Bioprosessitekniikan emeritusprofessori Matti Leisolan tuoreimman kirjan Evoluutiouskon ihmemaassa  nimi herättää epäilyn, onko kirja mahdollisesti vastine Kari Enqvistin Uskomaton matka uskovien maailmaan tai Eero Junkkaalan Alussa Jumala loi… – Luomisusko ja tieteellinen maailman kuva –kirjoille. Nämä kaikki käsittelevät uskonnollista ja tieteellistä maailmankuvaa.

Osoittautuu, että kirja on enemmän Leisolan evoluutiota koskevien ajatusten elämäkerrallinen yhteenveto kuin vastakirjoitus. Siinä, missä Enqvist pyrkii ymmärtämään uskonnollista ajattelua, Leisola kuvaa värikkäästi naturalistisen ja juutalais-kristillisen maailmankuvan konfrontaatiota omien kokemustensa kautta pyrkimättä enempää analysoimaan vastapuolen ajattelun perusteita. Kun Junkkaalan lähestymistapa on ensisijaisesti luomisteologinen, Leisola pysyy tiukasti luonnontieteessä puolustaen design-teesiä ja esittämällä väitteitä evoluutioteorian heikkouksista.

Kirja on rakenteellisesti lukijaystävällinen lomittaisen kerrontansa ansiosta. Jokainen luku alkaa elämäkertaosalla ja jatkuu itsenäisellä alaluvulla, joka keskittyy evoluutioteorian problematisointiin. Näin kirjoitettuna luonnontieteellinen kieli ja termistö eivät uuvuta lukijaa liiaksi, mikä on pedagogisesti hyvä ratkaisu.

Kritiikissään evoluutioteorian teknisiin yksityiskohtiin Leisola ei juuri esitä uutta, vaan toistaa ja kokoaa yhteen ’Nuori Maa’ -kreationismi (YEC) ja ’älykäs suunnittelu’ (ID) -liikkeiden vanhoja argumentteja painottaen evoluutioteorian heikoksi väitettyä kykyä selittää biologisen informaation ja monimutkaisten biologisten systeemien alkuperää. Kirja fokusoituu suunnitteluteemaan, ja  harvoista YEC-väitteistä Leisola käsittelee eniten fossiilien iänmääritystä. Neljästi kirjassa lainattu Derek Agerin toteamus radiometristen määritysten epäkelpoisuudesta ei vakuuta – ei ainakaan kirjan kuvan 40 (s. 151) perusteella, jossa voimakasta korrelaatiota kutsutaan ”jonkinlaiseksi trendiksi”.

Yksi kirjan merkittävistä vahvuuksista on sen kuvaus keskustelukulttuurista, joka vallitsee erilaisten maailmankuvien ja -katsomusten välillä. Vaikka lukija jää vaille toisen osapuolen näkemystä, ei ole syytä epäillä, etteikö Leisolan saama tyly kohtelu olisi johtunut juuri kielteisyydestä hänen kristillistä maailmankatsomustaan kohtaan. Hänen kohtaamansa vastustus näyttää kummunneen juuri pelosta menettää maine leimautumalla kreationismi-pseudotieteen tukijaksi. Irrationaalista. Lukijalle kohdistettu haaste tarkastella kriittiisesti omaa maailmankuvaansa on kaikin puolin tervetullut ja kannustettava.

Toinen kirjan tärkeä anti on kysymys uuden biologisen informaation alkuperästä ja olemuksesta. Leisola uhraa paljon tilaa tälle niin teknisenä biologisena kysymyksenä kuin maailmankuvan rakentumisen vaikuttimena. Jälkimmäiseen liittyy lukion oppikirjojen analyysi (luku 9.1), joka ei tosin ole täysin reilu unohtaessaan mainita, miten oppikirjan tekijät joutuvat tieteenalasta riippumatta aina pelkistämään ja yksinkertaistamaan.

