Mitä tarkoittaa, että luonnontiede ei varsinaisesti ”ajattele”? Tulisiko sen? David Bentley Hart käsittelee aihetta aatehistorian näkökulmasta.

Kysymys voi kuulostaa vitsiltä, mutta se ei ole sitä. Kysymys on oikeastaan luonteeltaan metafyysinen. Tämä kysymys tulee myös nousemaan esiin sitä vääjäämättömämmin, mitä enemmän tieteen perustana jo neljänsadan vuoden ajan ollut mekanistinen paradigma osoittautuu enemmän rajoitteeksi kuin vapautukseksi. On kuitenkin huomattava, että tämä kysymys on mielekäs vain käytettäessä sanaa ”ajatella” tietyssä erityisessä merkityksessä.

Martin Heidegger esitti aikoinaan oraakkelimaisen väitteen ”Die Wissenschaft denkt nicht” (suom. ”tiede ei ajattele”.) Hän väitti, että laskenta ja kvantitatiivinen käsittely, jota tiedemies tekee, eroaa tämän filosofisesta tai pohdiskelevasta reflektiivisestä toiminnasta, joka on  varsinaista ajattelijan kenttää.

Katsohan, Heideggerin myöhemmin mielellään käyttämä ilmaisu ”ajattelu” on jotain jopa filosofiaa perustavampaa, sillä se erottaa olemisen ja olennot. Siinä on oikeastaan kyse ontologisesta reflektiosta, jossa valppaana viivytään olemisen itsensä mysteerin äärellä. Luonnontieteet puolestaan ovat luonteeltaan kvantitatiivista, fyysisen maailman piiriin kuuluvan tutkimusta. Ne eivät voi olettaa käsittävänsä maailman olemista tai edes kuvitella kykenevänsä tekemään sellaista edes mahdollisimman teoreettisesti. Ne eivät näet voi muuntaa tehtäväänsä asioiden mittaamiseen. ”Kluft” eli kuilu laskennan ja varsinaisen pohdiskelevan ajattelun välillä on itse asiassa niin valtava, että jälkimmäisen näkökulmasta laskenta tuskin on edes luokiteltavissa ajatteluksi.

Kuten kaikki Heideggerin filosofisen tutkimuksen alaa koskevat erottelut, filosofian ja luonnontieteen väliin pystytetty erottelu tekee turhiksi vain toiselta puolelta tulevat rajanylitykset. Luonnontieteet eivät pysty tekemään filosofiaa, mutta filosofialla on sitä vastoin  –  vaikka metafyysisesti tahattomasti  –  tarvittavat edellytykset määrittää tieteen luonnetta, ongelmia ja rajoja. Modernit tieteet nojaavat tiettyyn metafyysiseen kokonaiskuvaan, nimittäin ”Ge-Stelliin” (kuten Heidegger ärsyttävästi nimittää modernia filosofista presentationalismia ja representationalismia.), joka redusoi koko maailman joukoksi subjektin eteen asetettuja objekteja, vailla välittävää tai ontologista partisipaatiota niiden välillä.

Oliot ovat meidän mitattavissamme, tutkittavissamme, manipuloitavissamme ja hallittavissamme. Modernilla aikakaudellakin on maailmankuva, eivätkä luonnontieteet siinä muodossa kuin ne tunnemme olisi voineet syntyä, tehdä ihmeellisiä keksintöjä, löytöjä tai tuhoja ilman filosofisesta perinteestä saatuja hyvin erityislaatuisia metafyysisiä ennakko-oletuksia. Edellä kerrotusta seuraa, että filosofialla on sellainen edellytys – kyky reflektoida luonnontieteiden luonnetta –  joka niiltä itseltään puuttuu.

KAIKKI TÄMÄ kuulostaa tietenkin hurmaavan komealta, mutta myös kiusalliselta. Minun on tunnustettava, että minulla on joskus houkutusta hyväksyä Heideggerin erottelu, jos ei muuta, niin siksi, että se näyttää olevan sopusoinnussa monien viimeaikaisten kokemusten kanssa. Jos jotain on opittu eräiden näkyvimpien  ateististen biologien ja fyysikoiden osallistumisesta uskontoa koskeviin populaarikeskusteluihin, on tullut esiin ainakin se, että tieteellisessä työssä tarvittavat huomattavat laskennalliset lahjat eivät välttämättä merkitse yhtä merkittäviä teoreettisen logiikan kykyjä.

