Miksi ylipäätään keskustella tieteen ja uskonnon suhteesta?
Uskonto ja luonnontiede vaikuttavat äkkiseltään varsin erilaisilta. Viimeisten 60 vuoden aikana on kuitenkin syntynyt kansainvälinen tutkimussuuntaus ”Religion and Science”, jossa pyritään keskusteluun niiden välillä. Mutta mitkä ovat keskustelun taustalla olevat motivaatiot?
Kuten teologisen tiedekunnan varadekaani Risto Saarinen totesi äskettäisen ”Luonnontiede, teologia ja maallistuminen” -seminaarin avauspuheessa, Suomessa keskustelu uskonnon ja luonnontieteen suhteesta ei ole ollut perinteisesti vahva tutkimusala, vaikka meillä onkin ollut monia yksittäisiä aiheesta kiinnostuneita teologeja ja luonnontieteilijöitä, kuten K.V. Laurikainen, Juha Pihkala ja Eeva Martikainen. Osaksi tämä saattaa johtua kantilaisen uusprotestantismin perinnöstä, jossa uskonnon alueeksi jäivät arvot ja eksistentiaaliset kysymykset (kuten kysymys elämän tarkoituksesta), kun taas luonnontieteen alueeksi jäi todellisuuden tutkiminen.
Tässä tilanteessa oli mielenkiintoista kysyä seminaarissa paikalla olleelta John Hedley Brookelta, mikä motivoi kansainvälistä keskustelua uskonnon ja tieteen suhteesta. Brooke on alan grand old man, oxfordilainen tieteenhistorian professori, joka on kirjoittanut alan merkkiteoksia ja joka tuntee suunnilleen kaikki alan merkittävät henkilöt.
Motivaationa huonosti perusteltujen väitteiden kumoaminen
Brooken mukaan Religion and Science -tutkimuksessa on mukana niin laaja joukko erilaisia katsomuksia edustavia tutkijoita, että on vaikea löytää mitään aivan kaikkia yhdistävää tekijää. Brooken omassa motivaatiossa tärkeää on huonon aihetta koskevan ajattelun ja siihen liittyvien myyttien kumoaminen. Siis: tarvitaan uskonnon ja luonnontieteen suhdetta koskevaa tutkimusta, koska aiheesta on joka tapauksessa paljon mielipiteitä, ja monesti nämä mielipiteet ovat huonosti perusteltuja.
Brooke viittasi varsinkin kahteen vaikutusvaltaiseen, 1800-luvulla kirjoitettuun tieteenhistorialliseen teokseen, joista monet nykyään toistettavat myytit ovat peräisin: Andrew Dickson Whiten (1832-1918) teokseen A History of the Warfare of Science with Theology in Christendom (1869) ja John William Draperin (1811 – 1882) teokseen History of the Conflict between Religion and Science (1874). Teosten taustalla oli kirjoittajien kokemus uskonnollisista vääryyksistä ja halu taistella uskonnon yhteiskunnallista vaikutusta vastaan. Tieteenhistorian avulla voitiin pyrkiä osoittamaan, että kirkko ja papisto oli ennenkin ollut kaiken edistyksen vihollinen – siis miksi nytkään kuunnella niitä? 1900-luku menikin näitä väärinkäsityksiä korjatessa. Nyt suomeksi julkaistu kirja ”Galileo tyrmässä – ja muita myyttejä tieteestä ja uskonnosta” sisältää 25 eri katsomuksia edustavan tieteenhistorioitsijan tekstejä, jotka on tarkoitettu juuri näiden ja vastaavien myyttien kumoamiseen.
