Kolumni / Lari Launonen / 20.12.2016

Helvetti on oma valinta

Perinteisen kristillisen teologian mukaan osa ihmiskunnasta päätyy helvetin liekkeihin kärsimään ikuista ja oikeudenmukaista rangaistusta pahoista teoistaan. Oppi vaikuttaa moraalisesti vastenmieliseltä: jos Jumala on kaikkivoipa ja täydellisen rakastava, miksi hän ei pelasta kaikkia? Filosofi Jerry L. Walls väittää, että vaikka Jumala haluaisi kaikille parasta, jotkut ihmiset haluavat vapaasta tahdostaan mennä – ja jäädä – helvettiin.

”Helvetti katosi. Kukaan ei huomannut.” Näin väitti uskonnontutkija Martin Marty Harvard Theological Review:ssä vuonna 1985. Artikkelin mukaan helvetillä oli aiemmin ollut keskeinen rooli amerikkalaisen koululaitoksen moraalikasvatuksessa. Ajan myötä teema oli kuitenkin hävinnyt jopa kirkkojen julistuksesta.

Puhe helvetistä on aina herättänyt pelkoa. Kuten Marty esittää, yhtäältä se on toiminut läntisen kristikunnan moraalinvartijana. Viime aikoina on jopa argumentoitu, että usko Jumalaan, joka viimeistään tuonpuoleisessa rankaisee vääristä teoista, on jo ihmiskunnan alussa hillinnyt itsekästä ihmisluontoa siten, että sivilisaation pohjana oleva laaja-alainen yhteistyö on päässyt kehittymään (ks. Johnson 2015).

Helvetti on ollut myös moraalisen pahennuksen aihe. Esimerkiksi viime vuosisatoina vastenmielisenä pidetty oppi sai monet brittiläiset sekularistit luopumaan kristinuskosta paljon paremmin kuin vaikkapa tieteen tulokset (ks. Budd 1967). Teologit, jotka vielä 2000-luvulla uskovat helvettiin, mieluiten vaikenevat aiheesta. ”Helvetti on papeille kuin aurinko, jota ei haluta katsoa suoraan,” totesi Kari Kuula Helsingin Sanomille kirjansa Helvetin historia julkaisun alla.

Epäsuosiosta huolimatta helvetti on tehnyt comebackia 1990-luvulta saakka erityisesti filosofisen teologian parissa. Se ei tosin ole säilynyt ennallaan.

Ensinnäkin helvetti on perinteisesti ymmärretty rangaistuksena, joka on ikuinen ja oikeudenmukainen. Näin painavan rangaistuksen oikeudenmukaisuutta on puolustettu väittämällä, että Jumalaa vastaan tehty synti on aina äärettömän paha asia, ja ääretön paha ansaitsee äärettömän (ikuisen) rangaistuksen. Seuraavanlaisen argumentin ovat esittäneet ainakin Augustinus, Tuomas Akvinolainen, Anselm Canterburyläinen sekä Jonathan Edwards:

  1. Jokainen synti Jumalaa vastaan on äärettömän vakava
  2. Äärettömän vakava synti ansaitsee painavuudeltaan samanlaisen rangaistuksen, jonka tulee olla myös ääretön
  3. Jumala on täydellisen oikeudenmukainen
  4. Siispä Jumala rankaisee jokaisesta synnistä, jota ei ole sovitettu, ikuisella rangaistuksella

Monet kristityt nykyfilosofit eivät kuitenkaan näe rangaistusmallia mielekkäänä. He myös pitävät ikuista kärsimystä kohtuuttomana rangaistuksena mistä tahansa synnistä. Moni löytää ongelman argumentin ensimmäisestä premissistä: pahan teon painavuutta ei tule arvioida sen perusteella, ketä vastaan se tehdään. Ennemminkin teko punnitaan tekijään liittyvien ominaisuuksien pohjalta: onko tekijä lapsi vai aikuinen, ymmärtääkö hän tekonsa merkityksen vai onko hän esimerkiksi psyykkisesti sairas.

