Suhtautuiko varhainen kristillinen kirkko vihamielisesti ei-kristilliseen filosofiaan? Tuhosivatko kristityt mittaamattoman arvokkaan Aleksandrian kirjaston? David Bentley Hart valottaa tapahtumaa eri kanteilta ja kritisoi siihen liittyviä myyttejä.

Yhteen tämän ”nykymaailman tarinan” arvostetummista versioista kuuluu se, että ”usko”, jonka nykyaikainen ”järki” syrjäytti, oli ainutlaatuisen irrationaalinen ja ennenkuulumattoman vihamielinen järjen vetoomuksia kohtaan. Tämä usko oli puhdistanut länsimaisen kulttuurin raaoin keinoin klassisen maailman suurista saavutuksista – polttanut sen kirjat, hylännyt sen tieteen, luopunut sen ”moniarvoisuudesta” – ja syössyt läntisen maailman vuosituhannen mittaiseen henkiseen kurjuuteen.

Tämän tarinan mukaan kristinusko pani alulle niin kutsutun ”pimeän aikakauden” tuhoamalla roomalaisen kulttuurin saavutukset tieten tahtoen. Tuhannen tyhjän legendan aavemainen liekki palaa tässä lähes sammumattomalla hehkulla. Esimerkiksi voidaan ottaa seuraava katkelma Jonathan Kirschin hiljattain ilmestyneestä kirjasta nimeltä God against the Gods (Jumala jumalia vastaan):

”Vuonna 390 joukko kristittyjä kiihkoilijoita hyökkäsi Aleksandrian ikivanhaan kirjastoon, johon oli koottu mitä harvinaisimpia ja vanhimpia teoksia. Siellä säilytettiin Raamatun vanhimpia käsikirjoituksia ja muita juutalaisia ja kristillisiä kirjoituksia, jotka olivat paljon vanhempia kuin Qumranin kirjakääröt.

Pakanalliset tekstit olivat vielä vanhempia ja runsaslukuisempia. Kirjoja ja kirjakääröjä oli yhteensä noin 700 000 kappaletta. Koko pergamentti- ja papyruskokoelma poltettiin, itse kirjasto tuhottiin, ja länsimaisen sivistyksen kärsimää vahinkoa on mahdoton arvioida tai edes kuvitella… Seuraavana vuonna Theodosius I määräsi tuhottavaksi Serapeionin, suurenmoisen temppelin, joka toimi Isiksen ja Serapiksen tärkeimpänä pyhäkkönä.”

On myönnettävä, ettei kaikilla ole aikaa ja tilaisuutta juoda syviä siemauksia muusain lähteestä. Kirsch ei ole historioitsija, ja siksi hänelle voidaan ehkä antaa anteeksi se, että hän on turvautunut alkuperäisten lähteiden sijasta kansanomaisiin. Näyttää ilmeiseltä, että hän toistaa hyvässä uskossa tarinaa, jonka on kuullut niin usein, ettei osaa erottaa sitä tosiasioista. Mutta siitä huolimatta kertomus on aivan järjetön. Sattumoisin on olemassa kertomus (ainakin) Serapeumin tuhosta, eikä se ole erityisen suureksi kunniaksi sen enempää niille kristityille kuin pakanoillekaan, jotka asuivat Aleksandriassa 300-luvun lopulla. Kirschin versio tarinasta on kuitenkin toivottoman sekava.

Ensinnäkin: jollei johonkin Kairon panttilainaamoon ole viime aikoina ilmestynyt jotakin kauan kadoksissa ollutta luetteloa Aleksandrian kirjaston kirjoista, Kirschin väitteet kirjaston omistamista aarteista ovat pelkän mielikuvituksen tuotetta. Ainoa juutalainen Raamattu, jonka voidaan kohtuullisen varmasti olettaa kuuluneen kirjaston kokoelmiin, oli sen kreikankielinen käännös (Septuaginta). Vaikka Aleksandrian suuren kirjaston tavoitteisiin kuului varmasti se, että sinne oli määrä koota muita kreikankielisiä käännöksiä ulkomaisista teksteistä, ei ole tiedossa, kuinka paljon se onnistui niitä hankkimaan.

Paljon räikeämpää on kuitenkin se, että Kirsch on jakanut yhden kertomuksen kahtia ja sen lisäksi liittänyt kaksi kirjastoa yhdeksiä Aleksandrian suuren kuninkaallisen kirjaston, jonka jotkut muinaiset historioitsijat väittivät – jokseenkin epäuskottavasti – sisältäneen 700 000 kirjakääröä (tai 500 000 tai 400 000 tai ehkä jopa vain 40 000), perusti kuningas Ptolemaios II Filadelfus (304–246 eKr) osaksi suurta museota, jonka hänen isänsä Ptolemaios I Soter (n. 367– n. 282 eKr) oli perustanut Brucheioniin, kaupungin koillisosassa sijainneeseen kuninkaalliseen kortteliin.