Leisolaa voi silti peesata: On nuorten aliarvioimista, jos avoimia kysymyksiä ja tieteelle ominaista kyseenalaistamista ei sallita, varsinkaan käsiteltäessä huonosti tunnettuja ilmiöitä. Erityisesti suomalaista yhteiskuntaa tarkasteltaessa on surkuhupaisaa, että fiksut ateistit, uskonnottomat ja agnostikot niin monesti pyrkivät tekemään kristillisen uskon naurettavaksi rinnastamalla sen milloin astrologiaan ja alkemiaan, milloin uskoon tonttuihin ja keijuihin huomioimatta kulttuurihistoriallista taustaa.

Luomisusko on olennainen osa suomalaisten henkistä sivistyshistoriaa, ja on lapsellista sivuuttaa sen pohjalta nousevat kysymykset.

Entä mitä kirjasta puuttuu?  Jumala. Ilo. Levollisuus. Kärsimyksen ongelma. Analyyttinen vastaaminen ID-hypoteesia vastaan esitettyyn kritiikkiin.

Mikä Leisolassa, kreationisteissa ja/tai ID-liikkeessä  sitten niin paljon naturalisteja ärsyttää? Jumala. Tiedän kokemuksesta, että tieteessä omaan hypoteesiin kohdistuva kritiikki ja varsinkin sen vääräksi osoittaminen harmittavat. Rehellinen tieteentekijä kuitenkin seuraa todisteita eikä väärässä oleminen uhkaa maailmankuvaa.

Jumala puolestaan ei ole todistettavissa, mutta ID-hypoteesin väistämätön kysymys Jumalasta voi asettaa koko maailmankuvan kyseenalaiseksi. Ärsytystä lisää se, että Leisola tietoisesti varoo käyttämästä jumala-argumenttia ja ID-liikkeelle tyypilliseen tapaan puhuu suunnittelusta. Tämä koetaan epärehellisyytenä, koska sokea Reettakin näkee, että Leisola ei oleta suunnittelijaksi tri Outolempeä Andromedasta. Mutta ei tässä kaikki: Myös teistit ärsyyntyvät. Kirjasta välittyvä kuva Jumalasta on pihteihin otettu, tutkittu ja ymmärretty suunnittelijainsinööri, jonka luominen on lineaarista ja determinististä.

Tämä Jumala on Dawkinsin jumala – selitys, joka ei selitä mitään, ei ihmiseksi tullut kärsivä Kristus. Koska Jumala puuttuu, kirjasta välittyy jumalakuva, joka tuskin tekee oikeutta sen puolesta kirjoittajalle kuin Luojallekaan.

Leisolan kerronnasta puuttuu myös iloa, joka on läsnä esimerkiksi hänen paljon kritisoimansa Esko Valtaojan tuotannossa. Teksti ei hymyile, vaikka joissakin valokuvissa kirjoittaja niin tekeekin. Tietty kyynisyys ja sarkasmi on ymmärrettävää Leisolan kokemusten pohjalta. Kuitenkin selkäänpuukottajia on kaikissa ihmisyhteisössä, ja jäinkin kaipaamaan ahdistuksen ylittävää valoa armollisesta Jumalasta ja luomakunnan ihmeellisyydestä. En tunne Leisolaa henkilökohtaisesti, mutta en ihmettelisi, vaikka jälleen kirjan välittämä kuva henkilö Matti Leisolasta olisi harhaanjohtava. Syntyvän lukukokemuksen kannalta tämä on suuri sääli.

On ymmärrettävää, että lähestyessään evoluutioteoriaa nimenomaan naturalistisen maailmankatsomuksen kannatinpilarina,  ja vastustaessaan sitä luonnontieteellisin argumentein, Leisola ei hajota fokustaan teodikean ongelmaan. Kuitenkin on sitten yllättävää, että hän loppusanoissaan teilaa teistisen evoluutiokäsityksen argumentilla, jossa evoluutiota luomisvälineenä käyttävä Jumala ”valitsee vahvat ja tappaa heikot” (s. 245).

