Areiopagi.fi julkaisee Olli-Pekka Vainion ja Aku Visalan humoristisen filosofis-teologisen dialogin, joka esitettiin Kauniaisissa Perusta-lehden teologisilla opintopäivillä tammikuussa 2011. Eräänä aamuna filosofi Riku kohtaa teologi Raulin helsinkiläisessä kahvilassa.

RIKU: Mitäpä sinä, Rauli, olet viime päivinä pohdiskellut?

RAULI: Olin tuossa filosofien neuvonpidossa. Keskustelivat siellä teologiasta, nuo filosofit.

RIKU: Ei ole mitään hienompaa kuin filosofin ihmisälyn kirkas loiste, joka tuo valon ihmissielun syvimpiin sopukoihin. Mutta mistä tuo kummastunut ilme?

RAULI: Puhut oikein ihmisälyn kirkkaudesta, Riku hyvä, mutta jokin noissa filosofeissa minua syvästi kummastuttaa. He yrittivät, nuo analyytikot, selittää uskon sisältöä filosofian metodeilla. Olen epävarma moisen yrityksen onnistumisen mahdollisuuksista…

RIKU: Kuinka niin? Etkös juuri yhtynyt ihmisjärjen ylistykseeni?

RAULI: No katsos. Nuo filosofit kohtelivat teologisia lauseita ikään kuin ne olisivat matemaattisia totuuksia. Mutta eihän teologinen kieli niin toimi. Muun väittäminen merkitsisi Jumalan alentamista luodun todellisuuden tasolle. Olen viime päivinä perehtynyt erään kuuluisan teologin ajatuksiin. Hän esittää, että jos uskonnollisiin väitteisiin suhtaudutaan kirjaimellisesti, tästä on seurauksena epäjumalanpalvelus: erehdymme pitämään omaa käsitystämme jumalasta Jumalana. Tällöin sorrumme onto-teologiaan, fundamentalismiin ja älylliseen naivismiin. Nuo filosofit eivät ymmärrä uskon äidinkielen luonnetta, joka on ei-viittaavaa; täysin toisenlaista kuin insinöörien kieli. Teologian kieli on runoutta, ei matematiikkaa, fysiikkaa tai logiikkaa.

RIKU: Nyt tuo tuli ilmaistua niin runollisesti, etten pysynyt ihan perässä. Voisitko selventää hieman?

RAULI: Otan esimerkin. Kutsun pellolla käyskentelevää olentoa hevoseksi. Näin on olemassa olento ja sen nimi. Mutta olennon nimi ei ole olento itse; se on vain valitsemani käsite, jonka yhteisöni kokee mielekkääksi ja päättää käyttää sitä. Mitään välttämätöntä yhteyttä niiden välillä ei ole. Voisimme kutsua olentoa myös ’hummaksi’, jos haluaisimme. Silti ’humma’ tai ’hevonen’ on vain nimi, ei olento itse.

RIKU: Tämä on selvää, mutta olet ilmeisesti tähtäämässä johonkin syvällisempään.

RAULI. Totta. Kuvitellaan, että haluaisin viitata johonkin, joka ei ole aistiemme havaittavissa eikä kokeellisin tieteen keinoin oikeaksi todistettavissa. Hevoset ovat vielä helppoja, mutta ’jumala’ onkin jo paljon vaikeampi tapaus. Silti sama lainalaisuus pätee, mutta paljon voimakkaammin. Asioista, jotka ovat tämän todellisuuden tuolla puolen, joudutaan puhumaan symbolien keinoin. Asiaa voisi kuvata lipun ja kansakunnan suhteella. Lippu ja sen ympärille kokoontuva kansakunta ovat suhteessa keskenään, mutta kansakunta on monin verroin enemmän kuin lippu. Mutta Jumalan suhteen näyttäisi olevan niin, että olemme vielä heikommassa asemassa.

RIKU: Nyt alan vihdoin ymmärtää huolestuneisuutesi. Filosofien intentio näyttää sinusta liian typistävältä, ja intuitiosi vetää toiseen suuntaan: Jumalasta puhuvan kielen on oltava ainakin jossain mielessä erilaista kuin hevosista käytettävä kieli. Olen muuten minäkin opiskellut hieman teologiaa, ja olen havaitsevani puheessasi hieman saksalaista aksenttia. Muistan kuinka minulle nuorena miehenä opetettiin, kuinka eräät saksalaiset teologit muotoilivat tuonsuuntaisia ajatuksia.