Huonosti perusteltujen, uskonnon ja luonnontieteen suhdetta koskevien väitteiden kumoaminen on mielestäni ajankohtainen kysymys myös Suomessa, ja myös meille hyvä motivaatio kiinnostua alan tutkimuksesta. Esimerkiksi tiedebarometrin 2013 mukaan noin 47% suomalaisista uskoo, että uskonnon ja ”tieteellisen maailmankuvan” välillä on ristiriita. (sivu 74)
Tieteellisen maailmankuvan käsite voi olla hieman epäselvä – yleensä sillä tarkoitetaan maailmankuvaa, jossa hyväksytään tieteen tuloksena esimerkiksi evoluutioteoria ja alkuräjähdysteoria. On tosiaan olemassa myös kristillisiä näkemyksiä, joissa evoluutioteoriaa pidetään uskonnon kanssa ristiriitaisena – meillä Areiopagillakin on ollut keskustelua kreationismista ja älykkään suunnittelun liikkeestä. Kreationismi ei silti ole ainoa kristillisen teologian muoto. Uskonto ja luonnontiede-alan tutkimuksessa puolustetaan yleisesti evoluutioteorian ja luomisnäkemyksen periaatteellista yhteensopivuutta. Kreationistitkaan eivät tosin koe vastustavansa tiedettä sinänsä, vaan vain huonosti perusteltua, ideologisesti motivoitua tiedettä.
Luonnontieteen ja teologian yhteensopivuus on myös evankelis-luterilaisen kirkon virallinen linja, johon sukupolvi toisensa jälkeen on jo saanut opastusta rippileirillä. Silti tiedebarometrin mukaan nuorimman ikäryhmät “tunnistavat tieteen ja uskonnon ristiriidan vanhempia useammin.” (s.74) (Tässä kohden näkemys tieteen ja uskonnon ristiriidasta vaikuttaa hiipineen myös kyselyn tekijöiden mieleen, koska kerran puhutaan “tunnistamisesta”, eikä neutraalimmin esimerkiksi “näkemyksestä”.)
Yksi selitys tälle voi olla juuri se, että aiheesta on ollut Suomessa niin vähän keskustelua. Toisaalta voi myös olla, että ihmisille myös aktiivisesti opetetaan näkemystä uskonnon ja tieteen konfliktista. Esimerkiksi jotkut lukion oppikirjat toistavat seuraavanlaisia väitteitä:
Tässä esitetään pitkälle meneviä teologisia ja maailmankuvallisia johtopäätöksiä evoluutioteoriasta. Voitaisiin väittää, että nämä väitteet eivät ole luonnontiedettä lainkaan, vaan pikemminkin teologiaa. Onneksi vain osassa biologian oppikirjoista on tämäntyylisiä väitteitä; esimerkkini on vuodelta 2006. Ajatus evoluution tarkoituksettomuudesta on yllättävän laajalle levinnyt.
Kuitenkin, kuten John Hedley Brooke totesi haastattelussa, jo Charles Darwin itse piti absurdina sitä ajatusta, ettei joku voisi hyväksyä evoluutioteoriaa ja samalla uskoa, että kehityksen taustalla olevat luonnonlait ovat Jumalan suunnittelemia. Teorialla olikin jo varhain vaikutusvaltaisia uskonnollisia puolustajia, jotka saattoivat vedota joidenkin kirkkoisien ei-kirjaimelliseen luentaan Genesiksen alkuluvuista. Kirkolla ei missään vaiheessa ole ollut esimerkiksi kirkolliskokouksessa vahvistettua oppia maailman iästä.
Nykyään esimerkiksi Cambridgen yliopiston tunnettu paleontologi Simon Conway-Morris on argumentoinut tämänkaltaisen laajemman teleologisen evoluutiokäsityksen puolesta. Conway-Morrisin mukaan kehityksellä on tietyt lait, jotka ajavat sitä kaiken satunnaisuuden keskellä vääjäämättä kohti tiedostavia, ihmisenkaltaisia olentoja.
Motivaationa uskonnon ja tieteen rinnakkainelon tukeminen
Edelliset esimerkit huonosti perusteltujen väitteiden kumoamisesta johtavat seuraavaan seminaarissa esiin tulleeseen motivaatioon: Uskonnon ja tieteen rinnakkainelon tukemiseen.