Evoluutioteorian mukainen ”survival of the fittest” on nimenomaan olosuhteiden aiheuttama seuraus eri geeni(muotoj)en esiintyvyydessä populaatiossa. Sen sijaan kasvisyöntiin kykenemättömät raateluhampaat, hermomyrkyt, sairauksia aiheuttavien bakteerien virulenssitekijät aiheuttavat konkreettista kärsimystä tämän päivän maailmassa. Nämä mieleeni tulleet esimerkit olemasssaolon taistelun välineistä ovat ilmeistä ’high tech’ -aseteknologiaa olematta mitenkään ”vähemmän suunniteltuja” kuin silmä tai siimamoottori.

Jos evoluutio ei kykene selittämään jälkimmäisiä, ei se kykene selittämään edellisiäkään, josta seuraa johtopäätös pahasta luojajumalasta. Ehkäpä argumentti teististä evoluutiokäsitystä vastaan ei kuitenkaan ole onnistunut.

Evoluutiouskon ihmemaassa väistää vasta-argumentteja, joita ID:hen on kohdistettu. Otan  esimerkin: Leisola yrittää häivyttää ongelmaa, jonka pseudogeenit (geeni, joka mutaatioiden seurauksena ei tuota enää toimivaa proteiinia, mutta jonka toimiva versio ilmenee toisessa lajissa) aiheuttavat ID-hypoteesille. Esimerkkinä on punasoluissa happea kuljettavan hemoglobiiniperheen pseudogeenijäsen HBBP1 (kts. s.185) (1) , jonka todistearvon evoluution puolesta Leisola kumoaa sillä, että kyseisellä pseudogeenillä onkin toinen muiden geenien ilmenemiseen vaikuttava funktio.

Argumentti ei toimi. Leisola korostaa monessa kohtaa, että biologinen informaatio on suunniteltua, älykästä koodattua dataa. HBBP1:n todennäköinen toiminta ei kuitenkaan ole tässä genomissa edelleen osittain olevassa käyttämättömässä proteiinikoodissa  (koodi on DNA:ssa, mutta sitä ei lueta RNA:ksi), vaan perustuu HBBP1:n alueella sijaitseviin geeninsäätelyproteiinien sitoutumiskohtiin (säätelevät muiden geenien ilmenemistä). ”Sitoutumiskoodi” ei kuitenkaan ole proteiinikoodin tavoin luonteeltaan deterministinen, vaan stokastinen. HBBP1-pseudogeenissä on siis käyttämätön vikaantunut koodi, joka ennen mutatoitumistaan on määrittänyt hemoglobiiniperheen proteiinin aminohappojärjestystä.

HBBP1 ei siis ainoastaan säilytä todistusvoimaansa ID:tä vastaan, vaan on esimerkki biologisen informaation ei-lineaarisesta monikytkentäisestä ulottuvuudesta. Jälkimmäinen tarkoittaa sitä, että biologisien systeemien toiminta ei perustu tietokoneohjelman tapaan sarjaan peräkkäisiä komentoja, joissa jokainen syy-seuraus-suhde on deterministisen tarkka. Proteiinikoodi on sellainen, sitoutumiskoodi ei, mutta kummallakin on biologinen funktio, jonka säilyminen ja/tai muuttuminen on luonnonvalinnan lakien alaista.

Kirja tarjoaa biokemistille paljon tarttumapintaa ja kommentoinkin kiinnostavaa kysymystä biologisen informaation synnystä. Leisolan teesi on, että biologista informaatiota ei synny sattumalta tyhjästä, vaan se on luonteeltaan älykkäästi suunniteltua koodattua dataa, joka voi kyllä muuntua, mutta ei sellaisella tavalla, joka synnyttäisi täysin uuden toiminnon.

