintaa järjestäjien keskuudessa. Toisaalta Darwinin puolesta rummuttanut teologi John Shelby Spong oli kutsuttu aiemmille Kirkkopäiville Helsinkiin; piispa, joka on kirjoittanut mm. näin: ”Darwinin evoluutioteoria on lopullisesti tuhonnut perinteisen kristillisen myytin voiman.”

Leisola kuitenkin kutsui luennoitsijaksi biologian filosofiasta Chicagossa väitelleen Paul Nelsonin. Hän yritti saada Nelsonia luennoimaan Helsingin yliopiston teologiseen tiedekuntaan mutta professoritaholta tuli kieltävä vastaus. Oulun kirkkopäivillä Nelson sai lopulta puhua, ei kuitenkaan virallisena vieraana. Syrjäisellä koululla pidetyn tilaisuuden järjestäjäksi oli merkitty Totuuden ystävät.

Leisola kertoo kirjassaan muita vastaavia esimerkkejä.

Jotenkin hävettää Suomen teologien puolesta! Eikö kirkon traditioon kuulu vahvana ajatus siitä, että Jumalan olemassaolo on mahdollista ainakin hämärästi aavistaa luomakuntaa tarkkailemalla luonnollisen ihmisjärjen valossa (ks. esim. Room. 1:19-21; Apt. 17: 23-28)? Tietenkään tämä ns. ”luonnollinen jumalantuntemus” ei riitä pelastukseen eikä kerro läheskään kaikkea Jumalasta. Tietenkin on toisaalta niinkin, että Jumalan luomistyön ymmärtämiseen tarvitaan myös uskoa (Hepr. 11:3).

Silti Raamatussa sanotaan myös, että Jumalan olemassaolon kieltäminen on hulluutta (Ps. 14:1), järjen väärin käyttöä. Onko siis täysin ennalta poissuljettua, että järjen kriittinen, tieteellinen käyttö voisi havaita Luojan vaikutuksen?

Ei pitäisi olla. Kirkossa on kautta aikain harjoitettu järkeen ja filosofiaan perustuvaa ns. luonnollista teologiaa. Sen on katsottu joko todistavan Jumalan olemassaolon järjellisin argumentein tai ainakin olevan uskon ja evankeliumin kannalta hyödyllistä, koska se poistaa turhia Jumalan olemassaolon epäilemisen syitä ja auttaa ymmärtämään teologista kieltä.

Valistuksen, David Humen ja Immanuel Kantin ansoista aiempi luonnollinen teologia joutui kovan, osittain aiheellisen kritiikin kohteeksi. Viime vuosikymmeninä uskonnonfilosofia, tieteenfilosofia ja luonnontieteen löydöt ovat kuitenkin kehittyneet siihen suuntaan, että luonnollinen teologia tuntuu järkevämmältä kuin moneen sataan vuoteen. Katolinen kirkko ja monet reformoidut kirkot ovat ottaneet tämän todesta.

Luterilainen kirkko ei ole. Ei ainakaan Suomessa. Leisolan kirja osoittaa masentavalla tavalla, kuinka syvälle evankelis-luterilaisten kirkon johtajat olivat ainakin 1980–2000 -luvuilla nielleet naturalistisen tiedekäsityksen.

Tämän seurauksena kirkko on tehnyt virheellisen periaatteellisen jaon uskon ja järjen välille. Järjen alue ja tiede on luovutettu naturalismille. ”Kristillinen usko on tällä määrittelyllä irrotettu todellisuudesta ja siirretty subjektiivisten uskomusten alueelle, jota mikään naturalistisen tieteen väite ei kosketa.” (s. 124) Täysin turhaan. Jopa maailman johtava ateistifilosofi Antony Flew kääntyi elämänsä viime vuosina filosofisen teismin kannattajaksi luonnontieteellisen ja uskonnonfilosofisen keskustelun perusteella; ei tosin kristityksi, mutta kuitenkin näkemään sen, että kristillisellä luomisuskolla on relevanssia myös järjen kriittisellä foorumilla.