RAULI: Huomaan, kuinka korvasi on tarkka. Olen tosiaan istunut eräiden saksalaisten jalkojen juuressa ja heidän konebiittinsä tahti on tarttunut osittain minuunkin.

RIKU: Ennen kuin rytmi vie sinut kokonaan mukanaan olisi varmaan syytä hiljentää hieman tahtia ja miettiä tarkemmin mitä äsken sanoit. Meillä analyyttisilla filosofeilla on tapana märehtiä aika kauan yksittäisiä väitteitä, kun sinä taas olet mennyt kovaa vauhtia eteenpäin. Kelataanpa siis nauhaa takaisin alkuun. Voisitko nyt koittaa hieman analyyttisemmin tiivistää sen, mitä olet väittänyt?

RAULI: No tottahan toki. En itse juuri tuosta väitteiden tiivistämisestä niin välitä mutta voinhan yrittää sinun mieliksesi, kun kerran siitä niin paljon tykkäät. Esitin siis väitteen, että uskon sisältö ja filosofian metodit eivät sovi yhteen. Esitin sitten sen perusteeksi väitteen, jonka mukaan filosofian menetelmät eivät sovi uskon sisällön tarkasteluun, koska uskon kohde ja siitä käytetty kieli ovat hyvin erilaisia filosofian kohteisiin nähden. Väitin jotakuinkin niin, että koska mikään kieli ei pysty tavoittamaan Jumalaa, on uskonnollinen kieli runollista ja ei-esittävää, ja siten erilaista kuin filosofian tai tieteen kieli.

RIKU: Hyvä. Pääväitteesi oli siis se, että filosofia ja usko eivät sovi yhteen. Kutsukaamme tätä vaikkapa yhteensopimattomuusteesiksi. Ensimmäinen esittämäsi peruste tälle vetoaa inhimillisen kielen luonteeseen. Kutsukaamme tätä väitteeksi kielemme rajoista.

RAULI: Noin kun asian pistät halki, poikki ja pinoon, niin tuntuu ihan huimalta. Olen siis esittänyt pääväitteeni, yhteensopimattomuusteesin, jota olen perustellut teesillä kielemme rajoista.

RIKU: Mainiota! Nyt kun tilanne on selvä, voin yrittää lähteä vastaamaan haasteeseesi. Aloitetaan teesillä kielemme rajoista. Väitit, että kielemme rajallisuudesta johtuen, emme voi oikeastaan puhua Jumalasta. Näin ollen se kieli, jolla Jumalasta yritämme puhua, on jotenkin erilaista kuin ”faktakieli” tai kuvaava kieli. Emme voi kuvata kuvaamatonta.

RAULI: Juuri niin. Filosofit ja tiedemiehet eivät ymmärrä Jumalaa koskevaa kieltä, kun luulevat sen kuvaavan kohdettaan. Onhan aika hassua ajatella, että kielemme, jonka tehtävänä on viitata arkiseen maailmaamme, pystyisi viittaamaan Jumalaan, joka on toki kaiken arkisen maailmamme tuolla puolen. Filosofit ja tiedemiehet siis yrittävät epätoivoisesti puhua sellaisesta, mistä ei voida puhua. Samalla he tekevät käyttämistään puheenparsista epäjumalia.

RIKU: Minua vaan ihmetyttää muutama seikka. Minusta päättelet tuossa aika omituisesti, kun väität että kielemme tehtävä on viitata arkiseen maailmaamme eikä se sen takia sovellu arkisen maailmamme tuolle puolen menevistä asioista puhumiseen.

RAULI: Miten niin?

RIKU: Ajattelepa seuraavaa. Kun viisaat insinöörimme kehittivät teflonin, sen tarkoituksena oli suojata avaruusaluksia kitkalta. Tämä oli se tarkoitus, johon se oli suunniteltu. Kävi kuitenkin myöhemmin ilmi, että jos paistinpannuja päällystetään teflonilla, niillä on eri kiva paistaa lettuja ja muuta, ja ne on helppo pitää puhtaana. Se, mitä tässä tapahtui, oli se, että jokin, mikä oli suunniteltu ihan toiseen käyttöön, toimikin varsin hyvin ihan toisessa käytössä.