Mutta kun se voi. Luonnossa on paljon esimerkkejä bakteereista aitotumallisiin hyvin konservoituneista proteiineista ja näiden komplekseista, joilla on ilmeinen evoluutioprosessissa syntynyt uusi toiminto. Esimerkiksi kaikkien solujen energiataloudelle välttämättömän ATP-syntaasin F1-alakompleksi on erittäin konservoitunut, koska siihen kohdistuu voimakas säilyttävä valintapaine. F1 toimii eläinsoluissa energiaa tuottavissa mitokondrioissa.

Kuitenkin viimeaikaiset tutkimukset osoittavat, että F1:llä on ihmisellä ATP:tä hajoittava toiminta maksasolujen ja verisuonten pintasolujen solukalvolla, jossa se sitoutuu kolesterolia kantaviin APOA-I-lipoproteiineihin ja säätelee näiden soluunottoa (2). Toiminta on uusi – bakteereilla ei ole eläimille tyypillistä fysiologiaa. ATP-synteesiin kohdistuva voimakas valintapaine suojaa kaikkia sellaisia uuteen toimintaan johtavia mutaatioita, jotka eivät vaikuta merkittävästi ATP-synteesiin.

Esimerkiksi kyseisen DNA-alueen deletoituminen ei voi yleistyä populaatiossa, koska välttämätön ATP-syntaasi tuhoutuisi samalla. Kytkeytyneeseen toimintaan kohdistuva luonnonvalinta voi siis synnyttää uutta.

So what? Leisola ei käsittele tälläisiä esimerkkejä, koska ID-koulukunta uskoo tälläiset funktiot valmiina suunnitelluiksi ja argumentoi, että tälläisen funktion syntymisen mekanismia ei tunneta ja vaadittavan mutaatiopolun todennäköisyys on äärimmäisen pieni. Leisola painottaa tätä ja korostaa, että kokeellinen evoluutiotutkimus ei ole pystynyt osoittamaan esimerkiksi uuden entsyymiaktiivisuuden syntyä (luku 12.1). Kyllä on: RXRa-reseptorin on osoitettu muuntuvan ohjatussa evoluutioprosessissa täysin uudenlaiseksi rakenteeksi, joka ilmentää uutta RNA-ligaasiaktiivisuutta (3,4) (RXR-reseptorit välittävät A-vitamiinin geenien säätelyä ohjaavaa vaikutusta; RNA-ligaasi on puolestaan entsyymi, joka katalysoi kahden RNA-pätkän liitoksen).

Tässä ”ohjaus” ei tarkoita suunniteltuja mutaatiota, vaan keinotekoisen valintapaineen vaikutusta satunnaisten mutaatioiden akkumuloitumiseen. Kokeessa RXRa:aa  koodaavasta DNA:sta tuotettiin suuri mutaatiokokoelma. DNA:t, joiden tuottamat proteiinit ilmensivät minkäänlaista ligaasiaktiivisuutta altistettiin uudelle mutaatio- ja uudelleenjärjestymisprosessille. Valintaa tiukentemalla päädyttiin proteiiniin, jolla oli merkittävä RNA-ligaasiaktiivisuus.

On myös huomattava, että proteiineilla on erilaiset toleranssit rakenteeseen vaikuttaviin mutaatioihin ja merkittävällä osalla solussa syntetoiduista proteiineista ei ole stabiilia laskostumista (avaruudellista rakennetta) ennen sitoutumista toimintakohteeseensa.

Otetaan esimerkki solun jakaantumiskierron säätelystä, joka ohjaa solut jakaantumaan oikeaan aikaan oikeassa paikassa siten, että solun DNA on kokonaan kahdennettu, mutta vain kertaalleen, ennen solun jakautumista kahdeksi tytärsoluksi. Solunjakaantumisen keskeisiä säätelijöitä ovat proteiineihin fosfaattia liittävät kinaasit (CDK:t), joiden aktiivisuutta puolestaan säädellään monin tavoin.