Leisola on näkevinään liian periaatteellista luomisuskon ja luonnontieteen erottamista myös kirkkomme nykyisessä, piispa Eero Huovisen kirjoittamassa Katekismuksessa. Siinä sanotaan näin: ”Jumala on kaiken Luoja. Hän on sanallaan luonut koko maailmankaikkeuden. Tiede tutkii maailman synnyn arvoitusta sekä luonnon ja ihmisen kehittymistä. Usko luottaa siihen, että kaiken takana on Jumalan luova tahto ja rakkaus luomakuntaa kohtaan.”

En ole aivan varma, onko Katekismus pakko tulkita siten, että siinä on periaatteellinen ero luomisuskon ja tieteen välillä ja ne on sijoitettu täysin erillisiin sfääreihin (ns. NOMA –teoria, Non Overlapping Magisteriums, sen kritiikistä ks. esim. Aku Visala, Mitä tiede ei voi kertoa sinulle).  Mutta kyllä Leisola on oikeassa siinä, että niin suuri osa suomalaisia teologeja on Katekismusta ja luomisoppia tulkinnut: tiede ei voi edes periaatteessa havaita mitään Jumalan olemassaolosta tai luomistyöstä. Niihin luotetaan uskolla.

Leisola kertoo kuunnelleensa filosofian professori Paul Feyerabendin luentoa Zürichin yliopistossa v. 1982. Feyerabend oli sanonut: ”Valitettavasti tämän päivän kirkko pelkää tieteellisten susien universaalia meteliä ja ulvoo mieluummin heidän kanssaan sen sijaan että yrittäisi opettaa heille hiukan tapoja. Olen hämmästynyt miten kirkon edustajat ottavat vakavasti meidän aikoinaan käyttämämme pinnalliset perustelut ja tinkivät uskostaan. Tässä he suhtautuvat tieteeseen ikään kuin sekin olisi kirkko, tosin paljon primitiivisemmin.” (s. 127-128).

Heijastumaa tästä ”tieteellisten susien universaalin metelin” kanssa ulvomisesta on mielestäni se, kuinka mielellään naturalistisen paradigman vallassa oleva prof. Esko Valtaoja on otettu kirkon keskustelukumppaniksi kristinuskon ja luonnontieteiden suhteiden pohdinnassa. Samalla kuitenkin toinen, myös teologisista asioista kiinnostunut ja tieteen kentällä ansioitunut, mutta naturalistista paradigma vastustava luonnontieteilijä on sysitty syrjään.

Vuonna 1998 Leisola oli professori Simo Liukkosen kutsumana puhumassa Tieteiden talolla aiheesta Skeptikko arvioi evoluutioteoriaa. Kuulijoiden joukossa oli legendaarinen marxilaisfilosofi Pertti ”Lande” Lindfors. Kun Leisola kertoi Lindforsille, että häntä ei aina laskettu kirkkoon puhumaan, Lindfors oli todennut, että ”kirkko on sitten hullumpi kuin mitä olen luullutkaan.” (s. 129).

Lindfors oli oikeassa. On täyttä hulluutta kirkolta boikotoida Leisola-tyyppistä luonnontieteen ja luomisuskon välisen suhteen pohdintaa. Ei sitä tietenkään pidä sellaisenaan niellä. Mutta siitä pitää olla kiinnostunut. Sillä jos se on yhtään totta, eikö se anna kirkolle erittäin hyvät mahdollisuudet saada sanomansa kuuluville? Jos maailmalla on ihan oikeasti olemassa Luoja, jonka olemassaolosta ja luomistyöstä voi aavistaa jotain kriittisen järjenkäytön foorumilla eli tieteessä, eikö se osoita, että Jumala ei ole pelkkä yksityisasia, pelkkä sisäinen lohdutuksen tunne? Eikö se tekisi myös evankeliumin julistamisen nykyistä mielekkäämmäksi yhteiskunnassa?

