Niin maailmalla kuin Suomessakin on julkisuutta viime päivinä saanut tutkimus, jonka mukaan uskonnollisesti kasvatetut lapset eivät erottaisi faktaa fiktiosta niin helposti kuin muut. Onko todella näin? Areiopagi julkaisee Oxfordin yliopiston tutkijan analyysin tutkimuksesta.

Tässä kirjoituksessa analysoidaan Kathleen Corriveaun ja muiden kanssakirjoittajien julkaisemaa tuoretta tutkimusartikkelia, jota on esitetty todisteena siitä, että ”Uskonnon vaikutuspiirissä kasvavien pienten lasten on vaikea erottaa tosiasioita sepitelmistä”.

Aluksi tarkastelen sitä, mitä tutkijat itse sanovat tutkimuksensa kertovan, sitten tarkastelen mitä uutisissa on väitetty tutkimuksen tuloksiksi, ja lopuksi tarkastelen kahta koetta, jotka tutkimuksessa tehtiin nähdäkseni, mitä löytöjä tutkimuksessa oikeasti tehtiin.

Tiivistetysti voi todeta, että tämä tutkimus ei tarjoa todistusaineistoa siitä, että uskonnollisissa kodeissa kasvaneilla lapsilla olisi yleisesti muita enemmän vaikeuksia erottaa fiktio faktoista. Lisätutkimuksia olisi tarpeen tehdä, jotta vaihtoehtoiset tulkinnat voitaisiin sulkea pois laskuista.

Kathleen Corriveau on tehnyt laajalti tutkimusta siitä, miten lapset oppivat muiden kertoman kautta omaksutusta informaatiosta. Hän on havainnut, että lapset eivät ole passiivisia kertomusten vastaanottajia, vaan heidän luottamuksensa on muuntuvaa. Hän on havainnut esimerkiksi, että esikoululaiset luottavat vähemmän ihmisiin, joilla on erilainen ääntämystapa kuin lasten sosiaalisessa elinpiirissä (sinänsä kiinnostava havainto), mutta yleisesti puheen sisällön virheettömyys ohittaa ääntämistavan päätettäessä keneen luotetaan.

Paul Harris, joka on yksi artikkelin muista kirjoittajista, on hiljattain kirjoittanut helposti lähestyttävän ja informatiivisen kirjan (Trusting What you’re told) siitä, miten syvällisesti muiden kertomat asiat vaikuttavat lasten maailmankuvaan (mukaan lukien siihen, miten nämä suhtautuvat sellaisiin tieteellisiin asioihin, joita ei voi havainnoida). Nyt käsiteltävä tutkimus on pyrkinyt tutkimaan uskonnollisten todisteiden roolia siinä, miten lapset suhtautuvat kertomuksiin, joissa on epätavallisia tapahtumia.

On tärkeää olla tietoinen eräistä kognitiivisen uskontotieteen vallitsevista perususkomuksista, jotta ymmärrettäisiin, mitä kirjoittajat pyrkivät selvittämään. Alan peruskäsityksiin kuuluu, että ihmiset ovat ”syntyneet uskoviksi” ja että uskonnollinen usko on luonnollista. Tämän näkemyksen mukaan lapset ovat luonnollisesti vastaanottavaisia uskonnollisista perinteistä tuleville ihmeenomaisille väitteille, kuten uskomaan ihmisten voivan muuttaa veden viiniksi, tai tyynnyttää myrskyn käskemällä merta olemaan hiljaa.

Corriveau ja hänen kollegansa haastavat tämän väitteen kahdella kokeellisella järjestelyllä, ja esittävät, että uskonnollisista kodeissa elävät lapset ovat muita avoimempia ihmeenomaisille väitteille (sellaisille, joita voi löytää uskonnollisista perinteistä), kun taas sekulaarien kotien lapset olisivat epäileväisempiä.