RAULI: En nyt ihan ymmärrä, mitä teflon liittyy tähän meidän kieleemme.

RIKU: Se, mitä yritän tässä teflonillani sanoa, on se, että päättelyssäsi kielen tehtävistä on aika iso ongelma. Päättelet nimittäin samalla tavalla kielestä, kuin se, joka väittäisi, ettei teflon sovellu pannujen päällysteeksi, koska se on alunperin suunniteltu ja tarkoitettu avaruusalusten pinnoitteeksi. Ja tämähän kuulostaa ihan hassulta väitteeltä. Yhtä hassua on väittää, että koska kielemme tarkoituksena on puhua arkisesta maailmastamme, se ei yksinkertaisesti voi soveltua puhumaan Jumalasta, joka on tämän arkisen maailman tuolla puolen. Mutta tässähän on selvä virhepäätelmä, jonka teflon osoittaa.

RAULI: Taidat nyt alkaa tajuta, mitä tarkoitat. Tefloni voi sopia pannujen päällysteeksi, vaikka se onkin suunniteltu muuhun. Samaan tapaan kieli voi sopia puhumaan sellaisesta, josta puhumiseen se ei ole alunperin tarkoitettu. Jos tämä esimerkki pätee, niin emme voi päätellä siitä, että kielemme on suunniteltu puhumaan arkimaailmastamme siihen, ettei se voisi missään olosuhteissa puhua muusta kuin siitä.

RIKU: Juuri näin.

RAULI: Taidat olla oikeassa. Muotoilin asiani aika epäselvästi aluksi. Tarkoituksenani ei ollutkaan päätellä tähän tapaan. Kiitos, kun kiinnitit tähän huomiota. Yritin kumminkin sanoa, että kielemme ei sovellu Jumalasta puhumiseen ollenkaan, koska Jumala ei ole mitään sellaista, josta meillä olisi mitään kokemusta. Kysymys onkin siis puheen kohteesta, ei kielen kyvyttömyydestä.

RIKU: No niin! Mutta tämähän on jo ihan eri väite, kuin väite kielemme rajallisuudesta. Nythän sinä puhut jo kokemuksemme rajallisuudesta ja Jumalan toisenlaisuudesta suhteessa mihinkään tuntemaamme.

RAULI: Tästähän minun pitikin puhua. Yritän tässä nyt sanoa, että emme näin rajallisina olentoina voi tietääkään Jumalasta mitään. Jos liitämme Jumalaan mitään ominaisuuksia, on meidän heti tunnustettava, ettei Jumalalla sellaisia ominaisuuksia itse asiassa ole. Voimme puhua Jumalasta vain vertauksin.

RIKU: Taas minua vaivaa noissa sinun väitteissäsi sama ongelma kuin aikaisemminkin. Väität kovasti, että Jumalasta ei voi puhua kuin vertauksin eikä häneen voi liittää mitään ominaisuuksia kieltämättä niitä. Ihmettelen vain, mistä sinä oikein tiedät nämä vallan mysteeriset asiat. Jos olet oikeassa, niin Jumalalla kuitenkin on ainakin yksi ominaisuus: häneen ei voi liittää mitään ominaisuuksia, jotka voimme käsittää. Tämähän on itsessään ominaisuus, jonka väität tietäväsi. Sinun pitäisi siis johdonmukaisuuden nimissä kieltää tämäkin.

RAULI: Ahaa… Annapa kun hetken mietin. Itse asiassa en haluakaan sanoa, että Jumalan ominaisuuksista ei voida tietää yhtikäs mitään. Sen sijaan haluan sanoa, että Jumalasta voidaan sanoa erittäin vähän. Sinä puolestasi haluat nähtävästi sanoa Jumalasta kovin paljon. Mutta emmehän me voi vaan ajatella, että meillä on ikään kuin teoria Jumalasta, joka on tosi tai epätosi. Ei Jumalasta voi puhua tällä tavalla, koska hän ylittää kaikki kuvaukset. Pahimmillaan tämä johtaa siihen, että teoriastamme tulee meille jumala oikean Jumalan paikalle. Sinä haluat nyt vain pakottaa valtavan Jumalan oman pääsi systeemien sisälle.