Kohteliaammin voisi sanoa, että ehkä Heideggerin erottelu ei lopulta tee muuta kuin ota tieteitä sellaisena, kuin ne annettiin modernin aikakauden alussa. Kyse on kuitenkin modernin tieteellisen kulttuurin perustamismyytistä, jonka mukaan oikea tiede on yksinkertaista induktiivista tutkimusta, joka on puhdas metafyysisistä sitoumuksista tai ennakko-oletuksista. Se kieltäytyy vakaasti olettamasta luonnosta löytyvän päämääräsyitä tai tarkoituksia tai tarkastelemasta luonnonjärjestystä ei-mekanistisilla käsitteillä. Modernin luonnontieteen synty seurasi ”ajattelun” ylpeästä ja uhmakkaasta hylkäämisestä.

Näin ainakin kerrotaan. Tosiasiassa päämäärien ja muotojen pois sulkemista on pikemminkin rikottu kuin noudatettu. Puhdas, tarkoituksellisista odotuksista täysin vapautettu induktio on enemmän tai vähemmän mahdotonta. Esimerkiksi biologeilla on taipumus pitää tarkastelunsa kohteita kuin intentionaalisina systeemeinä, koska vaihtoehtoiset lähestymistavat johtaisivat vain loputtomaan sarjaan epäonnistuneita yrityksiä edetä hapuilemalla pimeässä. Yleinen biologien tutkimuksia ohjaava kysymys on: ”Mitä tarkoitusta tämä palvelee?” Pikemminkin dogmi kuin tieteellisesti perusteltu epäilys johtaa oletukseen, että kyse olisi vain hyödyllisestä metodologisesta fiktiosta.

Biotieteet eivät myöskään ole erityisen hedelmällisiä, jos ei jotenkin hyödynnetä muotojen antamaa järjestystä. On mahdollista hajottaa organismit molekyylien ja perimän mössöksi, mutta elämän hierarkkinen luonne kyseenalaistaa, voidaanko organismien monimutkaiset muodot ja lisääntymiskyky koskaan rakentaa uudelleen pelkästään molykyylikemialliselta perustalta nojaten vielä perustavampiin fysiikan lakeihin.

Voidaan ainakin kuvitella, että elämän tieteissä edettäisiin sellaiseen tilanteeseen, jossa tutkijat pitäisivät selvänä, että organismien mekanistinen malli on riittämätön kuva elämästä ja etenkin lisääntymiskykyisestä elämästä. Mekanistisen eliömallin mukaan eliöt näet ovat elottomien perusosien onnekkaita yhdistelmiä, jotka toimivat näennäisesti kokonaisuuksina vain aineen satunnaisten yhteenliittymien ja evoluution karsimisen takia. Tämä on toki puhtaasti spekulatiivinen kysymys, mutta entä jos huolellisimmat biologiset tutkimukset lopulta paljastaisivat luonnonjärjestyksen, joka ei koostu koneista, ja jossa elämä voitaisiin selittää vain olettamalla joitakin päämääriä kohti suuntautuneita muotosyitä?

EHKÄ ONGELMASTA tulee kouriintuntuvampi, kun siirrytään biologiasta fysiikkaan. Olemme näet jo yhdeksänkymmenen vuoden ajan vaellelleet klassisen fysiikan newtonilaisen universumin ja miltei käsittämättömän kvanttimaailman välillä, löytämättä varmistusta sijainnille. Tällä raja-alueella tuntemamme varma ja vakaa aika ja avaruus häipyvät potentiaalisuuden, superpositioiden, kvanttilomittumisen, ”spukhafte Fernwirkungin” ja muun sellaisen sumuun. Voi jopa olla niin, että (kuten tietty hyvin arvostettu kvanttimekaniikan muotoilu sanoo) tämä määrittymättömyyden maailma ei itse asiassa muovaudu klassisen ajan ulottuvuuksien rakenteeksi ilman tietoisuuden läsnäoloa. Näin tapahtuu juuri siksi, että tietoisuus on poikkeus maailman fysikaalista järjestystä ohjaaviin lakeihin.