Kansantajuisten uutismedioiden versiossa tutkimus kääntyi seuraavanlaiseksi: ”Uskonnon vaikutuspiirissä kasvavien pienten lasten on vaikea erottaa tosiasioita sepitelmistä” ja uutisoinnin mukaan ”Tutkimukseen osallistui 66 lasta sekä tavallisista että seurakuntien yhteydessä toimivista kouluista. Tulos oli, että kirkossa tai seurakuntien kouluissa käyvät lapset kykenivät selvästi muita huonommin tunnistamaan puhuvien eläinten kaltaiset yliluonnolliset elementit mielikuvituksellisiksi.” [Huomaa, että tässä tutkimuksessa ei oltu testaamassa sitä, uskovatko lapset puhuvien eläinten voivan olla olemassa, joten raportointi on aika harhaanjohtavaa].

Jos uutisoitu versio olisi totta, se epäilemättä vahvistaisi erilaisia ennakkoluuloja, joissa uskovaiset nähdään herkkäuskoisina. Se voisi myös nostattaa keskustelua uskonnollisen kotikasvatuksen mahdollisista haitoista. Tutkimusartikkeli ei kuitenkaan tue vahvempaa väitettä, jonka kansantajuinen media on tehnyt. Katson, ettei se kuitenkaan riittävästi tue tutkijoiden monivivahteisempaa väitettäkään.

Tarkastellaan lähemmin kahta koejärjestelyä:

Koejärjestely 1 kertoo siitä, että uskonnollisten kotien lapset tuntevat Raamattua

Kokeessa 1 läsnä oli viisi- ja kuusivuotiaita sekulaarien ja uskonnollisten perheiden lapsia. Heille esitettiin Vanhaan ja Uuteen testamenttiin pohjaavia kertomuksia [joita oli osin muunneltu Raamatun kertomuksista; toimituksen tarkennus]. Lapsilta kysyttiin, oliko kertomusten päähenkilö todellinen vai fiktiota.  Alla on esimerkkinä yksi lapsille esitetty kuvaus:

“Tämä on Joosef. Joosef lähetettiin ilkeän hallitsijan luo kauas toiseen maahan. Kuitenkin, Jumala lähetti Joosefille monia unia, varoittaen vaarallisista rajuilmoista ja Joosef käytti näitä unia kertoakseen kuninkaalle, kuinka suojata valtakuntansa näiltä rajuilmoilta. Kuningas hämmästyi Joosefista, ja heistä tuli läheisiä ystäviä.”

He käyttivät kolmen tyyppisiä skenaarioita, joissa pääroolissa oli Joosef (ja muita Raamatun henkilöitä): sepitettyjä (joissa Joosef käytti taikavoimia nähdäkseen tulevaisuuden), realistisia (joissa Joosef käytti luonnon merkkejä ennakoidakseen rajuilmat) ja uskonnollisia (esimerkkikuvaus edellä).  Ei ole yllätys, että uskonnollisten kotien lapset sanoivat sekulaareja lapsia todennäköisemmin, että Joosef oli todellinen henkilö uskonnollisessa skenaariossa, ja myös hiukan sekulaareja lapsia todennäköisemmin sepitetyn skenaarion kohdalla.

Yläpuolella oleva pylväsdiagrammi näyttää sekulaarien kotien (raidallinen pylväs) eron uskonnollisiin ryhmiin (muut kolme pylvästä). Pylväät ilmaisevat, kuinka monta prosenttia kunkin ryhmän lapsista arvioi Joosefin olleen todellinen henkilö. Kannattaa huomata, että kannatus sille, että Joosef oli todellinen, on sepitetyssä kertomuksessa alempaa myös uskonnollisilla lapsilla, mutta vähemmän kuin sekulaarien lasten kohdalla.

Ottaen huomioon näiden Raamatun kertomusten tuttuuden lapsille, tulos ei ole yllättävä. Tulos ei osoita, että uskonnollisissa kodeissa kasvaneet lapset olisivat vähemmän kyvykkäitä erottamaan faktan fiktiosta, vaan ennemminkin se kertoo siitä, että he tuntevat Raamattuaan. Raamatun henkilöt on esitetty heille historiallisina, joten tietysti he arvioivat heidät historiallisiksi todennäköisemmin kuin sellaiset lapset, jotka eivät ole kuulleet näistä henkilöistä.

Itse asiassa jopa tutkimuksen sepitetyt kertomukset on laadittu niin, että ne muistuttavat alkuperäisiä Raamatun kertomuksia. Olisivatko nuoret lapset vastaavasti taipuvaisia arvioimaan George Washingtonin fiktiiviseksi hahmoksi, vaikka yliluonnollisia ominaisuuksia liitettäisiin häneen?

