”Jeesus on noussut kuolleista 97 prosentin todennäköisyydellä!” Näin uutisoi amerikkalaislehti The New York Times muutamia vuosia sitten Yalen yliopistossa pidetystä uskonnonfilosofisesta konferenssista.

Lehti lainasi konferenssissa luennoinutta brittiläistä uskonnonfilosofia Richard Swinburnea. Swinburne kuuluu aikamme tunnetuimpiin uskon ja järjen suhteen pohtijoihin. Hän muotoilee kristinuskon järkevyyttä koskevan kysymyksen seuraavasti: Kuinka todennäköisen maailmankatsomuksellisen vaihtoehdon kristinusko tarjoaa yleisesti hyväksyttävien päättelyperiaatteiden ja todistusaineiston perusteella?

Teologiaan pettynyt analyyttinen filosofi

Richard Granville Swinburne syntyi 26.12.1934 Smethwickin pikkukaupungissa lähellä Birminghamia, Isossa-Britanniassa. Hän sai uskonnottoman kotikasvatuksen, mutta koulussa tarjottu uskonnonopetus herätti hänen kiinnostuksensa kristinuskoa kohtaan. Hänet kastettiin Anglikaanisen kirkon jäseneksi 15-vuotiaana. Swinburne opiskeli filosofiaa ja teologiaa Oxfordin yliopistossa ja hän puhuukin arvostavasti analyyttisen tradition mukaista koulutustaan: se opetti hänet ajattelemaan selkeästi ja muodostamaan argumentteja.

Swinburne suunnitteli ryhtyvänsä Anglikaanisen kirkon papiksi mutta luopui ordinaatiovaiheessa suunnitelmastaan, koska pettyi kirkkonsa epä-älylliseen ilmapiiriin. Ilmapiirin taustalla oli mannermaisesta filosofiasta vaikutteita saanut teologia, joka ei analyyttisen filosofian tavoin pyrkinyt tieteelliseen selkeyteen ja argumentatiivisuuteen, vaan muistutti pikemminkin taidetta.  Modernin luonnontieteen ja analyyttisen filosofian piiristä noussutta kysymystä kristinuskon järkevyydestä ei tällainen teologia pystynyt Swinburnen mielestä ottamaan laisinkaan vakavasti.

Anglikaaniteologien puhe uskon hypystä ei riittänyt Swinburnelle, joten hän päättikin tavoitella analyyttisen filosofin uraa ja sitä kautta puolustaa kristinuskon järkevyyttä nykyajan ihmiselle. Tässä hän katsoo toimivansa samoin kuin Tuomas Akvinolainen, joka käytti oman aikansa parasta filosofiaa ja tiedettä. Keskiaikaisen tieteen ja aristoteelisen filosofian sijaan Swinburne kuitenkin asettaa nykyaikaiset luonnontieteet ja analyyttisen filosofian.

Oxfordin professori ja ortodoksi

Swinburnen päämäärä on yksinkertainen: ”Osoittaa kristillisen teologian mielekkyys ja oikeutus käyttämällä modernin luonnontieteen kriteerejä, jotka on analysoitu modernin filosofian huolellisella perinpohjaisuudella.” Kristinuskon järkevyyden arviointi liitetään siis luonnontieteen järkevyyden kriteereihin ja uskonnonfilosofia tieteenfilosofiaan.

Swinburnen akateemisen uran alku painottui tieteenfilosofiaan ja loppupuoli on painottunut uskonnonfilosofiaan. Hän työskenteli aluksi Hullin yliopiston filosofian lehtorina ja sitten Keelen yliopiston filosofian professorina. Vuonna 1985 hän ryhtyi hoitamaan Oxfordin yliopiston kristinuskon filosofian professuuria. Vuonna 1992 hänet nimitettiin Britannian Akatemian jäseneksi. Hän jäi eläkkeelle Oxfordin yliopistosta vuonna 2002 ja on sen jälkeen luennoinut ympäri maailmaa. Swinburne kuului Anglikaaniseen kirkkoon vuoteen 1995 saakka, jolloin hän erosi siitä sen maallistumisen vuoksi. Hän liittyi ortodoksiseen kirkkoon, joka hänen mukaansa on suurista kirkkokunnista kaikkein uskollisimmin säilyttänyt ensimmäisten vuosisatojen kristillisen perinnön.