RIKU: No enhän minä nyt sitä halua ja ymmärrän toki, että Jumala on minun käsityksiäni suurempi. Huomautanpa kuitenkin, että sinä harjoitat taas epäjohdonmukaista päättelyäsi. Sanot nimittäin ensin, että Jumala ylittää kaikki kuvaukset ja siitä sitten päättelet, että emme voi sanoa Jumalasta mitään.

RAULI: Eihän tässä ole mitään ihmeellistä: jos kerran Jumala ylittää kaikki kuvaukset, niin emme voi sitten tietää hänestä tai hänen ominaisuuksistaan mitään.

RIKU: Minusta sinulla on tässä myös vanha kunnon olkiukko painissa itsesi kanssa. Pelkäät, että ihmiset sotkevat Jumalan häntä koskeviin lauseisiin ja luovat näin epäjumalan itselleen. Mutta eihän kukaan ole tällaista väittänyt tai tällaista sotkua tehnyt! Minusta sinun vaihtoehtosi ovat turhan yksinkertaiset. Sinun mukaasi meillä on yhtäältä kohdettaan jotenkin puhtaasti ja siististi kuvaava kieli ja toisaalta täysin ei-kuvaava, runollinen kieli. Tämähän on ihan harhaanjohtava tapa ajatella. Ihan kovatkin tieteenfilosofit esimerkiksi tunnustavat auliisti, ettei tieteen kieli kuvaa arkikokemuksen takana olevia kohteitaan missään puhtaassa tai siistissä mielessä. Tieteen kielet ovat ikään kuin malleja tai karttoja, joilla hahmotamme todellisuutta, jonne meillä ei ole suoraa pääsyä.

RAULI: Mutta katso nyt: sanot tuossa itsekin, että tieteen kieli on runollista kieltä.

RIKU: Ymmärrät minua nyt väärin. Yritän vain sanoa, että jopa ne kielenkäytön tavat, jota sinä, tai saksalaiset opettajasi, pidätte ”insinöörikielinä” tai todellisuutta kuvaavina eivät itse asiassa pyri tiivistämään todellisuutta itseensä. Miksi emme voisi ajatella samalla tavalla Jumalaa koskevasta kielestä? Tunnustan auliisti, että Jumala ylittää aina kuvauksemme. Minä en kuitenkaan tyydy tähän tai sinun tapaasi julistaa, että emme voi puhua Jumalasta mitään. Voisimme sen sijaan ajatella, että puheemme Jumalasta on kyllä rajoittunutta, mutta se voisi periaatteessa onnistua kuvaamaan joitakin Jumalan ominaisuuksia samaan tapaan kuin kartat tai mallit kuvaavat todellisuutta, jota ei voi koskaan vangita yhdelle mallille tai kartalle. Kyse ei ole siitä, että Jumala jotenkin voitaisiin vangita kielellämme, vaan siitä, että jotkut kuvaukset Jumalasta ovat lähempänä totuutta kuin toiset.

RAULI: Alan ymmärtää mihin olet pyrkimässä. Mieleeni juontuukin jostain opintojen alkuajoilta tuon keskiajan teologin, Tuomas Akvinolaisen, idea uskon analogiasta. Tuomaan mukaan nähtävästi uskon kieli toimii oikeastaan kuvaamallasi tavalla. Tuomaan järkeilyn mukaan puheemme voi viitata Jumalaan tavalla tai toisella, koska Jumalan ja maailman välillä vallitsee yhteys, nimittäin luomisen kautta.

RIKU: Juuri näin, juuri näin. Luonnollisen maailman ja Jumalan välillä on yhteys, yhteys, jonka olemassaolo mahdollistaa sen, että filosofialla voi olla ote Jumalaan – hyvin rajallisesti mutta voi kuitenkin olla.

RAULI: Hmm… Nyt kun esität asian noin, niin minun täytyy hieman jalostaa kantaani; mutta huoleni eivät silti ole vielä kokonaan haihtuneet. Olen katsos huolissani siitä, kuinka kristinuskon mukaan ilmoitus on historiallista. Mutta kuinka jokin yksittäinen historiallinen tapahtuma voi sisältää universaalin merkityksen? Kuinka yhden juutalaisen miehen elämällä ja kuolemalla voi olla merkitystä meille? Jos meillä on vain historian yksittäiset tapahtumat, niin mistä me voimme tietää, että ne jollakin tavoin viittaavat itseään suurempaan, tai että historian tapahtumat ylipäätään kertovat meille mitään universaalia. Tai jos vielä yksinkertaistan: jos on periaatteessa mahdollista, että kieli voi viitata Jumalaan niin mistä me oikein tiedämme, että se oikeasti viittaa Jumalaan, ja mihin jumalaan kaikista mahdollisista jumalista?