Yhden säätelyn tason muodostavat kinaasiaktiivisuutta rajoittavat, geenikahdentumisten kautta syntyneet CDK-inhibiittoriproteiinit p21, p27 ja p57. Nämä proteiinit koostuvat kahdesta osasta: Niillä kaikilla on kinaasi-inhibitioon tarvittavan proteiinin osa, jolla on stabiili laskos, mutta ne erottuvat rakenteettoman osansa erilaisilla sitoutumisaktiivisuuksilla muihin proteiineihin. Nämä rakenteettomat osat saavat vaihtoehtoisia stabiileja rakenteita sitomispartnerista riippuen (5).

Geenikahdentuminen ja rakenteellinen joustavuus ovat juuri elementtejä, jotka lisäävät uuden toiminnan (johon valinta voi kohdistua) syntymisen todennäköisyyttä sallimalla vapaamman kokeilun ilman tuhoisia seurauksia. Jälleen kerran luonto osoittaa, että toisin kuin Leisolan kirjan (erit. Luku 12.1) lukemalla voisi päätellä, kaikki luonnossa ei ole peruuttamatonta, jäykkää ja determinististä.

Mikä Leisolan päättelyssä sitten ei toimi, kun kerran ”mahdoton” RXRa:n kohdalla tapahtuu?  Todennäköisyysarvio on väärä. Leisola antaa itse tähän vihjeen viittaamalla kääntämäänsä Schererin ja Junkerin Evoluutio-kriittinen analyysi -kirjaan (6, s. 131-133), jossa ensin osoitetaan evoluutio mahdottomaksi, jos vaaditut mutaatiot ovat toisistaan riippumattomia, yhtäaikaisia ja prosessi lineaarinen, mutta sitten s. 133 ’Todennäköisyyslaskun tarkempi arviointi tunnustaa todennäköisyyksien ehdollisuuden ja makroevoluution mahdollisuuden.

Luonnossa vuorovaikutukset eivät muodosta vain lineaarisia kausaalisuhteita, vaan verkottuneita, takaisinkytkeytyneitä systeemejä, joissa prosessit ovat tyypillisesti epälineaarisia (pienet vaihtelut lähtötilanteessa voivat johtaa suuriin muutoksiin myöhemmin). Mikä rajoittaisi Suuren Suunnittelijan menetelmät 1900-luvun insinööritieteisiin? Onko perimmäinen motiivi kuitenkin Jumala-todistuksen etsiminen?

Leisola on kuitenkin oikeassa vaatiessaan matemaattisesti validia mallia evoluution mekanismeille. Tämä vaatimus on perusteltu, vaikka mallintaminen on vaikeaa, kun elämän  olemus on pitkälti ”järjestystä kaaoksessa”.  Olisi hienoa, jos Leisola kommentoisi Jeremy Englandin tuoretta artikkelia (7), jossa annetaan termodynaaminen perustelu sille, miksi itseorganisoituvat, erityisesti itsereplikoituvat, biologiset(kemialliset) systeemit muuttavat energian järjestäytyneitä muotoja tehokkaasti lämmöksi. Vaikka itsereplikaation aiheuttama muutos tuottaa palautumattoman ja negatiivisen entropiakomponentin, niin energian tehokas muuttaminen lämmöksi kasvattaa entropiaa edellistä enemmän mahdollistaen maailmankaikkeuden kokonaisentropian kasvun ja tehden itseorganisoituvista systeemeistä todennäköisiä.

Tämän hypoteesin testaaminen on mielenkiintoinen haaste. Tiede ei ole valmis ja se on hienoa! Evoluution mekanismien ymmärtäminen on täysin kesken, mutta se ei muuta miksikään evoluutioteorian perusprinsiippien pitävyyttä (elämän diversiteetin kehittyminen yhteisestä kantamuodosta muuntelun ja valinnan kautta). Leisola pyrkii luomaan kuvan neodarwinismista kiveenhakattuna maailmankatsomuksena, jolle ’evoluution uudet hypoteesit’ (luku 13.1) ovat toisensa poissulkevia vaihtoehtoisia selityksiä. Nämä kaikki ovat kuitenkin malleja, jotka pystyvät selittämään tiettyjä evoluution piirteitä uhkaamatta teorian perusteita, eivätkä ole keskenään sellaisessa ristiriidassa kuin kirjan perusteella voisi olettaa.