Swinburne on kirjoittanut lähes 20 kirjaa ja yli 150 artikkelia. Pääteoksiin luetaan hänen teismiä käsittelevä trilogiansa (The Coherence of Theism, The Existence of God ja Faith and Reason) sekä kristillistä teismiä tarkasteleva tetralogiansa (Responsibility and Atonement, Revelation – From Metaphor to Analogy, The Christian God ja Providence and the Problem of Evil).   Swinburnen teistisiä väitteitä on arvioitu lukuisissa erilaisia uskonnonfilosofisia suuntauksia edustavissa teoksissa.  Väitöskirjani on tietääkseni ensimmäinen teos, jossa pyritään arvioimaan kokonaisvaltaisesti ja yksityiskohtaisesti hänen kumulatiivista argumentaatiotaan ei ainoastaan yleisen teismin vaan kristillisen teismin puolesta.

Millä ehdoin kristillinen usko on järkevää

Swinburnen mukaan uskonnollinen uskominen ei uskomusasenteensa puolesta poikkea esimerkiksi tieteellisestä uskomisesta. Kaikenlainen uskominen voidaan nimittäin kuvata propositionaalisena asenteena, jossa subjekti S uskoo proposition (väitteen) p. Tällaisen uskomisen ehdot Swinburne määrittelee seuraavasti: ”S uskoo että p, jos ja vain jos hän uskoo, että p on vaihtoehtojaan todennäköisempi.” Emme voi uskoa Jumalaan, ellemme pidä väitettä ’Jumala on olemassa’ todennäköisempänä kuin ateismia, eli väitettä ’Jumala ei ole olemassa’.

Itse uskomuksen todennäköisyys suhteessa sen vaihtoehtoon määräytyy käytössämme olevien päättelyperiaatteiden ja todistusaineiston perusteella. Ollaksemme järkeviä meidän on perustettava jumalauskomme yleisesti hyväksyttäviin induktiivisiin periaatteisiin ja evidenssiin.

Swinburnen käsitys uskonnollisesta uskosta pyrkii yhdistämään lukuisia erilaisia näkökulmia Tuomas Akvinolaisesta luterilaisuuteen ja pragmatismiin. Tomismissa korostuu doksastisuus eli oppeihin suuntautuva uskomusasenne, luterilaisuudessa fidusiaalisuus eli  Jumalaan suuntautuva luottamusasenne ja pragmatismissa praktisuus eli uskonnollisiin päämääriin tähtäävä toiminta.

Swinburne määritteleekin uskonnollisen uskon ”uskonnollisten päämäärien tavoittelemiseksi sellaisten uskonnollisten oletusten varassa, joiden uskotaan olevan vaihtoehtojaan todennäköisempiä ja erityisesti olettaen, että Jumala tulee tekemään meille niin kuin toivomme hänen tekevän.” Tällainen usko, jota voidaan myös kutsua luottamukseksi Jumalaan, on vapaaehtoista.

Lyhyesti sanottuna kristillisen uskon järkevyys edellyttää Swinburnen mukaan kolmen ehdon täyttymistä: ensinnäkin uskonnolliset päämäärät on osoitettava tavoittelemisen arvoisiksi, toiseksi kristillinen elämäntapa on osoitettava kristillisen uskontunnustuksen avulla muiden uskontojen elämäntapoja paremmaksi keinoksi uskonnollisten päämäärien tavoittelussa, kolmanneksi kristillinen uskontunnustus on osoitettava yleisesti hyväksyttyjen induktiivisten periaatteiden ja perususkomusten avulla todennäköisemmäksi kuin muiden uskontojen uskontunnustukset.

Swinburnen tärkein päämäärä on täyttää nimenomaan kolmas eli viimeinen näistä ehdoista. Ensin teismi on osoitettava ateismia todennäköisemmäksi vaihtoehdoksi, sen jälkeen kristillinen teismi on osoitettava muita teistisiä uskontoja todennäköisemmäksi vaihtoehdoksi ja lopuksi kristillinen teismi on osoitettava kaikkia ei-teistisiä uskontoja ja maailmankatsomuksia todennäköisemmäksi vaihtoehdoksi.

Jumalan todennäköisyyttä laskemassa

Swinburnen tarkastelutapaa voidaan luonnehtia bayesiläiseksi, koska todennäköisyyslaskentaan liittyvällä Bayesin teoreemalla on siinä keskeinen rooli. Bayesin teoreema on saanut nimensä 1700-luvulla eläneen englantilaisen matemaatikon ja pastorin Thomas Bayesin mukaan.