RIKU: Nyt alkaa vaikuttaa siltä, että alamme siirtyä kielifilosofian parista metafysiikkaan… Ja se tuo mieleeni muistoja omista nuoruusvuosistani teutoonien maassa. Jos sallit, ajattelen hieman ääneen ja yritän hahmottaa sitä mitä juuri sanoit.

RAULI: Kaikin mokomin.

RIKU Korjaa minua jos olen väärässä, mutta eikö joku esittänytkin, kuinka protestanttinen, ja varsinkin luterilainen, lain ja evankeliumin erottamisen periaate, kohotettiin koko teologiaa jäsentäväksi periaatteeksi. Myöhemmin tämä tulkittiin uudelleen eksistentiaalisen filosofian lävitse. Näin syntyi kaksi eksistenssin tapaa: henki ja kirjain, evankeliumi ja laki, vapaus ja orjuus, autenttinen ja epäautenttinen olemismuoto. Evankeliumin tarkoitus on vapauttaa meidät kaikenlaisista rakenteista, jotka rajoittavat eksistenssiämme. Yksi näistä rajoitteista on objektivoiva ajattelu, joka on kiinnostunut ”tieteellisestä”, aina, kaikille ja kaikkialla voimassa olevasta, totuudesta. Tämä näkökulma unohtaa historian ja sen taustan mistä ajatuksen nousevat ja jota vasten ne kehittyvät.

RAULI: Et ole ainoastaan tarkkakuuloinen, vaan oppineisuutesi on tosiaan laajaa.

RIKU: Jos sallinet, jatkan hieman. Näin nousi esiin ”protestanttinen periaate”, jonka mukaan kaikki uskonnolliset ilmaisut on alistettava kritiikille, yhä uudestaan ja uudestaan; samaan tapaan kuin Luther aikanaan haastoi katolisen kirkon auktoriteetin. Protestanttinen periaate rakentuu lain ja evankeliumin dialektiikalle, joka nostetaan irti alkuperäisestä kontekstistaan ikuiseksi periaatteeksi. Näin laki ilmenee aina pahana ja negatiivisena asian, josta evankeliumi meidät vapauttaa. Lopulta koko todellisuus tulkitaan tämän dialektiikan lävitse, jolloin se, mikä on rajoittavaa, on aina lakia, josta evankeliumi haluaa meidät vapauttaa. Vastakkain ovat rajallinen muoto ja vapauttava armo.

RAULI: Juuri näin. Kuuntele kun lainaan erästä tekstiä, jossa tuo periaate ilmaistaan kirkkaasti:  ”Protestantismi esittää, että armo ilmestyy elämän hahmon lävitse, joka säilyy omana itsenään. Jumalallinen ilmestyy ihmisyyden kautta Kristuksessa, historiallisen kirkon heikkouden kautta, sakramentin rajallisen materian kautta. Jumalallinen ilmestyy rajallisten asioiden kautta niiden transsendenttina merkityksenä. Armon muodot ovat rajallisia muotoja, ja ne osoittavat itsensä ulkopuolelle. Armo on ikään kuin valinnut nämä muodot, jotta se ilmenisi niiden kautta, mutta armo ei muuta niitä siten, että ne tulisivat identtiseksi jumalallisen kanssa. Protestanttinen kritiikki kieltää armon ilmestymisen rajallisten muotojen kautta siten, että armo samaistuu rajallisiin muotoihin. Tällainen samaistaminen, protestanttisen periaatteen mukaisesti, on demonista hybristä”.

RIKU: Tuttua huttua. Moni asiaa kuulostaa aivan oikealta, jopa itsestään selvältä, ellei peräti tarkoituksettomalta. Mutta miksi hyökätä noin vahvasti, jopa demonisoiden, jotakin itsestään selvää asiaa vastaan? Taustalla on pakko olla jotakin enemmän kuin vain karkean, jopa maagisen, katolisen kansanhurskauden kritiikki.