Toiseksi, Augustinus ja kumppanit olivat teologisia deterministejä: jokainen maailmanhistorian tapahtuma oli Jumalan määräämä. Jumala oli myös ennalta valinnut vain tietyt ihmiset pelastukseen. Samalla kuitenkin ne, jotka joutuivat kadotukseen, saivat syyttää karusta kohtalostaan vain itseään. Tämä perinteinen näkemys ei kiellä, että ihmisellä on vapaa tahto, mutta se edellyttää, että vapaa tahto on yhteensopiva determinismin kanssa (kompatibilismi).

Nykyään teologinen determinismi ja kompatibilistinen käsitys vapaasta tahdosta on suosittua esimerkiksi reformoidussa (kalvinistisessa) teologiassa. Kristityistä filosofeista valtaosa näyttäisi kuitenkin olevan libertarianisteja. Heidän mukaansa ihminen voi vapaasti valita eri vaihtoehtojen väliltä, myös ottaa vastaan Jumalan tarjoaman pelastuksen tai torjua sen. Näin ollen helvettiin päätymisen perimmäinen syy on ihmisen valinta, ei Jumalan määräys.

Kolmanneksi, monet kristityt nykyfilosofit ja -teologit kieltävät, että helvettiin joutunut ”saa kaiken toivon heittää”, kuten Danten Jumalaisen näytelmän mukaan helvetin porttien yllä lukee. Toisin sanoen he pitävät mahdollisena, että helvettiin joutunut voi esimerkiksi tehdä parannuksen tai itsemurhan. Yksi vaihtoehtoinen, lähivuosina suosiota kasvattanut näkemys helvetistä on annihilationismi, jonka mukaan helvetti on yhtä kuin ihmisen täydellinen tuho ja olemassaolon loppu.

Danten helvetissä on myös kylmä.

Neljänneksi, helvettiä on perinteisesti kuvailtu paitsi syvänä psyykkisenä tuskana, myös äärettömänä fyysisenä kärsimyksenä. Esimerkiksi Augustinus piti helvetin liekkejä konkreettisina. Jumalan valtiossa hän vetoaa aikalaisuskomuksiin salamantereiden ja riikinkukkojen “tulenkestävistä” ominaisuuksista osaselityksinä sille, miten on mahdollista, ettei helvetin tuli ei tuhoa ihmisruumista. Nykyään kuitenkin helvetin lieskat nähdään lähinnä vertauskuvallisina. Helvetti esitetään ensisijaisesti erona Jumalasta, ei konkreettisena kärventymisenä liekeissä.

Helvetti on olemassa, koska Jumala on rakkaus

Jerry L. Wallsin tuotanto heijastelee näitä helvettiteologian muutoksia. Harva filosofi on käsitellyt kristillistä käsitystä kuolemanjälkeisestä elämästä yhtä laajasti. Vuonna 1992 julkaistua kirjaa Hell: The Logic of Damnation ovat seuranneet taivasta (Heaven: The Logic of Eternal Joy, 2007) ja kiirastulta (Purgatory:he Logic of Total Transformation, 2011) käsittelevät teokset. Wallsin uusin kirja, Heaven, Hell, and Purgatory: Rethinking the Things That Matter the Most (2015) tiivistää trilogian keskeisiä pointteja yksiin kansiin.

Wallsin mukaan ihmiset valitsevat helvetin vapaasta tahdostaan. Tämä vapauteen perustuva malli helvetistä (freedom view of hell) on hänen mukaansa pitkälti syrjäyttänyt edellä esitellyn rangaistusmallin ainakin kristittyjen filosofien keskuudessa. Walls pitää mallia myös mielekkäänä ratkaisuna helvettiopin herättämään moraaliseen ongelmaan: jos Jumala on täydellisen rakastava, miksi helvetti on olemassa?