Uskonnon ja luonnontieteen suhteesta kirjoittanut tähtitieteilijä Owen Chadwick on todennut, että esimerkiksi viktoriaanisessa 1800-luvun Englannissa ihmisiä ei välttämättä kiinnostunut hirveästi uskonto tai tiede sinänsä, mutta uskonnon ja tieteen konflikti kyllä kiinnosti.
Whiten ja Draperin popularisoima konfliktimyytti uskonnon ja tieteen suhteesta tuli niin vaikutusvaltaiseksi juuri sosiaalisista syistä: se sopi ajan sekularisoivaan henkeen, jossa etsittiin perusteita uskonnon hylkäämiselle. Myyttien kumoamisen syyksi riittää Brooken tapaan pelkkä akateeminen halu korjata väärinkäsityksiä, mutta toisaalta monet haluavat korjata niitä myös puolustaakseen uskontoa.
Tälle on myös hyvät syyt tieteenhistoriassa: Kuten piispa Tapio Luoma toi esiin seminaarissa, kristinusko on ollut monin tavoin myönteisessä suhteessa luonnontieteeseen historian aikana. Kristilliset ajatukset, kuten usko luonnonjärjestyksen ymmärrettävyyteen ja tutkimuksen merkitykseen, ovat myös motivoineet ja edistäneet luonnontiedettä, vaikka niitä ei kuitenkaan voida pitää luonnontieteen nousun ainoana syynä.
Seminaarissa Aku Visala toi esiin, että on myös ateisteja ja agnostikkoja, jotka haluavat puolustaa uskonnon ja tieteen yhteensopivuutta. Esimerkiksi ateistinen biologianfilosofi Michael Ruse on kirjoittanut useita kirjoja, joissa hän puolustaa kristillisen teologian ja evoluutioteorian yhteensopivuutta. Rusen motivaationa ei ole kuitenkaan uskonnon tukeminen, vaan evoluutiobiologian itsensä puolustaminen kreationismia vastaan.
Ruse tiedostaa sen, että kristinuskolla on monien mielessä edelleen suurempi uskottavuus kuin luonnontieteellä. Jos tällaiset henkilöt saadaan uskomaan, että luonnontiede ja uskonto sopivat hyvin yhteen, niin he eivät samalla tavalla lähde vastustamaan esimerkiksi evoluutiobiologiaa. Kansainvälisessä Religion and science -tutkijoiden yhteisössä Ruse on varsin pidetty, vaikka ateistit ovatkin yhteisössä vähemmistönä.
Motivaationa teologian ja luonnontieteen dialogia ja integraatio
Edellä kuvatut motiivit perustuvat huonon ajattelun ja tutkimuksen kumoamiseen sekä uskonnon ja luonnontieteen rauhaisen yhteiselon edistämiseen. Monet tutkijat Religion and Science -yhteisössä menevät kuitenkin pidemmälle ja pyrkivät osoittamaan, että teologialla ja luonnontieteellä on myös yhteisiä kysymyksiä, joista molemmilla on sanottavaa. Kun eri näkökulmat tuodaan yhteen, saadaan parempi kokonaiskuva näistä asioista, ja sekä luonnontieteilijät että teologit hyötyvät.
Kansainvälisessä keskustelussa esimerkiksi Areiopagiakin rahoittanut John Templeton-säätiö edustaa tällaista näkökulmaa. Templeton katsoo, että on olemassa ”suuria kysymyksiä” (Big Questions), joista on hyödyllistä keskustella tieteidenvälisesti. Tällaisia kysymyksiä voivat olla esimerkiksi seuraavat: Olemmeko syntyjään uskonnollisia? Tukeeko vai haastaako nykyinen aivotutkimus uskomme vapaaseen tahtoon? Löytyykö luonnonlakien ymmärrettävyydestä ja hienosäädöstä tukea luomisopille? Kuinka voimme tukea lapsia ja nuoria elämän merkityksellisyyden etsinnässä? Kysymysten listaa voisi jatkaa pitkäänkin.