Miksi kirkko ei uskalla edes lähteä tällaiseen pohdintaan, vaan liittoutuu mieluummin naturalistisen tiedeparadigman kanssa ja siirtää jumalauskon pois julkiselta järjen, havaintojen ja ajattelun foorumilta?

Leisolan kirjan teologinen ongelma: okkasionalismin uhka

Leisolan kirjassa on mielestäni yksi keskeinen teologinen ongelma.

Hän kritisoi hyvin naturalistista evoluutioteoriaa, jossa sattumanvaraiset mutaatiot ja luonnonvalinta selittävät elämän synnyn ja monimuotoisuuden. Sen tilalle hän esittää perustellusti teoriaa älykkäästä suunnittelusta.

Hän ei kuitenkaan esitä mitään, edes hypoteettista mekanismia sille, kuinka älykäs suunnittelija on vaikuttanut uusien eliölajien synnyn.

Tällainen vaitonaisuus on tietenkin eräässä mielessä täysin ymmärrettävää: Leisola haluaa pysytellä luonnontieteiden maastossa ja argumenteissa. Sellaiseen ei kuulu pohdiskelu Jumalan tai älykkään suunnittelijan toiminnan tavasta.

Vaikuttaa kuitenkin siltä, että Leisolalla on eräs oletus älykkään suunnittelun mekanismista: se ei ole tapahtunut siten, että aiempi eliölaji olisi kehittynyt sukupolvien kuluessa uudeksi eliölajiksi. Tämä näkyy niissä muutamissa kohdissa, joissa Leisola hylkää ns. teistisen evoluutioteorian; siis sellaisen teorian, jonka mukaan viisas Luoja on ohjannut eliöiden evoluutiota ja saanut näin eliökunnassa aikaan uusien lajien kehittymisen aiemmista (ks. esim. 245).

Mielestäni Leisola ei kuitenkaan esitä pätevää, ei ainakaan riittävää kritiikkiä teististä evoluutioteoriaa kohtaan. Miksi elämän kehitys ei olisi voinut mennä siten, että älykäs suunnittelija (tai Jumala) on eliölajien joissain vaiheessa puuttunut eliöiden geneettiseen koodiin (esim. tahtomiensa suotuisien mutaatioiden kautta) ja näin saanut aikaan geneettisen informaation lisääntymistä, uusia elimiä ja elintoimintoja?

Erääksi kritiikiksi tuollaista teoriaa vastaan voisi hänen kirjansa perusteella esittää esim. sen, että fossiililöydöt eivät tunne välimuotoja eri lajien välillä. Mutta kaataako tuo teistisen evoluutioteorian? Jos Luoja on sormeillut eliösukupolvien kehitystä lajista toiseksi, hänen tahtomansa mutaatiot ovat voineet olla sen verran nopeita, että välimuotoja ei ole säilynyt. Tällaiseenhan voisi viitata ns. ”kambrikauden räjähdys”, muinainen eliölajien äkillinen runsastuminen.

Eikö lisäksi eliömaantiede sisällä vahvoja todisteita sen puolesta, että monella eri lajilla on yhteinen kantaisä? Vai mikä muu voisi selittää sen, että Australiassa on pussieläimiä, mutta muilla mantereilla sellaisia ei esiinny? Eikö tämä puhu sen puolesta, että Australiassa on elänyt pussieläinten yhteinen kantamuoto, joka jäi sinne eristyksiin ja kehittyä vuosimiljoonien kuluessa erilaisiksi pussielämiksi?

Muualla nisäkkäät ovat päihittäneet pussieläimet, mutta Australiassa näin ei käynyt, koska se ajautui muista mantereista erilleen ennen kuin nisäkkäiden kantamuoto pääsi asettumaan sinne. (Eliömaantiedettä käsitellään lyhyesti Leisolan suomentamassa kirjassa Evoluutio, kriittinen analyysi, mutta teos ei ota huomioon niitä argumentteja, jotka eliömaantiede antaa lajinkehityksen puolesta).