Walls torjuu yleisen näkemyksen, jonka mukaan helvetin olemassaolo on ristiriidassa Jumalan rakkauden kanssa. Hän muotoilee tämän (mielestään virheellisen) väitteen argumentiksi:

  1. Jumala on täydellisen hyvä, rakastava ja kaikkivoipa
  2. Jos Jumala on täydellisen hyvä ja rakastava, hän haluaa pelastaa kaikki ihmiset
  3. Jos Jumala on kaikkivoipa, hän voi pelastaa kaikki ihmiset
  4. Siispä, Jumala pelastaa kaikki ihmiset

Tällaista argumenttia tarjoavat jotkut universalistit, jotka uskovat kaikkien lopulta pelastuvan. Walls kuitenkin huomauttaa, että kyseessä on täydellinen peilikuva argumentista, jonka mukaan maailmassa oleva pahuus on ristiriidassa Jumalan olemassaolon kanssa:

  1. Jumala on täydellisen hyvä, rakastava ja kaikkivoipa
  2. Jos Jumala on täydellisen hyvä ja rakastava, hän ei halua, että pahuutta on olemassa
  3. Jos Jumala on kaikkivoipa, hän voi estää pahuuden olemassaolon
  4. Siispä, pahuutta ei ole olemassa

Wallsin mukaan kristitty teisti ei kuitenkaan voi hyväksyä tätä argumenttia. Hän tietää, että maailmassa on paljon pahaa, ja uskoo, että Jumala on olemassa. Siispä teisti ei voi hyväksyä myöskään universalistista argumenttia, koska se noudattaa samaa logiikkaa.

Vanha vastaus pahuuden ongelmaan on tietysti vapaa tahto: jos Jumala haluaa luoda aidosti vapaita yksilöitä, silloin hän ei voi varmistaa, että ihmiset eivät tee pahaa. Vapaa tahto on myös Wallsin vastaus helvetin ongelmaan. Jos vapaus voi selittää pahuuden olemassaolon tässä elämässä, vapaus voi selittää myös helvetin olemassaolon tulevassa elämässä. Jos ihmiset voivat nyt vastustaa Jumalan tahtoa ja valita pahan, he voivat tehdä niin myös kuolemansa jälkeen. Helvetissä viruminen ei ole vain seurausta elämän aikana tehdyistä vääristä valinnoista, vaan jotkut ihmiset pysyvät helvetissä siksi, että he jatkavat siellä Jumalan vastustamista (toisaalta Walls pitää todennäköisenä, että jotkut tekevät parannuksen vasta tuonpuoleisessa ja Jumala pelastaa heidät).

Wallsin mukaan helvetti on oikeastaan olemassa siksi, että Jumala on rakkaus. Jumalan tahto on tuoda kaikki ihmiset rakkaussuhteeseen itsensä kanssa. Taivas on olemukseltaan ihmisen ja Jumalan välisen suhteen täyttymys. Täydellinen rakkaus ei voi kuitenkaan pakottaa, ohjelmoida tai vaatia toista antautumaan tällaiseen suhteeseen. Näin ollen Jumala ei pakota ketään taivaaseen. Siksi on mahdollista, että jotkut ihmiset torjuvat Jumalan ikuisesti – ja siten myös kärsivät helvetissä ikuisesti.

Vaipat vaihtava äiti ei loukkaa lapsen vapautta

Filosofi Marilyn McCord Adamsin mielestä vapauteen perustuva näkemys helvetistä idolisoi vapaan tahdon. Se nostaa ihmisen vapauden liian korkealle jalustalle, ikään kuin se olisi niin pyhää, ettei edes Jumala saa puuttua siihen. Jumalan ja ihmisen välinen suhde ymmärretään tällöin analogisena kahden aikuisen persoonan väliseen suhteeseen, ikään kuin kyseessä olisi kaksi moraalisesti yhdenvertaista toimijaa.

Adamsin mielestä parempi vertailukohta on aikuisen suhde vauvaan tai pieneen taaperoon. Tämä analogia heijastaa paremmin ”tasoeroa” (size gap) Jumalan ja ihmisen näkökulman välillä. Koska aikuisen kognitiiviset kyvyt ovat täysin eri tasolla kuin taaperon, pidämme tämän vanhempia ensisijaisesti vastuullisina hänen tekoihinsa. Jos taapero juoksee kohti palavaa tulta, äiti tai isä nappaavat hänet kiinni. Kiinniotto ei loukkaa lapsen vapaata tahtoa, koska tämä ei ymmärrä toimintansa seurauksia. Samoin jos Jumala joutuu rajoittamaan tahdonvapauttamme pelastaakseen meidät helvetin tulelta, hän ei ”loukkaa arvoamme yhtään enempää kuin äiti, joka vaihtaa vauvalleen vaipat”. Tämän perusteella Adams väittää, että Jumala pelastaa lopulta kaikki.