Onko näillä asioilla väliä? Myönnettäköön, että on virhe kenelle tahansa tutkijalle tulkita metodisääntöjä kattavaksi kuvaukseksi todellisuudesta. Tutkimuskohteen tarpeisiin metodi kuitenkin varmasti riittää. Ehkäpä tutkijat edistyvät eniten, kun he ovat epäuteliaita metafyysisten kysymysten osalta. Moderni luonnontiede on ollut taipuvainen radikaaliin pragmatismiin aina Newtonin ”hypotheses non fingo”:sta aina Niels Bohrin Kööpenhaminan tulkinnan muotoiluun asti. Mitä muka vielä tarvitsee tehdä, jos fysikaalisten tapahtumien luettelomme ja teoriamme tuottavat yhdessä tarkkoja ennusteita? Paradigman rajat ovat tieteelle sekä empiirisiä että mielikuvituksen mallien rajoja.

Kyseisen puutarhan muurien sisäpuolella tutkijat voivat vapaasti kerätä faktoja, joita on loputtomasti. Siellä voi myös tulkita näitä faktoja niitä selittävien teorioiden avulla, ja teorioiden moninaisuus on lukematon. Paradigman muurien ulkopuolella on metafyysinen alue, jonka tutkiminen ei kuulu luonnontieteen tutkijan alaan. Ehkä Heidegger oli siis oikeassa: tieteen tulee vain laskea ja  koota tietoja, poimien lähimmät kukat käsiin, eikä lainkaan ajatella.

REHELLISESTI SANOTTUNA en tiedä. Luulen, että kysymys itse asiassa koskee sitä, mikä nähdään tieteellisen tiedon päämääränä. Esimerkiksi Francis Baconin mukaan paras syy perustaa uusi aidosti induktiivinen ja metafyysisistä kuvitelmista riisuttu tieteen metodi on, että se sallii ihmisjärjen valtapiirin laajentamisen aina vain suurempaan osaan ilmiömaailmaa. Hänen mukaansa oikea tieto on yksinkertaisesti toimivuutta, kykyä hallita, muokata ja käyttää. Uskon kuitenkin mieluummin, että tutkijan ymmärryksen kaipuuta ajaa terveempi pyrkimys, nimittäin intohimoinen ja tukahduttamaton kaipuu totuuksiin, joita tosiasiat vain kuvastavat. Niinpä minusta näyttää, että meidän tulee sallia itsellemme kysymys: saavuttavatko luonnontieteet omin voimin ne mysteerit, joita ei viime kädessä voi ratkaista pelkästään kvantitatiivisesti?

Voi olla, että olemme vuosisatojen ajan nauttineet mekanistisen illuusion hedelmistä. Mekanistinen illuusio on edelleen osa näkymätöntä todellisuuskuvaamme sekä kulttuurin muutoksen hitauden että ajatuksellisen voimavaransa vuoksi. Tämän kuvan pitäisi alkaa hävitä, sillä se on nostanut esiin liian monta kysymystä, joihin se ei pysty ristiriidattomasti vastaamaan. Tällöin modernin tieteen pragmaattisesta ”ajattelemattomuudesta” voidaan joutua vähitellen luopumaan.

On ainakin hauskaa ihmetellä, osoittautuuko ”ajatukseton” tiede jonain päivänä vääjäämättömäksi välivaiheeksi sellaisten sitä edeltävien ja seuraavien aikakausien välillä, jotka ovat avarakatseisempia empiirisen havainnoinnin ja metafyysisen spekulaation välisten rajojen joustavuuden suhteen. Saattaa tulla aika, jolloin teoreettinen tiede – varsinkin, jos sen käsitetään olevan enemmän kuin rähjäinen valtaa vallan vuoksi tavoitteleva hanke – huomaa, että sen omat löydökset ja vaikeat ongelmat pakottavat sen sittenkin taas ajattelemaan.

__

Kirjoittaja David Bentley Hart (St. Louis University) on teologian tohtori ja tuottelias kirjailija. Hänen erityisalojaan ovat aatehistoria ja uskonnonfilosofia. Viimeisin hänen kirjoistaan on The Experience of God (Yale 2013). Artikkeli on ilmestynyt alunperin First Things-lehdessä joulukuussa 2014 nimellä ”Should Science Think?”

Kuva: NASA on The Commons@Flickr.com. PD.