Leisola ja ID eivät ole uhka tieteelle. Jos ”mahdoton tapahtuu”, ja Leisolan käsitys osoittautuu oikeaksi, se tapahtuu empiirisen tieteen toimesta – ei luokkahuoneissa tai oikeussaleissa. Myös todennäköisempi skenaario perustuu todisteille – ei naturalistien julkilausumille.

Sen sijaan olen huolissani tämän kirjan asemasta kristillisen uskon puolustamisessa. Hyvä apologia ei yritä todistaa Jumalaa, vaan purkaa rationaalisia esteitä uskon tieltä. Nimittäin, jos vakuuttava todistusaineisto osoittaa evoluution virheelliseksi ja älykkään suunnittelun elävän luonnon todennäköiseksi selitykseksi, tiede itseään korjaavana menetelmänä tulee korvaamaan Darwinin teorian suunnitteluteorialla. Jos suunnittelijaa kutsutaan Jumalaksi, Jumalasta tehdään luonnontieteellinen testattavissa oleva hypoteesi.

Tässä mielessä ”kreationistien todistettu Jumala” on kovin läheistä sukua Richard Dawkinsin jumala(hypoteesi)lle (8). Oma näkemykseni on, että ihmisessä luontaisesti asuva Jumala-kaipuu näyttäytyy todisteiden etsimisenä, Paavalia lainaten ”jotta ihmiset etsisivät Jumalaa ja kenties hapuillen löytäisivät hänet ” (Apt.17:27). Kuitenkin sen uskominen, että ”Jumala ei kylläkään ole kaukana yhdestäkään meistä ” (Apt. 17:27), ei voi perustua objektiivisiin todisteisiin, vaan subjektiiviseen ilmoitukseen/todistukseen (Room 10:1-17).

Toivottavasti kirjoittajan hyvä tarkoitus ei käänny itseään vastaan. Ainakin kirja on lisähaaste biologeille oppia ymmärtämään evoluutiota paremmin ja opettamaan sitä paremmin. Se haastaa ymmärtämään eri lailla ajattelevan maailmankuvaa. Se myös haastaa kirkon luopumaan uneliaasta luomisteologiasta ja löysästä ilmoitusteologiasta: Mitä tarkoittaa, että Raamattu on samanaikaisesti inhimillinen, virheitä sisältävä ja luonnontieteen tai historian oppikirjaksi kelpaamaton, ja kokonaan pyhä, uskon perusta. Mitä tarkoittaa ”lihaksi tullut Sana”?

Lopuksi Matti Leisolaa voi kiittää merkittävästä elämäntyöstä biotekniikan parissa ja rohkeudesta julkiseen toisinajatteluun.

Viitteet:

(1) Moleirinho et al. (2013), Evolution 5: 559-571.

(2) Vantourout et al. (2010) World Journal of Gastroenterology 16:5925-5935.

(3) Seelig & Szostak (2007) Nature, 448: 828-833. doi: 10.1038/nature06032.

(4) Chao et al. (2013) Nat. Chem. Biol. 9:81-83.

(5) Follis et al. (2012) Adv Exp Med Biol 725: 27-49.

(6) Scherer & Junker. Evoluutio – kriittinen analyysi. Toim. Matti Leisola, Datakirjat, Espoo, 2000.

(7) England (2013), J. Chem. Phys. 139: 121923.

(8) Dawkins, Jumalharha, suom. Kimmo Pietiläinen, Terra Cognita, Helsinki, 2007.

Jussi Tuusa on Oulun yliopistossa väitellyt biokemisti, joka on 18 laboratoriossa vietetyn vuoden aikana tutkinut muun muassa  DNA:n replikaatiokoneistoa ja solukalvoproteiinien biogeneesiä. Viimeksi hän on opiskellut matematiikkaa valmistuen matematiikan ja kemian aineenopettajaksi v. 2014.