Myös suomalainen pappi ja teologi Antti Kylliäinen tekee samanlaisia huomioita teoksessaan Kaikki pääsevät taivaaseen: “Jumala, joka ehdoin tahdoin antaisi ihmisen tuhoutua, olisi kuin isä tai äiti, joka kylmän rauhallisesti seuraisi vierestä, kuinka pieni lapsi kiipeää parvekkeen kaiteen yli, putoaa katuun ja halkaisee kallonsa”.

Walls kuitenkin huomauttaa, että Raamatussa yleisin vertauskuva Jumalan ja ihmisen suhteelle on aviomiehen ja vaimon rakkaussuhde. Suhde on tahdonalainen ja vastavuoroinen, ja ihminen voi torjua taivaallisen puolisonsa rakkauden. Lisäksi Walls vetoaa jälleen pahan ongelmaan: Jumala näyttää kunnioittavan vapaata tahtoamme niin paljon, että hän sallii ihmisten tekevän kauheuksia toisilleen. Jos Adams on oikeassa, miksi Jumala ei estä murhia ja raiskauksia?

Toinen Wallsin kriitikko on Thomas Talbott. Hän argumentoi, että Jumala voi pelastaa kaikki ilman, että hänen tarvitsee rajoittaa ihmisten vapautta. Itse asiassa Talbott pitää loogisesti mahdottomana, että kukaan ihminen olisi ikuisesti kadotettu. Väite, että joku valitsisi helvetin vapaasta tahdostaan, on täysin epäjohdonmukainen siksi, että helvetin valitsemiselle ei yksinkertaisesti voi olla järkevää motiivia.

Talbottin argumentti voidaan tiivistää kolmeen askeleeseen. Ensinnäkin, vapaa valinta edellyttää aina minimaalista rationaalisuutta: tekoni on vapaa vain, jos toimin joidenkin järkisyiden motivoimana. Täysin irrationaalinen valinta ei voi olla vapaa. Jos esimerkiksi työnnän käteni palavaan tuleen ja pidän sitä siellä ilman mitään motiivia (ja huolimatta kivun tuottamasta motiivista vetää käteni pois), toiminnassani on välttämättä jotain pakonomaista. Se ei ole silloin vapaata.

Toiseksi, ikuisen kärsimyksen valitseminen on niin suuri ja lopullinen päätös, että ollakseen rationaalinen sen tulee Talbottin mukaan olla täysin informoitu. Valinnan hetkellä emme saa olla missään tietämättömyyden tai illuusion vallassa ja luulla, että helvetti on jollain tavalla parempi vaihtoehto kuin ikuinen elämä Jumalan yhteydessä. Mikä tärkeintä, täysin informoitu valinta on sellainen, jota emme koskaan myöhemmin tule katumaan. Katuminen merkitsisi, että emme valinnan hetkellä täysin tajunneet, mitä valitsimme.

Kolmanneksi, Talbottin mukaan helvetissä kituva kuitenkin ennemmin tai myöhemmin välttämättä katuisi valintaansa. Tästä seuraa, että alkuperäinen valinta mennä helvettiin ei olisi voinut olla täysin informoitu. Siten se ei olisi voinut olla rationaalinen, eikä siten vapaa. Siispä helvetin valitseminen vapaasti on loogisesti mahdotonta.

Wallsin mielestä Talbott ei kuitenkaan onnistu todentamaan vahvaa teesiään. Walls kiinnittää huomion kolmanteen väitteeseen: on välttämätöntä, että helvetin valinnut henkilö tulisi lopulta katumaan valintaansa. Väite näyttäisi edellyttävän, että ajan myötä helvetissä olevan olotila tulee kirjaimellisesti sietämättömäksi. Walls huomauttaa, että sietämätöntä kärsimystä seuraava katumus olisi yhtä “vapaata” kuin kidutuksella kiristetty tunnustus. Mutta jos kerran Talbottin mukaan kaikki ovat lopulta pakotettuja katumaan, ei kysymys enää yhtäkkiä olekaan siitä, voiko ihminen vapaasti valita helvetin.