Bayesin teoreema kuvaa hypoteesin h todennäköisyyden määräytymistä evidenssin e ja taustatiedon k perusteella. Teoreeman mukaan hypoteesin posterioritodennäköisyys P(h/e.k) saadaan kertomalla hypoteesin prioritodennäköisyys P(h/k) hypoteesin selitysvoimalla P(e/h.k)/P(e/k). Hypoteesin prioritodennäköisyys riippuu sen yksinkertaisuudesta, selitysalan laajuudesta sekä sopivuudesta taustatietoon. Hypoteesin selitysvoima riippuu hypoteesin ennustusvoimasta P(e/h.k) sekä evidenssin prioritodennäköisyydestä P(e/k). Hypoteesin ennustusvoima kuvaa evidenssin todennäköisyyttä hypoteesin perusteella ja evidenssin prioritodennäköisyys evidenssin todennäköisyyttä ilman hypoteesia.

Swinburne pitää Bayesin teoreemaa välineenä, joka sopii kaikenlaisten uskomusten, myös Jumalan olemassaoloa koskevan, arviointiin. Kirjassaan The Existence of God hän kysyy, kuinka todennäköinen on hypoteesi ’Jumala on olemassa’, kun sitä tarkastellaan kaiken relevantin evidenssin ja taustatiedon perusteella. Relevanttia evidenssiä ovat esimerkiksi fysikaalisen maailman olemassaolo, sen säännönmukainen käyttäytyminen, siinä havaittava hienosäätö, ihmisen tietoisuus ja moraalisuus, tietyt ihmeiksi luokiteltavat tapahtumat sekä uskonnolliset kokemukset. Relevanttia evidenssia teismiä vastaan puolestaan on maailmassa havaittava paha.

Teismi on Swinburnelle priorisesti todennäköinen hypoteesi, koska se on yksinkertainen. Yksinkertaisuus on erityisen tärkeää hypoteeseille, joiden ala on hyvin laaja (tarkoitus on selittää koko empiirinen evidenssi) ja joiden taustaevidenssi siten koostuu lähinnä matemaattisista ja loogisista totuuksista. Teismi on yksinkertainen, koska siinä kaikki selitykset päättyvät yksinkertaisimpaan mahdolliseen olioon, Jumalaan. Jumalan ominaisuudet ovat äärettömiä ja ne liittyvät luontevalla tavalla yhteen.

Yksinkertaisuuden lisäksi teismin selitysvoima on suuri: se tekee esimerkiksi maailman hienosäädön ja ihmisten uskonnolliset kokemukset varsin todennäköisiksi. Jos teismi ei pitäisi paikkansa, tällaiset ilmiöt olisivat hyvin epätodennäköisiä. Swinburne rakentaakin tällaisten ilmiöiden varaan jumala-argumentteja, jotka pyrkivät lisäämään Jumalan olemassaolon todennäköisyyttä. Hän liittää nämä yksittäiset jumala-argumentit yhdeksi kumulatiiviseksi eli kasautuvaksi argumentiksi, joka pyrkii osoittamaan teismin sen vastakohtaa (eli ateismia) todennäköisemmäksi.

Swinburne pitää pahuutta ainoana relevanttina vastaevidenssinä teismille. Pahuus ei kuitenkaan vähennä teismin todennäköisyyttä, koska teismi pystyy selittämään maailmassa havaittavan pahan. Swinburnen teodikeaa eli ratkaisua pahan ongelmaan voidaankin kutsua suuremman hyvän teodikeaksi. Se oikeuttaa pahan olemassaolon siten, että tiettyjen merkittävien hyvien asioiden toteutuminen edellyttää tiettyjen niitä pienempien pahuuksien toteutumista tai ainakin mahdollista toteutumista. Esimerkiksi ihmiselle annettu valinnanvapaus on erittäin hyvä asia, joka edellyttää mahdollisuutta valita hyvien ja pahojen vaihtoehtojen välillä. Tämä valinnanvapaus puolestaan edellyttää ja synnyttää moraalista ja luonnollista pahaa.

Jumala ihmiseksi – erittäin todennäköisesti

Swinburne soveltaa bayesiläistä lähestymistapaa myös tiettyjen kristinuskon kannalta keskeisten historiallisten tapahtumien arviointiin. Esimerkiksi kirjassaan The Resurrection of God Incarnate hän pohtii, kuinka todennäköisesti Jeesus Nasaretilainen on ihmiseksi syntynyt ja ylösnoussut Jumala. Hänen mukaansa tätä kristillisen teismin hypoteesia on arvioitava Jeesusta koskevan historiallisen evidenssin sekä luonnollisen teologian eli käytännössä hänen teismin puolesta esittämänsä kumulatiivisen argumentaation perusteella.

