Minä olen vain aivojen sähkökemiallista toimintaa, sanoo Helsingin Sanomien tiedetoimittaja Susanne Björkholm (HS 3.8.2015). Aivoni luovat minulle illuusion omasta olemassaolostani mutta sieluun tai minuuteen uskominen on uskomista yliluonnolliseen. Todellisuudessa minua ei oikeastaan ole olemassa. Tämän osoittaa tiede ja kaikkien rationaalisen maailmankuvan kannattajien pitäisi ajatella näin. Aku Visala on eri mieltä.

Björkholmin mukaan voimme olla varmoja, että aivojen toimintaan ei liity mitään yliluonnollista. Aivojen toiminta seuraa normaaleja fysiikan, kemian ja biologian säännönmukaisuuksia. Tästä voimme hänen mukaansa päätellä, että esimerkiksi ”minuutta”, joka tekee päätöksiä, kokee ja tuntee, ei oikeastaan ole missään syvässä mielessä olemassa.

Samoin käy myös vapaudelle. Jos on tosiaan niin, että kaikki toimintani voidaan selittää fysiikan ja kemian lainalaisuuksilla, ei minulla ole mitään vapauttakaan. Enhän ole oman käyttäytymiseni herra!

Väitettään havainnollistaakseen Björkholm esittää analogian. Jos olen varttunut metsäläisenä, ajattelen auton nähdessäni, että siellä asuu henki. Kun sitten opin voimansiirrosta ja muusta auton mekaniikasta, tajuan, ettei mitään henkeä auton liikuttamiseen tarvita. Sama pätee nähtävästi meihin itseemme. Vain metsäläinen ajattelee, että minussa on henki. Tiedettä tunteva rationaalinen ihminen sen sijaan ymmärtää, että mitään henkeä tai minuutta ei ole. Sen sijaan on vain pieniä harmaita soluja, jotka sykähtelevät fysiikan ja kemian säännönmukaisuuksien tahdissa.

Olenko olemassa?

En malta olla kiinnittämättä huomiota Björkholmin tekstin kaikkein päällimmäiseen ristiriitaan. Yhtäältä hän antaa ymmärtää, että minä olen aivoni. Koska aivot selittävät mitä teen, olen aivoni. Toisaalta taas Björkholm näyttää ajattelevan, että minä olen itse asiassa fiktio tai illuusio. “Minua” ei ole olemassa, vaan aivojen kemia tekee sen työn, jota ennen tarvittiin tekemään sielu tai minuus.

On tärkeää huomata, että tässä on kaksi erillistä väitettä. Ensimmäisen mukaan minä olen identtinen aivojeni kanssa. Minun ominaisuuteni ovat aivojeni ominaisuuksia. Jälkimmäisen väitteen mukaan taas minua ei oikeasti ole edes olemassa. ”Aku” ei ole mikään olio maailmassa.

Björkholm näyttää perustelevan jälkimmäistä väitettä vetoamalla yleisesti tieteeseen. Koska aivoissa ei näy minuutta, vain ja ainoastaan sähkökemiallista toimintaa, ei mitään minuutta ole olemassa. Tässä on useita ongelmia.

Ensinnäkin, voimme kysyä tulkitseeko Björkholm neurotiedettä tässä oikein. Osoittaako aivotutkimus, ettei aivoissa ole muuta kuin soluja ja niiden toimintaa? On selvää, että aivot koostuvat fysikaalisista osista, mutta tämä ei välttämättä tarkoita sitä, että neurotieteen kuvaukset rajoittuisivat tähän. Entä jos neurotiede löytääkin aivoista ajattelua, muistamista ja tuntemista? Palaan tähän hetken päästä uudelleen.

Toiseksi Björkholm näyttää suistuvan epämääräiseen reduktionismiin. Ajatellaan vielä Björkholmin edellä mainittua autoa. Koostuuhan autokin renkaista, männistä, ovista ja muista osista mutta olisi hyvin outoa väittää, ettei autoa oikeasti olisi tästä syystä olemassa. Kun katsomme konepellin alle, emme näe siellä mitään ”autoa” tai kuljettajaa. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö autoa tai kuljettajaa olisi olemassa. Autolla kokonaisuutena voi myös olla ominaisuuksia, joita esimerkiksi renkailla tai männällä ei ole.

Sama pätee aivoihin: vaikka ne koostuisivatkin fysiikan ja kemian lakien ohjaamasta toiminnasta, ei mikään estä tarkastelemasta aivoja osana kokonaista ihmistä, jolla on ominaisuuksia, joita itse osilla ei ole.

Björkholm kalastaa vanhoilla vesillä. Filosofi Daniel Dennett ja eräät “eliminativistit” ovat jo pitkään väittäneet, ettei aivoissa ole mitään ”minuuden” keskusta ja että minuus on eräänlainen kertomus. Dennett tuskin kuitenkaan väittäisi, ettei minua ole olemassa. Ehkä kaikkien voimakkainta versiota tästä ei-minuutta teesistä on puolustanut Thomas Metzinger, jonka mukaan “minä” on joukko itserepresentaatioita (esimerkiksi ruumiimme rajoista ja omista haluistamme), jotka aivomme luovat.