Koe 2 kertoo siitä, että uskonnollisten kotien lapset arvioivat todennäköisemmin Raamatun kertomuksia muistuttavien kertomusten päähenkilöt todellisiksi kuin sekulaarien kotien lapset

Jotta tuttuusvaikutusta olisi voitu kontrolloida, kokeessa 2 vaihdettiin päähenkilöiden nimet toisiin nimiin, esimerkiksi “Mooses” vaihdettiin ”Johannekseen”. Joissain versioissa myös kertomuksia jonkin verran muokattiin. Esimerkiksi eräs kuvaus sisälsi halkaistavan meren sijaan vuoren, joka halkaistiin niin, että kansa voisi paeta takaa-ajajiaan:

“Tämä on Johannes. Johannes johdatti kansaansa heidän ollessaan pakenemassa vihollisiaan. Kun he kohtasivat vuoren, Johannes heilautti sauvaansa. Vuori jakaantui kahteen osaan ja Johannes ja hänen kansansa pakenivat pitkin keskelle avautunutta käytävää.”

Kokeessa myös todettiin uskonnollisen taustan omaavien lasten arvioivan sekulaarien kotien lapsia todennäköisemmin Johannes todelliseksi. Tämän kokeen kertomuksissa ei ollut juuri viittauksia Jumalaan, mutta uskonnollisten kotien lapset arvioivat Johanneksen silti todelliseksi.

Tutkimusartikkelin kirjoittajat katsovat, että se tosiasia, että uskonnollisten kotien lapset arvioivat todennäköisemmin sekä jakaantuvan vuoren että jakaantuvan meren skenaariot tosiksi ”horjuttaa hypoteesiä, jonka mukaan uskonnolliset lapset yhdistävät sepitetyt kertomukset tuttuihin Raamatun kertomuksiin. Jos siis tietyn raamatullisen kertomuksen tuttuus olisi uskonnollisille lapsille kriteeri arvioitaessa sepitettyjä kertomuksia, silloin eron sekulaarien ja uskonnollisten lasten välillä olisi pitänyt olla suurempi niissä kertomuksissa, jotka sisälsivät tuttuja tapahtumia Raamatusta verrattuna niihin, jotka sisälsivät vain vieraita, mutta yhtä mahdottomia tapahtumia”.

Huomioiden sen, että tutkimuksen 2 kertomukset olivat yhä kuitenkin varsin paljon Raamatun kertomuksia muistuttavia, en ole vakuuttunut siitä, että nämä kertomukset olisivat vaikuttaneet lapsista täysin vierailta.

Todentaakseen, että uskonnollisten kotien lapset ovat vastaanottavaisempia mahdottomien tapahtumien väitteitä kohtaan, tulisi esittää hyvin erilaisia skenaarioita. Kokeen 2 alussa kirjoittajat raportoivat tutkimuksensa osasta, jossa pyydettiin lapsia luokittelemaan 3 tuttua (historiallista) hahmoa ja 3 tarinoissa esiintyvää hahmoa (sepitettyjä kertomuksia). Jokaisesta oikeasta luokittelusta lapset saivat yhden pisteen. On kiinnostavaa, että mitään eroa ei havaittu uskonnollisten ja sekulaarien lasten välillä. Sekulaarien lasten keskiarvo oli 5,75 pistettä ja uskonnollisten lasten 5,88.

Valitettavasti tarkempia yksityiskohtia ei tästä tutkimuksen osasta ole esitetty, mutta se viittaa siihen, että uskonnollisten kotien lapset ovat yhtä kyvykkäitä kuin sekulaarien kotien lapset erottomaan tutut sepitetyt hahmot (kuten Tuhkimo) historiallisista hahmoista (kuten George Washington).

Sen tarkastelemiseksi, tukevatko kevyesti muokatut raamattuskenaariot kirjoittajien väitettä siitä, että uskonnolliset lapset olisivat vastaanottavaisempia mahdottomia tapahtumia kohtaan, voidaan pohtia seuraavaa analogiaa.