Historiallinen todistusaineisto muodostuu pääasiassa Jeesusta koskevasta raamatullisesta materiaalista, jonka arvoa Swinburne arvioi sekä eksegetiikan että eräiden tieto-opillisten periaatteiden valossa. Varsinaisen evidenssin lisäksi on huomioitava luonnollisen teologian tuottama Jumalaa, maailmaa ja ihmistä koskeva taustatieto. Tuon taustatiedon pohjalta on pidettävä todennäköisenä, että teistinen Jumala on olemassa.

Jos teistinen Jumala on olemassa, niin hänellä on hyviä perusteita inkarnoitua eli Jumalan syntyminen ihmiseksi on varsin todennäköistä. Jumalan perusteet inkarnoitumiselle liittyvät sovituksen ja moraalisen esimerkin tarjoamiseen sekä solidaarisuuden osoittamiseen ihmiselle.  Swinburnen mukaan Jeesuksen elämässä jumalallisen inkarnaation tuntomerkit täyttyvät huomattavasti paremmin kuin minkään muun uskonnon profeetan elämässä. Jeesuksen elämä päättyy sovitukseksi ymmärrettyyn kuolemaan ja Jeesuksen jumalallisuuden puolesta todistaa ylösnousemukseksi tulkitut tapahtumat.

Ylösnousemuksen puolesta puhuvat muun muassa Raamatun kertomukset tyhjästä haudasta ja ylösnousseen ilmestyksistä sekä kristittyjen varhain muodostunut tapa viettää ehtoollista nimenomaan viikon ensimmäisenä päivänä eli sunnuntaina. Ilman tyhjän haudan löytämistä pääsiäissunnuntaina ja ateriointeja ylösnousseen kanssa seuraavina sunnuntaina ensimmäisten kristittyjen olisi ollut luontevampaa kokoontua ehtoollisenviettoon joko ehtoollisen asettamisen päivänä eli torstaina tai juutalaisen yhteiskunnan lepopäivänä, joka oli sapatti eli lauantai.

Voidaan sanoa, että Swinburne kumulatiivinen argumentaatio päätyy varsin yllättävään lopputulokseen: vaikka teismin todennäköisyys ylittää vain niukasti arvon ½, niin kristillisen teismin todennäköisyys Jeesukseen liittyvän historiallisen evidenssin ja teistisen taustiedon perusteella nousee lähelle arvoa 1. Teistiseen taustatietoon kuuluu myös, että täydellisesti hyvä Jumala ei voi pettää ihmiskuntaa sallimalla jonkun uskonnollisen profeetan elämään liittyvän inkarnaatiota vahvasti tukevaa evidenssiä ilman inkarnaation todellista tapahtumista. Niinpä Jeesus on erittäin suurella todennäköisyydellä inkarnoitunut ja ylösnoussut Jumala.

Swinburne havainnollistaa argumentaatiotaan sijoittamalla Bayesin teoreemaan mielestään maltillisia ja perusteltuja todennäköisyysarvoja. Lopputulokseksi saadaan, että Jeesus Nasaretilainen on noin 97 prosentin todennäköisyydellä inkarnoitunut ja ylösnoussut Jumala. Niinpä kristillinen teismi on kaikkein todennäköisin maailmankatsomuksellinen vaihtoehto.

Haasteita ja ongelmia

Swinburne tarkastelee kristillistä teismiä tieteellisen hypoteesin kaltaisena selityksenä,  joka on määriteltävä mahdollisimman selkeästi ja ristiriidattomasti. Kapeuttaako tällainen tarkastelutapa kristillistä jumalakäsitystä, johon kuuluu paitsi ilmoitettu myös salattu Jumala? Salattu Jumala on ihmiseen nähden toisenlainen ja tavoittamaton. Mikään inhimillinen määritelmä ei kykene tyhjentämään Jumalan olemusta.

Swinburnen mukaan uskonnollinen usko ei poikkea uskomusasenteen suhteen esimerkiksi tieteellisestä uskomisesta. Kaikessa uskomisessa on kyse jonkin väitteen pitämistä sen vaihtoehtoja todennäköisempänä yleisten päättelyperiaatteiden ja evidenssin perusteella. Tekeekö tällainen näkemys oikeutta kristillisen uskon itseymmärrykselle?