RAULI: Totta. Kirjoittaja yrittää löytää tasapainon muodon ja armon välillä siten, että meidän ei tarvitsisi olla minkään erityisen ja yksittäisen muodon vankeja, mutta meillä silti olisi yhteys siihen mitä jotkut kutsuvat Jumalaksi ja jotkut vain äärimmäiseksi riippuvuuden tunteeksi.

RIKU: Olennaista näyttäisi nyt siis olevan kuinka muodon ja sisällön välinen suhde määritetään. Jos ne erotetaan, puhe käy mahdottomaksi. Ja samaistaa niitä ei voi, koska inhimillinen kieli ei koskaan edes pysty sellaiseen.

RAULI: Tämä on totta. Kysymys on vaikea, enkä oikein tiedä kuinka siihen vastaisin.

RIKU: Olet siis epäileväinen saksalaisia opettajiasi kohtaan?

RAULI: En mahda sille mitään, mutta jokin heidän laulussaan saa sieluni levottomaksi, vaikka ruumiini tahtoisikin antaa rytmin viedä mukanaan.

RIKU: Tunge siis jo vahaa korviisi sillä aikaa, kun minä teippaan sinut kiinni mastoon. Samalla voit tarkentaa mikä mielestäsi tuossa aiheuttaa levottomuutta.

RAULI: Minusta tuntuu, että protestanttiseen periaatteeseen on sisäänkirjoitettu ongelma. Toisaalta pyrkimyksenä on lähteä liikkeelle historiasta ja sen liikkeestä, mutta samalla historiaan päästään käsiksi vain universaaliksi käsitetyn periaatteen kautta.

RIKU: Tarkoitat siis, että ennen kuin historia voi sanoa meille mitään, se täytyy vetäistä sellaisen seulan läpi, joka karsii siitä kaikki yksittäiset, kontingentit ja muut vastaavat piirteet?

RAULI: Tätä juuri tarkoitan. Näin ollen mikään historian yksittäinen tapahtuma ei voi olla merkitsevä, koska yksittäisillä tapahtumilla ei voi olla universaalia merkitystä.

RIKU: Puhut nyt G. E. Lessingin kuuluisasta rumasta ojasta, jonka yli ei voi hypätä. Toisella puolella on muutoksenalainen historia ja toisella puolella ikuinen totuus. Oja on niin leveä, että pisinkään loikka ei riitä sitä ylittämään.

RAULI: Tismalleen. Saksalaisten keino ylittää Lessingin oja perustui yksittäisten historian tapahtumien pysyvien merkitysten kieltämiseen. Niitä ei poisteta kokonaan, niiden merkitys vain suhteellistetaan ja muutetaan jonkinlaiseksi eksistentiaaliseksi periaatteeksi. Meillä on kussakin ajan hetkessä joitakin merkkejä, tapahtumia ja sanoja; me teemme niillä kussakin ajassa parhaamme, mutta toisessa ajassa ne ovat toiset. Merkkeihin ei saa takertua, ne muuttuvat, mutta niiden takana oleva eksistentiaalinen todellisuus ei muutu. Merkkejä ei vain voi muuttaa, vaan niitä tulee muuttaa. Tähän meitä vaatii sekä tajumme siitä että olemme heitettyjä historian alati muuttuvaan virtaan sekä Lutherin esimerkki. Kirkkoa on aina uudistettava. Ecclesia semper reformanda est.

RIKU: Tuo viimeinen lause on muuten peräisin 1600-luvulla vaikuttaneilta hurmahengiltä, eikä Lutherilta. Sen käytössä kannattaisi olla aika varovainen.

RAULI: Tiedän. Tiedän. Yritinkin vain karrikoida hieman. Mutta kuulisin nyt mielelläni, miten sinä ratkaisisit tämän ongelman.

RIKU: Niin, tuossahan on nyt kaksi ongelmaa: nimittäin tuo sinun protestanttiseksi periaatteeksi kutsuma normi sekä sitä ajava väite historian luonteesta.

RAULI: Juuri näin. Pystytkö ratkaisemaan nämä ongelmat?