Luonnontiede, teologia ja maallistuminen -seminaarissa myös suomalaiset tutkijat ottivat kantaa tällaisen dialogin mahdollisuuteen. Akatemiaprofessori Simo Knuuttila totesi osuvasti, että tällaisen uskonnon ja luonnontieteen dialogin taustalla on tyypillisesti teologinen realismi ja usko kaiken totuuden yhteyteen (unity of truth). Teologinen realismi tarkoittaa uskoa siihen, että uskonnossa esitetään väitelauseita, joilla on jokin totuusarvo, eli kyse ei ole vain esimerkiksi tunteiden ja arvostusten ilmaisusta.
Tämäntyyppinen näkemys tosiaan onkin varsin monella Religion and Science -tutkijalla. Esimerkiksi Oxfordin Religion and Science -professori Alister McGrath on puolustanut kriittistä teologista realismia, jossa teologia tosiaan pyrkii puhumaan myös ihmismielestä riippumattomasta todellisuudesta, vaikka myös teologisia väitelauseita pitää toisinaan korjata ja ne tavoittavat kohteensa epätäydellisesti. Monet alan tutkijat pitävät arvokkaina yhteyksiä tieteen ja teologian välillä, erityisesti katsomustenvälisen dialogin kannalta.
Voidaan ehkä perustellusti väittää, että jos emme hyväksy teologista realismia ja kaiken totuuden ykseyttä, niin meillä ei ole yhtä suurta motivaatiota uskonnon ja luonnontieteen integraatioon. Tällöin voidaan sanoa, että uskonto ja luonnontiede ovat niin erilaisia, ettei yhteistä aluetta juuri löydy. Tämä kuitenkin eliminoi vain yhden tässä artikkelissa mainituista Religion and Science -tutkimuksen motivaatioista. Uskonnollinen nonkognitivistikin (eli henkilö, jonka mielestä uskonnossa ei ole kyse väitelauseista, joilla on totuusarvo) voi edelleen haluta esimerkiksi kumota aihetta koskevia väärinkäsityksiä.
Seminaarissa pohdittiin myös sitä, missä määrin uskonnon ja luonnontieteen välinen keskustelu voisi hyödyttää luonnontieteitä. Filosofi Tommi Lehtonen myönsi uskonnollisten motivaatioiden merkityksen luonnontieteilijöille, mutta kysyi osuvasti, voisiko joku luonnontieteilijä esimerkiksi saada dialogista teologien kanssa jonkin konkreettisen idean laboratoriokokeisiinsa?
Myös Aku Visala totesi, että Religion and Science -tutkimus on suurelta osin teologinen projekti, ja tämä koskee myös siihen osallistuvia luonnontieteilijöitä. Sikäli kuin siinä etsitään vastauksia yhteisiin “suuriin kysymyksiin”, nämä kysymykset eivät tyypillisesti nouse suoraan laboratoriotyöstä. Sen sijaan halutaan keskustella juuri laajemmista teologisista ja filosofisista kysymyksistä, kuten ihmisluonnosta, elämän tarkoituksesta ja todellisuuden perimmäisestä luonteesta. Halutaan rakentaa mahdollisimman hyvä teologinen kokonaisnäkemys näistä asioista, ja tässä halutaan ottaa myös luonnontiede huomioon.
Mielestäni tämä yhteinen kiinnostus suuriin kysymyksiin riittää sinänsä teologian ja luonnontieteen välisen keskustelun perustaksi, koska kysymykset kiinnostavat kyllä luonnontieteilijöitäkin. Ateistisetkin luonnontieteilijät kirjoittavat näistä teemoista paljon populaariteoksissaan, eli tavallaan harrastavat teologiaa hekin. Kuten amerikkalainen filosofi Del Ratzsch on todennut, teologeja ja luonnontieteilijöitä yhdistää ennen kaikkea se, että he ovat kaikki ihmisiä. Jo tämä sinänsä antaa yhteistä pinta-alaa keskusteluun. Tietyt luonnontieteen tulokset, kuten kosminen hienosäätö, vaikuttavat kuin itsestään synnyttävän mieleen perinteisiä uskonnollisia kysymyksiä, vaikka niiden ratkaisu ei olisikaan laboratoriotyön kannalta tärkeää.