Ainakin toisinaan kristilliseen uskoon liitetään ajatus uskomisesta vastoin todennäköisyyksiä tai todennäköisyyksistä riippumatta. Esimerkiksi Heprealaiskirjeen 11. luvussa kristillistä uskoa ei määritellä episteemisenä uskomusasenteena vaan toivomusasenteena: ”Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan…” Toivomisen ehtona ei ole se, että toivomisen kohteen uskotaan olevan todennäköinen. Ainut episteeminen reunaehto toivomiselle näyttäisi olevan, ettemme voi samaan aikaan uskoa toivomisemme kohdetta mahdottomaksi. Tällaista näkemystä uskosta on apologeettisessa mielessä suhteellisen helppo puolustaa.

Voimme pitää Swinburnea evidentialistina, sillä hän edellyttää, että uskonnollisten uskomusten on saatava riittävä tuki yleisesti hyväksytyiltä ei-uskonnollisilta uskomuksilta. Viime vuosien uskonnonfilosofisessa keskustelussa evidentialismille on kuitenkin esitetty erilaisia vaihtoehtoja. Niitä yhdistää ajatus, että uskonnollisen uskon rationaalisuus ei ainakaan lähtökohtaisesti edellytä uskonnollisten uskomusten perustelua ei-uskonnollisilla uskomuksilla.

Esimerkiksi reformoidun epistemologian piirissä ajatellaan, että kristityllä on oikeus pitäytyä uskomuksiinsa, ellei niitä vastaan esitetä kumoavaa evidenssiä. Todistustaakka ei siis lähtökohtaisesti ole kristityllä vaan ateistilla. Pragmatistisen uskonnonfilosofian piirissä puolestaan ajatellaan, että maailmankatsomuksellinen valinta joudutaan tekemään episteemisen riskin vallitessa: tälle valinnalle ei ole olemassa riittäviä tiedollisia perusteita. Tällöin on järkevää tehdä valinta käytännöllisin perustein. Henkilö voi valita kristinuskon esimerkiksi siksi, että se edistää hänen psyykkistä hyvinvointiaan tai edistää lähimmäisenrakkauden toteutumista.

Swinburnen uskonnonfilosofiaan liittyy myös kysymys siitä, voidaanko perustelu rakentaa yleisesti hyväksyttyjen perususkomusten ja päättelyperiaatteiden varaan. Näyttää siltä, että ihmisillä on toisistaan poikkeavia perususkomuksia ja päättelyperiaatteita niin tieteiden, filosofian, etiikan kuin estetiikankin alalla. Tällöin voi olla vaikeaa löytää yleisesti hyväksyttyä lähtökohtaa. Swinburnen soveltama bayesiläinen epistemologia voidaan myös kyseenalaistaa. Vaikka bayesiläisyys on edelleenkin varsin suosittu tieteenfilosofinen näkemys, monia muitakin vaihtoehtoja on tarjolla.

Swinburnen kumulatiivinen argumentaatio kristillisen teismin puolesta on ihailtavan systemaattinen, suurimuotoinen ja sofistikoitunut uskonnonfilosofinen rakennelma. Samalla kuitenkin herää kysymys: Yrittääkö Swinburne toteuttaa liian kunnianhimoisen projektin? Swinburnen uskonnonfilosofiaa voidaan verrata Raamatusta tuttuun Babylonin eli Baabelin torniin. Babylonin tornin rakentajien tavoin Swinburne pyrkii rakentamaan maasta taivaaseen ulottuvan rakennelman, jonka rakennustiilinä ovat yleisesti hyväksytyt ei-uskonnolliset perususkomukset ja muurauslaastina yleisesti hyväksytyt induktiiviset periaatteet.

Swinburnen ongelmaksi muodostuu rakennustiilien ja muurauslaastin hauraus sekä eräänlainen kielten sekoittuminen uskonnon ja tieteen välillä. Vaikka Swinburnen uskonnonfilosofinen torni ei tavoitakaan taivasta, niin tornista avautuu mielenkiintoisia uskonnonfilosofisia maisemia. Näiden maisemien äärellä herää myös kysymys kristillisen uskonnonfilosofian perusmallista: Onko Babylonin torni sittenkin korvattava Betlehemin seimellä? Onko Jumala paitsi soteriologisessa myös epistemologisessa mielessä laskeutunut seimeen, jotta ihmisen ei tarvitsisi rakentaa tornia kiivetäkseen taivaaseen?

Kuva: Olli-Pekka Vainio