Jos Leisola kiistää sen, että älykäs suunnittelu on voinut tapahtua kehityksenä eri eliösukupolvesta toiseen ja sen myötä lajista toiseen, tästä seuraa eräs teologinen ongelma: hän päätyy ns. okkasionalismiin. Kyseessä on metafyysinen teoria, jonka mukaan Jumala toimii maailmassa niin suvereenisti, että hän ei ota luomisessa tai muissa maailmaan kohdistuvissa toimissaan lainkaan huomioon jo luomaansa luontoa ja sen luonnonlakeja. Hän on kaiken tapahtumisen ainoa syy, eikä vaikuta luontokappaleiden ja niille antamiensa kykyjen kautta, vaan suoraan.

Tähän näyttäisi johtavan se Leisolan ajattelun piirre, jonka mukaan elämän synnyssä ja monimuotoisuudessa on kyse älykkäästä suunnittelusta, mutta ei kuitenkaan sellaisesta, joka tapahtuu lajien polveutumisena. Ei jää muuta mahdollisuutta kuin punktuaalinen uuden lajin suunnittelu ja toteutus jonain tiettynä ajanhetkenä; ilman, että Luoja käyttäisi luomistyössään jo aiemmin olemassa olevia eliöitä ja niissä jo toimivia lisääntymismekanismeja ja luonnonlakeja ja polveutumista.

Vastaveto okkasionalismille: tomistinen malli

Tällainen okkasionalistinen teoria Jumalan toiminnasta maailmassa on kuitenkin teologian historiassa koettu hankalaksi. Siksi mm. Tuomas Akvinolainen kannatti toisenlaista perusnäkemystä Jumalan vaikutuksesta luomakunnassa. Sen mukaan Jumala on kaiken tapahtumisen perimmäinen syy (causa prima). Tämä perimmäinen kausaalisuus toteutui esim. luomisessa tyhjästä (ex nihilo). Samoin se toteutuu edelleen siinä, että Jumala pitää luomakunnan ja sen kaikki oliot olemassaolossa olemassaoloa ylläpitävällä vaikutuksellaan.

Tämän primäärisen vaikutuksensa lisäksi Jumala kuitenkin vaikuttaa luomakunnassa myös jo luotujen ja ylläpidettyjen olentojen kautta. Näin luodut olennot ovat toistensa olemassaolon ja niissä tapahtuvien muutosten toissijaisia syitä (causae secundae). Tästä huolimatta Jumala on myös näiden toissijaisten syiden välityksellä tapahtuvan vaikutuksen syy. Hän on nimittäin antanut kullekin luontokappaleelle sille ominaiset kausaaliset kyvyt. Hän on niiden välisen luonnonjärjestyksen ja luonnonlakien perusta. Siksi hän vaikuttaa kaiken perimmäisenä syynä myös luotujensa kautta.

Tällainen teoria Jumalan maailmassa tapahtuvan toiminnan luonteesta antaa tilaa sille, että ihminen kykenee ymmärtämään luotua todellisuutta ja sen tapahtumista järjellään ja havainnoillaan. Jos Jumalan ajatellaan vaikuttavan Luojana kaiken okkasionalistisesti, ohi luonnon järjestelmän, silloin luontokappaleilla ei ole Jumalan niille antamia kausaalisia kykyjä. Maailmasta katoaa järjellinen ymmärrettävyys ja ennustettavuus. Kaikki on kiinni vain suvereenista Luojasta, joka luo maailmassa tapahtuvan kehityksen ohi aiemmin luomiensa olioiden, välittämättä jo olemassa olevasta järjestyksestä.