Mainitussa Areiopagin seminaarissa kuitenkin esitettiin yllättävästi myös perusteita ajatella, että vaikka teologian vaikutus luonnontieteeseen yleensä jääkin yleisemmälle maailmankuvan ja motivaation tasolle, historiassa teologia on joskus vaikuttanut jopa laboratoriotyöhön. John Hedley Brooke totesi tieteenhistorioitsijana, että tästäkin löytyy historiallisia esimerkkejä – esimerkiksi fyysikko James Clerk Maxwellin (1831-1879) perusteli luonnon yhtenäisyyttä vetoamalla uskonnollisiin näkemyksiinsä, ja tällä oli seurauksia myös hänen menetelmiensä kannalta. Miikka Niiranen on kirjoittanut Maxwellista aiemmin Areiopagilla.
Eräs toinen Religion and Science -alan pitkän linjan tekijä, amerikkalainen fyysikko-teologi Robert J. Russell on myös pyrkinyt osoittamaan, että myös luonnontieteen käytännön työ voi joskus hyötyä keskustelusta teologian kanssa.
Russellin mukaan tämä teologian ja filosofian vaikutus näkyy erityisesti silloin, kun luonnontiede on murrosvaiheessa, jossa luonnontieteellinen todistusaineisto sinänsä ei vielä riitä valintaan eri mallien välillä. Tällaisissa poikkeustilanteissa voi olla useita kilpailevia tutkimusohjelmia, jotka vaikuttavat kykenevän selittämään saman luonnontieteellisen todistusaineiston. Tulevat kokeet voivat ehkä ratkaista tilanteen, mutta luonnontieteilijän olisi kuitenkin jo nyt jollain tavalla pohdittava sitä, millaiseen hankkeeseen hän hakee rahoitusta ja millaisia kokeita hänen olisi tehtävä ratkaistakseen mallien välillä.
Tässä tilanteessa teologia voi olla ihan hyvä syy valita työhypoteesiksi juuri malli A, eikä malli B:tä. Areiopagin seminaarissa fyysikko Markus Olin toi filosofian merkityksen esiin käyttäen esimerkkinä nykyistä keskustelussa kvanttigravitaatiosta. Kun ei ole vielä vakiintunutta tieteellistä teoriaa, tarvitaan paljon filosofisten keskustelua. Koska harvalla fyysikolla on laajaa filosofista koulutusta, tieteidenvälisestä keskustelusta voi olla hyötyä.
Yhteisiä kiinnostuksen aiheita ja keskusteltavaa siis vaikuttaa löytyvän. Seminaarissa kuitenkin esitettiin myös syitä olla varovainen teologian ja luonnontieteen integraatiossa. John Hedley Brooke esitti, että tällaisia syitä löytyy hyvin tieteenhistoriasta. Teologian puolelta eräs syy varovaisuuteen on tieteen muuttuvaisuus: tieteelliset teoriat muuttuvat jatkuvasti. Jos esimerkiksi luomisoppi yhdistetään voimakkaasti alkuräjähdysteoriaan, niin mitä käy teorian muuttuessa?
Luonnontieteessä on puolestaan syytä varoa sitä, että ideologinen tai uskonnollinen peruste korvaisi varsinaisen luonnontieteellisen argumentaation, sillä tällaiset tekijät ovat usein myös vääristäneet tiedettä (esim. lysenkoismi). Vaikka esimerkiksi Maxwell sai innoitusta uskostaan, hänen teoriansa kuitenkin hyväksyttiin viime kädessä tieteellisen todistusaineiston, ei teologian perusteella.