Mikä minä olen?

On syytä miettiä tarkemmin, mikä peruskysymys oikein on. Haluamme tietää, mitä oikein olemme. Mikä olio minä olen?

Länsimaisen ajattelun historiassa tähän on vastattu suhteellisen yksimielisesti: mitä tahansa muuta olenkin, olen se olio, joka ajattelee ajatuksiani. On joku, jolle ajatukseni kuuluvat, ja tämä olio on minä. Seuraava kysymys onkin sitten se, että mikä tämä olio oikein on. Mikä on se, jolla on koti-ikävä, joka haluaa Coca-Colaa ja jonka mielestä yliopistoja koskevat säästöt ovat ongelmallisia?

Yksi vastaus on perinteisesti ollut sielu. Koska ruumiilla tai sen osilla ei näytä voivan olla tällaisia tiloja, ovat ne sielun ominaisuuksia. Sielu on puolestaan enemmän tai vähemmän riippuvainen ruumiin toiminnasta mutta on siitä kuitenkin periaatteessa erillinen. Dualismia esiintyy monessa eri muodossa mutta kaikissa on sama idea: minä olen ajatteleva olento ja tuo ajatteleva olento on jotakin muuta kuin ruumis tai eläin nimeltä Homo sapiens.

Björkholm tietenkin torjuu dualismin taikauskona. Se ei kuitenkaan ole taikauskoa läheskään kaikille mieltä ja aivoja miettiville nykyfilosofeille ja tieteilijöille. Nykyäänkin varsin monet uskovat jonkinlaisen sielun olemassaoloon aivan riippumatta uskonnollisista näkemyksistä.

Eräs esimerkki on vastikään Suomessakin vieraillut filosofi David Chalmers. Chalmersin mukaan erityisesti itsetietoisuus ja siihen liittyvät laadulliset ominaisuudet ovat ei-fysikaalisia. Toinen tunnettu filosofi Thomas Nagel puolustaa eräänlaista dualismia vastikään suomeksi käännetyssä kirjassaan Mieli ja Kosmos (2014). Nagelin mukaan olemme tietoisia olioita ja tuohon tietoisuuteen kuuluvat esimerkiksi erilaiset kokemukset ja tuntemukset siitä, miltä värit näyttävät ja miltä kivut tuntuvat. Tällaisilla kokemuksilla ei voi olla fysikaalista perustaa, koska luonnontieteen perusteoriat eivät tunne tämänkaltaisia ominaisuuksia laisinkaan.

Chalmers ja Nagel eivät ole ainoita, jotka kritisoivat fysikalismia tällä tavoin eivätkä he näin tehdessään päädy mihinkään yliluonnolliseen hetteikköön.

Vaikka itse tunnenkin jonkinlaista sympatiaa dualismia kohtaan, laitan sen jatkossa syrjään. Vaihtoehtomme eivät nimittäin ole niin yksioikoiset kuin Björkholm antaa ymmärtää. Ehkä meidän ei sittenkään tarvitse olla tieteilijöiden edessä punastelevia dualisteja.

Minuuden kokonaisuus

On erikoista, että Björkholm vetoaa yksioikoisesti tieteeseen kieltäessään minuuden olemassaolon ja vapauden mahdollisuuden. Tämä ei ole mikään tieteen tulos. Toisin kuin Björkholm antaa ymmärtää, voimme tehdä oikeutta tieteen tuloksille ja silti ajatella olevamme olemassa ja tekevämme valintoja. Itse asiassa Björkholmin edustava kova eliminativismi on filosofien, kognitiotieteilijöiden ja neurotieteilijöiden joukossa selkeässä vähemmistössä.

Nykyaikaisessa mielen ja tietoisuuden tutkimuksessa ei-reduktiiviset näkemykset ovat osa valtavirtaa. Tämä oli nähtävillä juuri tänä kesänä Suomessa järjestetyssä Towards a Science of Consciousness-konferenssissa. Tällaisten näkemysten mukaan mielemme ja minuutemme liittyvät läheisesti aivojemme toimintaan mutta emme kuitenkaan voi vetää yhtäläisyysmerkkejä aivojen ja oman itsemme väliin.

Kirjassaan Philosophical Foundations of Neuroscience (2006) filosofi Peter Hacker ja neurotieteilijä Max Bennett väittävät, että neurotieteen ytimessä on virhepäätelmä. Tämä virhepäätelmä koskee sitä, missä mieli todellisuudessa on. Neurotiede etsii mieltä aivoista. Hackerin ja Bennettin mukaan mieli ei kuitenkaan ole siellä. Mielen ominaisuudet ovat kokonaisen ihmisen ominaisuuksia. Heidän mukaansa aivot eivät ajattele, ihmiset ajattelevat. Aivan samalla tavalla voidaan sanoa, etteivät jalat juokse, vaan ihmiset. Ajattelu ja muut mielen ominaisuudet ovat ihmisen, hänen osiensa ja ympäristönsä ominaisuuksia, jotka syntyvät osana sosiaalista vuorovaikutusta ja kieltä.