Toisaalta tomistinen malli antaa tilaa myös Luojan suvereenille vaikutukselle. Luodun olemassaolon primaarisena syynä Luojalla on valta toimia vastoin niitä luonnollisia kausaalisia kykyjä, jotka luonnon järjestyksen perusteella luontokappaleissa jo on. Näin tapahtuu ihmeissä.

Ehdotukseni: teistinen evoluutio

Eikö tällaisen perususkomuksen pohjalta olisi luontevinta ymmärtää myös ”älykäs suunnittelu”? ”Mikroevoluutioon” kuuluva ”määrällinen muutos jo olemassa olevissa geeneissä, proteiineissa, aineenvaihduntareiteissä, elimissä, rakenteissa tai rakennesuunnitelmissa” selittyisi Luojan vaikutuksena ”toissijaisten syitten” (causae secundae) ja niiden muodostaman luonnonjärjestyksen puitteissa. Sen sisään mikroevoluution vaatima muutaman yhtä aikaa vaikuttavan satunnaisen mutaation määrä sopii. ”Makroevoluutiossa” taas olisi kyse Luojan suvereenista puuttumisessa eliön geneettisen koodin muuttumiseen tavalla, joka ei selity vailla oletusta teleologisista syistä ja päämäärätietoisesta suunnittelusta, joka tähtää kohti uutta elintoimintoa seuraavissa sukupolvissa.

Luojasta tai älykkäästä suunnitelmasta huolimatta voitaisiin puhua siitä, että eliöt ovat polveutuneet aiemmista kantamuodoista.

Ehdottamani malli eroaa naturalistisesta evoluutiosta siinä, että sen mukaan eliöiden polveutuminen aiemmista lajeista ei selity pelkästään aineen sisäisillä, edeltäpäin vaikuttavilla syillä (causa efficiens). Selitys vaatii toimiakseen myös luonnonjärjestyksen ulkopuolisen, päämäärähakuisen ja älykkään syyn (causa finalis), joka selittää, miksi tarvittavat, itsessään äärimmäisen epätodennäköiset mutaatiot ovat sattuneet. Siksi ehdottamani malli on eräs versio ”teistisestä evoluutiosta”.

Käsittääkseni Leisola ei hyväksy tällaista ”teististä evolutionismia” vaan pitää sitä epärehellisenä ”kahdella tuolilla istumisena”.

Mutta eikö eri eliölajien geneettisen koodin suhteellisen samanlaisuuden perusteella voida kuitenkin sanoa, että jotkin lajit ovat sukua keskenään, koska niillä on yhteinen kantamuoto? Vaikkapa kotikissa ja ilves ja leijona? Tai hammasvalaiden eri lajit? Eikö genetiikassa voida jopa laskea, milloin niiden sukupuut ovat eronneet toisistaan? Eikö tällä ole vastaavuutta siinä, miten eri lajien ilmiasut ovat lähellä toisiaan tai kaukana toisistaan (ks. J. Tuusan artikkeli E. Junkkaalan kirjassa Alussa Jumala loi, s. 199).

Leisola kiistää tämän (esim. 162, 168), mutta minusta perusteet eivät ole riittävät. Eikö biologiassa ole kyetty myös eri entsyymien ja proteiinien toimintojen perusteella rakentamaan aika uskottavia perusteluketjuja sille, että eliölajit ovat enemmän tai vähemmän kaukaista sukua toisilleen, polveutuneita aiemmista lajeista?

Minua ihmetyttää, miksi Leisola ei kunnolla tarkastele tällaista mahdollisuutta. Hänen esittämänsä mikrobiologinen todistusaineisto esittää ainoastaan sen, että naturalistinen evoluutiomalli ei yksin toimi. Miksi hän ei suostu edes koettelemaan sellaista mahdollisuutta, että paras malli voisi olla esittämäni versio teistisestä evoluutiosta: siis malli, jossa mikroevoluutio käsitetään normaalin luonnonjärjestyksen avulla ja makroevoluutio siten, että siinä älykäs syy (causa prima) ”sormeilee” luonnon normaalia mutaatioherkkyyttä saaden aikaan haluamiaan muutoksia ja uuden lajin polveutumisen aiemmasta?