Motivaationa käytännön haasteiden tunnistaminen ja niihin vastaaminen
Onko kaikki motivaatiot käydä uskonto ja luonnontiede-keskustelua jo käsitelty? Ekoteologiaa tutkinut TT Panu Pihkala huomautti seminaarissa, että käytännön eettisiin haasteisiin vastaaminen on myös ollut merkittävä motivaatio keskustelulle jo alkaen alan pioneerista, fyysikko-teologi Ian G. Barbourista. Barbour kirjoitti yhtä lailla sekä luonnontieteen ja teologian välisestä teoreettisesta keskustelusta että eettisestä keskustelusta. Barbourille dialogia motivoivia rajakysymyksiä olivat myös tieteen herättämät eettiset kysymykset, kuten teknologian oikea käyttö ja huoli ympäristön tilasta.
Pihkala on mielestäni oikeassa siinä, että nämä ulottuvuudet on syytä ottaa huomioon myös nykyään. Nykytilanteessa odotamme apua yhteiskunnallisiin ongelmiin usein juuri tieteestä ja teknologiasta. Samalla teknologia voi kuitenkin luoda myös kokonaan uusia ongelmia, jotka sitten pitää ratkaista. Nykyteknologia mahdollistaa ympäristön tuhoamisen lisäksi myös esimerkiksi ihmisten tehokkaan valvonnan ja turhankin koukuttavan elektronisen viihteen luomisen. Osaksi ongelmiin voidaan toki etsiä myös teknologisia ratkaisuja, kuten entistä puhtaampia energian tuotantotapoja, yleiseen käyttöön otettua tehokasta salausteknologiaa sekä viihdeteknologian valjastaminen opetuskäyttöön. Pohjimmiltaan kyse on kuitenkin myös eettisistä haasteista, ja tämän tunnistamisessa teologian, filosofian ja luonnontieteen dialogi voi auttaa.
Tehdessämme kauaskantoisia päätöksiä teknologian käytöstä meidän on samalla myös pohdittava esimerkiksi sitä, millainen on hyvä yhteiskunta ja millainen on hyvä ihmiselämä, jota haluamme teknologian käytöllä edistää. Siis, kuten teologi Olli-Pekka Vainio kommentoi omassa esitelmässään seminaarissa, modernissa yhteiskunnassa kysymykset ihmisluonnosta ja etiikasta ovat edelleen ajankohtaisia. Eräässä mielessä ne ovat jopa ajankohtaisempia keskusteluaiheita kuin esimerkiksi keskiajalla, koska nykyään näistä aiheista vallitsee paljon aiempaa suurempi erimielisyys.
Syitä keskustelun jatkamiseen riittää
Tässä artikkelissa olen esitellyt neljä motivaatiota uskonnon ja luonnontieteen väliselle keskustelulle ja niiden suhteen tutkimukselle:
- Huonosti perusteltujen väitteiden ja myyttien kumoaminen
- Uskonnon ja tieteen rauhaisen rinnakkaiselon tukeminen
- Pyrkimys rakentaa paras mahdollinen kokonaisnäkemys “suurista kysymyksistä”
- Käytännön eettisten haasteiden tunnistaminen ja niihin vastaaminen
Käytännössä keskustelulla on siis useita varsin erilaisia motiiveja, ja tulokulmat kysymyksiin voivat olla hyvin erilaisia riippuen taustalla olevasta maailmankuvasta. Tämä tekee uskonto ja luonnontiede -aiheisista keskusteluista haastavia, mutta toisaalta myös erittäin kiinnostavia.
Aihetta koskevilla myyteillä ja viholliskuvilla on edelleen harmillisen suuri vaikutus. Areiopagi-lehden yksi tarkoitus on purkaa näitä myyttejä ja luoda näin mahdollisuuksia paremmalle keskustelulle. Uuden “Galileo tyrmässä ja muita myyttejä uskonnosta ja tieteestä” -kirjan myötä tämä tavoite lienee taas askeleen lähempänä.
Ylin kuva: Luke Chesser