Samaan suuntaan mutta eri tietä kulkevat ne, jotka puolustavat niin sanottua laajennetun mielen teoriaa (”extended mind”). Näin esimerkiksi filosofi ja neurotieteilijä Alva Noë kirjassaan Out of Our Minds: Why We Are Not Our Brain, and Other Lessons from the Biology of Consciousness (2010). Noe (ja muutamat muut, kuten Chalmers ja Andy Clark) väittää, että mieli ei todellakaan ole aivoissa. Aivot ovat osa suurempaa kokonaisuutta. Minä en ole aivoni, vaikka aivot toki tekevätkin ajatteluni mahdolliseksi. Näin ollen se, ettei minua löydy hermosolujen joukosta, ei ole mikään ongelma.

Muitakin, perinteisimpiä vaihtoehtoja on. Olen jo aiemmin esitellyt erilaisia ei-reduktiivisen fysikalismin muotoja täällä Areiopagissa sekä muualla (tässä ja tässä).

Entä jos olenkin aivot?

Annetaan kuitenkin Björkholmille periksi. Ajatellaan, että olemme tosiaankin aivot. Mitä tästä seuraa? Voinko olla olemassa? Voinko olla vapaa? Kyllä voin. Filosofi Carl Gillett on mielestäni kehittänyt parhaiten ajatusta siitä, että minä olen aivot. Hän kuitenkin löytää paikan ajattelulle ja vapaudelle.

Gillettin järkeily etenee näin. Ensinnäkin hän hyväksyy lähtökohtaisesti, että olemme ajattelevia ja tuntevia olioita. Minä todella ajattelen omia ajatuksiani, minulla on tuntemuksia ja kokemuksia. Hän kuitenkin torjuu Hackerin ja Bennettin mallin ja väittää, että nykyaikainen neurotiede ei tule toimeen ilman mielentilojen kuvauksia. Kun kuvaamme ja selitämme aivojen toimintaa, emme voi tehdä sitä pelkästään viittaamalla fysiikan ja kemia lakeihin. Sen sijaan meidän on aivojen toimintaa tarkastellessamme puhuttava esimerkiksi muistamisesta, päättelemisestä ja tuntemisesta. Tiede ei siis osoita, että aivot ovat vain kemiaa, vaan juuri päinvastoin: neurotiede osoittaa, että aivot todella ajattelevat.

Gillett painottaa, että tämä on empiirinen kysymys, ei käsitteellinen. Hackerin ja Bennettin virhe on, että he vain yksinkertaisesti olettavat, ettei mentaalisia kuvauksia voi soveltaa aivoihin. Saman voisi sanoa Björkholmin näkemyksestä: meillä ei ole lähtökohtaisesti syytä olettaa, että fysiikan tai kemian taso on paras tapa kuvata sitä, mitä aivoissa tapahtuu. Kun katsomme neurotieteen tutkimuksia, yhä useammat neurotieteilijät puhuvat tuntemisesta, ajattelemisesta ja kokemisesta aivoissa. Gillett viittaa tässä erityisesti Michael Gazzanigaan ja Jaan Pankseppiin.

Jos aivoni tuntevat tunteeni ja ajattelevat ajatukseni, ei ole mikään kummoinen hyppäys ajatella, että minä olen aivoni, Gillett päättelee.

On tärkeä huomata kuinka kaukana tämä näkemys on Björkholmista. Hänelle aivot ovat harmaata massaa, soluja ja kemiaa, jotka tanssivat fysiikan lakien pillin mukaan. Tähän näkemykseen on viekkaasti rakennettu sisään jo aiemmin mainittu reduktio. Juuri tämän Gillett kieltää. Aivot toki koostuvat soluista ja niiden toiminnasta mutta tästä toiminnasta syntyy aivan uudenlaisia ominaisuuksia: ajattelua, muistamista ja tuntemista.

Toisin kuin Björkholm, Gillettin mukaan minä olen olemassa hyvin vahvalla ja syvällä tavalla. Minä voin myöskin olla vapaa: aivojen toiminta ja niiden ympäristö voivat puolestaan vaikuttaa aivojen fysiologiaan. Voin siis periaatteessa vaikuttaa omaan itseeni. En ole vain aivojeni perusosien toimintaa määräävien lakien sätkynukke.

Luettavaa

Eric Olson: What Are We? A Study in Personal Ontology (Oxford University Press, 2007)

Alva Noë: Out of Our Heads: Why You Are Not Your Brain, and Other Lessons from the Biology of Consciousness (Hill & Wang, 2010)

Thomas Nagel: Mieli ja kosmos – Miksi materialistis-darwinistinen luontokäsitys on lähes varmasti epätosi (Basam Books, 2014)

Michael Gazzaniga: Human: The Science Behind What Makes Your Brain Unique (Harper Collins, 2008)

Maxwell Bennett & Peter Hacker: Philosophical Foundations of Neuroscience (Wiley-Blackwell, 2003)

Thomas Metzinger: The Ego Tunnel: The Science of the Mind and the Myth of the Self (Basic Books, 2010)

Kuva: mvongrue@Flickr.com. CC BY-NC 2.0.