Joidenkin muinaisten lähteiden mukaan tämä kirjasto todellakin tuhoutui tulipalossa, mutta teon takana eivät missään tapauksessa olleet kristityt. Syyllisenä pidettiin yleisesti Julius Caesaria; ainakin sanottiin, että kun Caesar oli Pompeiuksen kanssa sotaa käydessään tullut Aleksandriaan vuonna 48 tai 47 eKr, hän sytytti erehdyksessä kuninkaalliseen kortteliin tulipalon – joko polttamalla vihollislaivoja satamassa tai muulla tavoin – joka tuhosi kirjaston joko kokonaan tai osittain tai ainakin kymmeniätuhansia kirjakääröjä, joita säilytettiin vilja-aitoissa satama-alueen lähellä.

Tämän kertomuksen uskottavuudesta käydään tutkijapiireissä edelleen väittelyä. Jos kirjasto kuitenkin säästyi palolta tai rakennettiin uudelleen, kuten jotkut arvelevat, monet uskovat sen tuhoutuneen muun museon mukana vuonna 272 jKr, kun keisari Aurelianus (n. 215–275 jKr) kävi sotia keisarikunnan liittämiseksi takaisin yhteen. Hyvin todennäköisesti alkuperäinen kirjasto kuului kuitenkin tuohon aikaan jo kaukaiseen (ja jokseenkin tarunhohtoiseen) menneisyyteen. Vuonna 390 jKr sitä ei missään tapauksessa ollut enää olemassa.

Kirjastolla oli kuitenkin ”tytärkirjasto”, joka on saattanut sijaita Serapeumin alueella. Sen on saattanut perustaa sinne Ptolemaios III Euergetes (kukoistusaika 246–221 eKr) rakentaessaan alkuperäistä temppeliä, tai se perustettiin mahdollisesti vasta, kun temppeli rakennettiin uudelleen paljon entistä loistokkaammaksi 100-luvun lopulla jKr. Pylväskäytävien sisällä, kenties temppelirakennuksen reunamilla, näyttää ainakin olleen kirjastohyllyjä, mutta kuinka paljon ja kuinka runsassisältöisiä, se ei ole tiedossa.

1100-luvulla elänyt bysanttilainen historioitsija Johannes Tzetzes väitti, että Kallimakhos Kyreneläinen (n. 305– n. 240 eKr) luetteloi 42 000 kirjakääröä kirjastossa, jonka Euergetes oli rakentanut Brucheionin ulkopuolelle, mutta sitä, voiko tähän tietoon luottaa, samoin kuin sitäkään, sijaitsiko tuo kirjasto todella Serapeumissa, ei ole mahdollista saada selville. Joka tapauksessa tämä kirjasto on voinut tuhoutua, kun Rooman sotilaat ja kristityt siviilit hävittivät Serapeumin (kuten vuonna 391 todella tapahtui).

Tästä ei kuitenkaan ole olemassa minkäänlaisia todisteita. Mikään niistä muinaisista selostuksista, jotka koskevat temppelin tuhoa, ei mainitse mitään siitä, että samalla olisi tuhoutunut kirjasto. Siitä ei puhu edes harras pakana, kaunopuhuja ja historioitsija Eunapios Sardislainen (n. 345– n. 420 jKr), joka halveksi kristittyjä eikä varmastikaan olisi pyrkinyt osoittamaan heitä syyttämiksi mihinkään rikokseen, johon heidän voitiin väittää syyllistyneen. Sitä paitsi hän oli suunnattoman oppinut mies, joka olisi varmasti ollut raivoissaan arvokkaiden tekstien joukkotuhosta.

Lisäksi temppelin tuho oli ilmeisesti sotilaallinen operaatio, ei pelkästään hetken mielijohteesta alkaneen hävitysvimman tulosta, vaikka mukaan liittyikin kristityistä koostunut väkijoukko. Varmaa ei ole edes se, että hävityksen kohteeksi joutui mitään muuta kuin jumalan varsinainen pyhäkkö, temppelin sisärakennus.