Vierastaako Leisola lajien polveutumista, koska on sittenkin biblisisti?

Ounastelen, että Leisolan haluttomuus hyväksyä teististä teoriaa lajien polveutumisesta johtuu kahdesta seikasta (joista kummastakaan en ole varma; esitän ne silti).

Ensinnäkin syynä voi olla se, että Leisolan taustalla vaikuttaa kaikesta huolimatta biblisismi: koska Raamatun mukaan Jumala on luonut eliöt ”lajiensa mukaan”, Leisola ei halua kristittynä luonnontieteilijänä suostua ajattelemaan, että luominen olisi voinut tapahtua siten, että Luoja on luonut nykyisen eliökunnan antamalla lajien kehittyä aiemmista lajeista uusiksi lajeiksi.  Hän vierastaa teististä evoluutiota raamatullisista syistä.

Oletan tämän siksi, että en voi ymmärtää, miten hänen luonnontieteelliset löytönsä osoittaisivat teistisen evoluution perususkomuksena käymättömäksi. Selitykseksi jää se, että hän hylkää teistisen evoluution raamatuntulkintansa vuoksi.

Itseäni epäilyttää myös se – vaikka en osaa perustella epäilystäni luonnontieteen foorumilla – miksi Leisola käyttää kirjassaan niin paljon mustetta fossiilien ja maapallon geologisten kausien nykyisten ajanmääritysten kyseenalaistamiseen. Eikö tällä alueella kuitenkin ole käytössä useita erilaisia metodeja, joita voidaan käyttää yhdessä ja näin eliminoida vain yhden metodin käytöstä aiheutuvat epävarmuustekijät? (ks. prof. Atte Korholan artikkeli em. E. Junkkaalan kirjassa).

Onko Leisolan eräänä motiivina se, että hän haluaa geologisen ajoituksen kritiikillään kyseenalaistaa lajien polveutumisen toisistaan – myös ”teistisesti” ohjaillun polveutumisen?  Vai onko kyse todellisesta ongelmasta, jota naturalistisen paradigman puitteisiin jämähtäneet tutkijat eivät osaa nähdä? En osaa sanoa, mutta epäilen edellistä vaihtoehtoa.

Vierastaako Leisola ”teististä evoluutiota” osittain aiheesta?

Toinen mahdollisuus Leisolan harrastamaan periaatteelliseen ”teistisen evoluution” vierastamiseen saattaa johtua siitä, että tuoksi nimetty teoria on useimmiten liitetty sellaiseen ratkaisuun, jossa tiede ja ylipäänsä väitteiden rationaalinen perusteltavuus on jätetty naturalismille. Jumalausko on pelastettu halpahintaisella ratkaisulla, jonka mukaan ”usko luottaa siihen, että kaiken takana on Jumalan luova tahto” siitä huolimatta, että tätä ei edes periaatteessa voi havaita kriittisen ajattelun ja luonnontieteiden foorumilla.

Käsittääkseni Eero Junkkaalan kirjaa ”Alussa Jumala loi . . . Luomisusko ja tieteellinen maailmankuva” perustava puute on siinä, että se hyväksyy kritiikittä äsken mainitsemani ongelmallisen ratkaisun (ks. esim. Leisola, 130-131).

Junkkaala osoittaa toisaalta hienosti, kuinka Raamattua ei voi käyttää luonnontieteen oppikirjana. Sen oikea luomisteologinen sanoma voidaan nähdä vain lukemalla sitä siinä historiallisessa kontekstissa, jossa sen luomiskertomukset on kirjoitettu.

Tässä mielessä Junkkaalan kirja on tärkeä puheenvuoro maassamme, jossa Raamatun kaikinpuoliseen erehtymättömyyteen perustuva biblisismi on eräissä kristillisissä piireissä nostamassa jälleen päätänsä. Siksi Leisolasta innostuneiden kristittyjen olisi ehdottomasti luettava myös Junkkaalan teos.