Perverssiä logiikkaa

Walls tunnustaa, ettemme voi täysin käsittää, miksi kukaan valitsisi helvettiä vapaasta tahdostaan. Ajatukseen on kuitenkin hänen mielestään mahdollista saada jotain järkeä.

Walls ottaa tuekseen C. S. Lewisin. Lewisin tunnetun sanonnan mukaan ”helvetin portit on lukittu sisäpuolelta”. Kadotukseen joutuneet ovat Lewisin mukaan ”kapinallisia loppuun saakka” – ihmisiä, jotka eivät koskaan suostu antautumaan Jumalan rakkauden edessä.

Unenomaisessa kirjassaan Suuri avioero (The Great Divorce) Lewis kuvailee turistimatkaa taivaaseen, jolle lähtee bussilastillinen turisteja helvetistä (joita Lewis kutsuu aaveiksi). Yksi turisteista on pahaluonteinen mies. Hän on koko elämänsä ajan manipuloinut ja käyttänyt hyväkseen läheisiään saadakseen oman tahtonsa läpi. Taivasmatkalla mies tapaa vaimonsa, joka anelee häntä jäämään ja vastaanottamaan ikuisen ilon. Mies on kuitenkin liian kiintynyt ajatukseen, että hänen vaimonsa ei voi olla onnellinen ilman häntä, ja että hänellä on edelleen valta vaimonsa tunne-elämän hallitsemiseen. Vaimo vakuuttaa, että Jumalan läsnäolossa kaikki hänen tarpeensa ovat täytetyt. Silti mies saa päähänsä omahyväisen ajatuksen: varmaankin vaimo anelee häntä jäämään siksi, ettei tämä yksinkertaisesti kestä ajatusta, että mies kieltäytyisi. ”’Ahaa, et voi kestää sitä!’, hän huudahti kurjan voitokkaasti”, Lewis kirjoittaa.

Wallsin mielestä tämän surkean hahmon huudahdus kiteyttää sen ”perverssin logiikan”, jonka perusteella joku voi valita helvetin. Niin outoa kuin se onkin, omahyväisyyteen ja katkeruuteen käpertyminen tuottaa tietynlaista nautintoa. Ihminen voi valita katkeruuden, eron ja vastustelun todellisen rakkauden sijasta.

Filosofinen keskustelu “ikuisen kadotuksen logiikasta” on haastava, sillä se kytkee yhteen useita vaikeita kysymyksiä. Nämä koskevat ihmisen vapaata tahtoa, Jumalan rakkauden ja hyvyyden luonnetta, teologisen kielen luonnetta, Jumalan kaitselmusta ja pahuuden ongelmaa. Wallsin kaltaisten filosofien helvetti näyttää myös hyvin erilaiselta kuin Raamatun tulinen järvi, jonne Jumalan vastustajat syöstään.

Toisaalta analyyttistä keskustelua helvetistä täytyy pitää tervetulleena. Ikuisen kärsimyksen idea on hirvittävä. Siksi keskustelun luulisi kiinnostavan ainakin niitä, jotka pitävät tällaista kuolemanjälkeistä todellisuutta mahdollisena.

Kirjallisuus:

Marilyn McCord Adams: Horrendous Evils and the Goodness of God. (2000)

Susan Budd: The Loss of Faith: Reasons for Unbelief among Members of the Secular Movement in England, 1850-1950. Past & Present 36 (1967)

Dominic Johnson: God Is Watching You: How the Fear of God Makes Us Human. (2015)

C. S. Lewis: The Great Divorce / Suuri avioero. (1946/2014)

Thomas Talbott: Freedom, Damnation, and the Freedom to Sin With Impunity. Religious Studies 37. (2001)

Jerry L. Walls: Heaven, Hell, and Purgatory. Rethinking the Things That Matter the Most. (2015)

Jerry L. Walls: ’Heaven and Hell.Oxford Handbook of Philosophical Theology. (2009)

Kuva 1: Stephen Radford@Unsplash.com. CC0.

Kuva 2: Wikimedia Commons. PD.

Ylös