Edward Gibbon (teoksessaan Rooman valtakunnan rappio ja tuho) puhuu tapahtumaa selostaessaan kuitenkin merkillisen varmasti siitä, että kirjasto ”ryöstettiin tai tuhottiin”, ja lisää, että ”tyhjien hyllyjen näkeminen sai jokaisen katsojan, jonka mieltä uskonnolliset ennakkoluulot eivät olleet kokonaan pimentäneet, tuntemaan mielipahaa ja suuttumusta.” Ainoa lähde, jota hän väitteensä tueksi lainaa, on kuitenkin kristitty historioitsija Paulus Orosius (kukoistusaika 414–417 jKr), joka panee Caesarin tulipalosta kertoessaan ohimennen merkille, että oli itse nähnyt tietyissä temppeleissä ”kirja-arkkuja”, jotka ”omat miehemme” ”tyhjensivät”, kun nuo temppelit ryöstettiin:

Gibbon huomauttaa aivan oikein, että ”Orosius näyttää punastuvan” tätä tunnustusta tehdessään. ”Omilla miehillämme” Orosius saattaa kuitenkin tarkoittaa yksinkertaisesti ”oman aikamme ihmisiä”, koska hän siirtyy sen jälkeen ylistämään aiempia sukupolvia, jotka olivat toimineet ”kunnioitettavammin” ja joiden ansiota oli, että kirjat oli ylipäänsä koottu paikalle Aleksandrian muinaisten oppineiden esimerkin mukaan.  Mikä totuus sitten lieneekin, ja vaikka saattaa vaikuttaa häpeälliseltä, että joko kristityt tai muut heidän aikalaisensa ryöstivät temppelien aarteet, myös kirjat, tuo synkkä, traaginen, häpeällinen tarina, jota näkee toistettavan yhä uudelleen – että kristitty roskajoukko vei Aleksandrian suuresta kirjastosta 700 000 kirjakääröä ja oli niin huumaantunut omasta kiihkeästä, raakalaismaisesta inhostaan maallista oppineisuutta ja pakanallista tiedettä kohtaan, että poltti ne kaduille sytyttämissään rovioissa ja siirsi länsimaisen sivistyksen kehitystä taaksepäin vuosisatojen verran – on silkkaa satua. Itse asiassa on niin, että ennen kuin tämä legenda syntyi nykyisessä muodossaan, Aleksandrian kirjaston ”lopullisesta” hävityksestä syytettiin yleensä arabeja, jotka hyökkäsivät maahan vuonna 642 jKr kenraali Amr ibn al’Asin johdolla. Määräyksen sanottiin tulleen itseltään kalifi Umarilta.

Gibbon jättää tämän tarinan useimpien nykyhistorioitsijoiden tavoin pois laskuista (kenties liian hätäisesti) sillä perusteella, kuinka myöhään se esiintyy arabien ja kristittyjen kirjallisuudessa. Samalla hän kuitenkin tahtomattaan tarjoaa vahvan argumentin omia oletuksiaan eli sitä vastaan, että kristityt olisivat ryöstäneet Serapeumin kirjaston: hän huomauttaa – todisteeksi siitä, ettei kirjasto ollut arabihyökkäyksen aikaan enää olemassa – että pakanahistorioitsija Ammianus Marcellinus (n. 330–395 jKr), joka kuvaa Serapeumia muutamaa vuotta ennen sen tuhoutumista, puhuu sen kirjastosta ”menneessä aikamuodossa”, ”huomattavan voimakkain” sanoin. Tämän tosiasian täysi merkitys näyttää kuitenkin jääneen Gibbonilta huomaamatta.

Tietyssä mielessä tällä kaikella on vain vähän merkitystä. Vaikka kurja tarina siitä, että Aleksandrian kirjaston tuhosi kristitty roskajoukko, olisi totta (mitä se ei missään tapauksessa ole), tai vaikka Serapeumissa olisi ollut huomattava kirjakokoelma, jonka sotilaat ja heidän kristityt apurinsa varastivat tai tuhosivat vuonna 391 (ja Eunapioksen vaikeneminen, Ammianuksen aikamuodoista puhumattakaan, riittää todisteeksi siitä, ettei näin ollut), se ei kertoisi meille mitään siitä, mikä oli kristittyjen käsitys pakanallisesta oppineisuudesta tai klassisesta kulttuurista. Paikalliset mellakat todistavat yleensäkin hyvin harvoin mitään lukuun ottamatta joitakin asioita, jotka ovat muutenkin tiedossa ja liittyvät ihmisen massakäyttäytymisen kielteisiin piirteisiin.

Jos värikkäät myytit pannaan syrjään, on selvää, että varhainen seurakunta ei tuhonnut järjestelmällisesti pakanallisen antiikin kirjallisuutta eikä kristityillä ollut yleistä ennakkoluuloa maallista oppineisuutta kohtaan (kuten Orosiuksen huomautuksista käy selvästi ilmi).

—

Kirjoitus on katkelma David Bentley Hartin teoksesta Ateismin harhat (Perussanoma 2010, suom. Anne Leu). Hart (St. Louis University) on teologian tohtori ja tuottelias kirjailija. Hänen erityisalojaan ovat aatehistoria ja uskonnonfilosofia. Viimeisin hänen kirjoistaan on The Experience of God (Yale 2013).

Kuva: Wikimedia Commons. PD.