Junkkaalan edustama ”teistinen evoluutiokäsitys” on mielestäni kuitenkin väärässä siinä, että se jättää järjen ja tieteen foorumin väärällä tavalla naturalismin valtaan. Se on antanut periksi ”tieteellisten susien ulvonnalle” siinä, että kriittinen järjenkäyttö ja sitä seuraava kunnollinen luonnontiede eivät muka kykene näkemään Luojan vaikutusta elämän synnyssä ja kehityksessä.

Mielestäni Matti Leisola on oikeassa kritisoidessaan Junkkaalaa tästä. Kyllä luonnontiede ja evoluutiobiologia voivat, ainakin periaatteessa, nähdä sen, että elämän synty ja monimuotoisuus vaativat selityksekseen älykkäitä syitä. Leisola on mielestäni osoittanut tämän, luonnontieteen foorumilla.

Tämä on jo eräänlaista teismiä, kuten esim. Antony Flew’n uskonnonfilosofinen kääntymys ateistista teistiksi osoittaa. Tietenkin tällaisesta teismistä on edelleen matkaa kristilliseen jumalakäsitykseen, mutta niin perinteisen teologian mukaan kuuluukin olla.

Junkkaalasta innostuneiden kristittyjen olisi siis ehdottomasti luettava Leisolan teos.

Pitäisikö kulkea Leisolan ja Junkkaalan välistä?

Junkkaalan ongelmana on ehkä – tomistisella kielellä ilmaistuna – se, että hän lastaa kaikki munat yhteen koriin: siihen että elämän synnyssä ja kehityksessä kaikki järjen käsitettävissä oleva selittyy toissijaisten syiden (causae secundae) muodostaman luonnon järjestyksen eli edeltävän kausaliteetin (causa efficiens) perusteella.

Samalla hän kieltää periaatteellisesti sen, että tiede voisi havaita tämän selitysmallin puutteellisuuden ja osoittaa, että evoluutioteoria vaatii oletuksen sellaisesta geneettisen koodin muutoksesta, jossa näkyy suunnittelijan (causa prima) toiminta kohti päämääräsyytä (causa finalis). Siis: causae secundae vailla causa primaa.

Leisolan kritiikki Junkkaalaa kohtaan on tässä kohdassa oikeutettua: kyllä kriittinen luonnontiede voi havaita, että makroevoluution vaatima geneettisen informaation lisääntyminen vaatii selityksekseen teleologiset, älykkäät syyt.

Leisolan ongelmana puolestaan on ehkä – jälleen tomistisella kielellä ilmaistuna – se, että hänkin lataa eräässä mielessä kaikki munat yhteen koriin: siihen, että Luoja ei ole käyttänyt luomistyössään jo olemassa olevaa luonnon järjestystä ja eliöiden polveutumista, vaan suunnitellut ja toteuttanut kunkin lajin erikseen. Tästä erheestä johtuu, että Leisola ei näytä hyväksyvän sen paremmin teististä evoluutiota kuin naturalististakaan evoluutiota. Siis: causa prima vailla causae secundae.

Tällainen vastakkainasettelu on kuitenkin turhaa. Ehdotan Leisolan ja Junkkaalan synteesiä tai heidän välisensä keskitien kulkemista: teististä evoluutiota, jossa ei kuitenkaan periaatteellisesti kielletä sitä, että jotain älykkään suunnittelijan toiminnasta voidaan havaita – tai ainakin ounastella – myös objektiiviseen totuuteen pyrkivän luonnontieteen foorumilla. Olkaamme tässä asiassa keskitien tomisteja. Siis sekä causae secundea että causa prima.

 Sammeli Juntunen on Savonlinna-Säämingin seurakunnan kirkkoherra ja Helsingin yliopiston ekumeniikan dosentti.