Oletetaan, että testaisimme esikoululaisia, jotka on altistettu lukuisille tieteellisille ideoille jo pienestä pitäen. Harris havaitsi aiemmin, että lapset ovat hyvin vastaanottavaisia todistajankertomuksilla näkymättömistä tieteellisistä entiteeteistä. Olettakaamme nyt, että vertaisimme tällaisia lapsia normaaleissa kodeissa kasvaneihin lapsiin käyttäen lyhyitä kuvauksia tyyliin ”Flogiston on eräänlainen aine, joka on puun kaltaisten asioiden sisällä. Se haihtuu puun palamisprosessin yhteydessä”.

Onko flogiston todellinen asia vai onko se sepitetty? Oletetaan lisäksi, että tiedeintensiivisten kotien lapset arvioisivat muita todennäköisemmin flogistonin olevan todellista. Tukisiko se väitettä, että ”Tieteelle nuorena altistetut lapset ovat vähemmän kyvykkäitä erottamaan tieteen pseudotieteestä?” Ehkä se voisi tukea jotain Corriveaun ja muiden tutkijoiden vaatimattomampien väitteiden kaltaista, nimittäin sitä, että sellaisten kotien lapset ovat vastaanottavaisempia näkymättömiä tieteellisiä entiteettejä kohtaan.

Mutta ehkäpä se vain osoittaa, että lapsista nämä väitteet muistuttavat läheisesti analogisia tieteellisiä entiteettejä (kuten happea) ja he perustavat väitteensä siihen. Kannattaa huomioida Harrisin kollegoineen havainneen aiemmassa tutkimuksessaan, että jopa uskonnollisesta taustasta tulevat esikoululaiset todennäköisemmin ajattelevat kiistämättömien tieteellisten, mutta kuitenkin heidän havainnointikykynsä ulkopuolisten asioiden (mikrobit), olevan todennäköisemmin olemassa kuin laajalti markkinoitujen kuvitteellisten olentojen (joulupukki).

Lopuksi todettakoon, että en ajattele Correveaun ja hänen kollegoidensa väitteiden olevan lähtökohtaisesti epäuskottavia. Ehkä teistinen maailmankuva tekee ihmisen vastaanottavaisemmaksi epätavallisia tapahtumia koskevia väitteitä kohtaan, jotka uhmaavat tavallisia kausaalisia ilmiöitä.

Esimerkiksi Keith Ward kirjoittaa, että jos teismi on totta, ”ihmeiden on mahdollista tapahtua ja olla niin luotettavasti tallennettuja, että odotukset järkkyvät.  Sellaisen luotettavan tallenteen olemassaolo olisi osa todella arvokasta argumenttia jumalan mahdollisesta toiminnasta jopa silloin, vaikka se saattaisi yksinään olla kaukana ratkaisevasta. Onko riittävän luotettavia tallenteita olemassa on toinen kysymys; merkityksellistä on se, että sellaisia todella voisi olla.” (Ward 1985, 138)

Oli miten oli, sellaisia kertomuksia, jotka eroavat selkeämmin Raamatusta, olisi syytä käyttää edellä käsiteltyjen näkökohtien todentamiseen. Voisi olla hyödyllistä tehdä seurantatutkimus, jossa tarkasteltaisiin hindulaisten, buddhalaisten ja sikhiläisten ihmekertomuksia, ja katsottaisiin, ajattelisivatko kristittyjen kotien lapset todennäköisemmin näiden ihmeiden tapahtuneen kuin sekulaarien kotien lapset.

Artikkelissa tarkasteltava tutkimus:

Corriveau, K. H.; Chen, E. E. & Harris, P. L. 2014. Judgments About Fact and Fiction by Children From Religious and Nonreligious Backgrounds. Cognitive Science.

Uutisointia kyseisestä tutkimuksesta:

Huffington Post / Shadee Ashtari: “Children Exposed To Religion Have Difficulty Distinguishing Fact From Fiction, Study Finds”

YLE Uutiset / Ilpo Pajunen: “Tutkimus: Uskonnon vaikutuspiirissä olevien lasten muita vaikeampaa erottaa tosi sepitelmästä“

Artikkeli on julkaistu aikaisemmin Prosblogion -verkkojulkaisussa. Kirjoitus on julkaistu tässä tekijän luvalla. Suomennos: Jaakko Sorri.

Kuva: Olli-Pekka Vainio