RIKU: En ole varma, koska minun on vaikea uskoa, että kyseessä on todellakin ongelma. Kutsukaamme siis Lessingin periaatteeksi sitä, että historiasta ei voida johtaa yleisesti päteviä väitteitä ja sääntöjä. Ensinnäkin tällainen periaate on vaarassa joutua oman itsensä uhriksi: eikö periaate itse ole jossakin historiallisessa tilanteessa syntynyt universaali periaate? Jos näin on, niin se kumoaa itse itsensä.

RAULI: Tarkoitat siis sitä, että jos Lessingin periaate on totta, niin se tekee itsensä tyhjäksi, koska se itse on historiallisessa tilanteessa syntynyt universaali sääntö tai periaate?

RIKU: Juuri tätä tarkoitan.

RAULI: Onhan tuo totta, mutta sinä nyt vääntelet ja kääntelet tätä periaatetta vähän liikaa. Ei sen tarkoitus olekaan olla jokin perimmäinen totuus historiasta ja filosofiasta, vaan sen tarkoitus on sanoa, että meidän on hyvin vaikea päästä historian tapahtumista yleisiin filosofisiin periaatteisiin. Tämä johtuu siitä, että historia on meille aina tulkittua historiaa. Tulkitsemme historiaa aikamme käsitteillä eikä meillä ole pääsyä historiaan itseensä, siihen mitä todella on tapahtunut.

RIKU: Nyt osuit naulan kantaan: Lessingin periaatteeseen sisältyy omituinen sotku tulkintamme ja itse historian välillä. Kun sanot, että meillä ei ole pääsyä historiaan itseensä vaan ainoastaan sen tulkintoihin, asetat tulkinnan ja historian oudosti vastakkain.

RAULI: Eihän tässä ole mitään outoa. Jos kerran emme voi ymmärtää historiaa ilman tulkintaa, niin eikö juuri silloin historia sellaisena, kun se itsessään on ilman tulkintaa, livahda näpeistämme?

RIKU: No eihän se livahda. Yrität tässä samaa temppua kuin tuossa aikaisemmin kielen kohdalla. Se, että tulkinta on välttämätöntä historian ymmärtämiseksi, ei tarkoita sitä, että kaikki tulkinnat olisivat yhtä hyviä. Tulkintamme historiasta perustuvat sille aineistolle, mikä meillä on käytössämme, ja tätä aineistoa voidaan käyttää arvioimaan erilaisia tulkintoja. Minusta voisimme aivan hyvin ajatella, että tulkintamme historian tapahtumista ovat malleja, joiden totuutta voimme arvioida sen todistusaineiston perusteella, joka meillä on. Näin ollen ei ole minusta ollenkaan mahdotonta, että voisimme tietää oikeasti historiasta jotakin.

RAULI: Mutta entä sitten historian partikulaarisuus ja filosofiset universaalit? Eivätkö historian tapahtumat ole niin riippuvaisia ympäristöstään ja ihmisten tahdosta, että mitään yleisiä lakeja ei ole? Ajattelepa nyt vaikka Ranskan vallankumousta. Siihen johtaneet syyt ovat Ranskan ja koko Euroopan historiassa, sen ajan ihmisten ajatuksissa ja yhteiskunnallisessa ja kulttuurillisessa kehityksessä. Ei sen pohjalta voida tehdä mitään yleistyksiä vallankumouksista, ihmisistä tai maailmasta yleensä. Historia on vain toisiaan seuraavien tapahtumien kaoottinen virta, ei sitä ohjaa mikään historian tai kulttuurin ulkopuolinen vaikutus.

RIKU: Olisin kyllä tuosta eri mieltä. Minusta sinä nyt eristät historian kaikesta muusta. Näytät olettavan, että ihmisluonto on täysin historiallisten olosuhteiden määräämää ja että kunkin ajan ajattelu on täysin riippuvaista ympäristöstään. Miksi meidän pitäisi ajatella näin? Eikö sinustakin ole totta, että on olemassa jotain sellaista kuin ihmisluonto? Ihmisten toimissa on toisinaan jotain samaa ympäristöstä riippumatta ja ihmisillä on toistuvia ajattelutapoja.

RAULI: Voihan tuo olla tottakin mutta itse en kyllä juuri näe samankaltaisuutta ihmisten, tai ainakaan eri aikakausien ihmisten, välillä. Me, jotka luemme kirjamme hehkulampun valossa, olemme hyvin erilaisia kuin ne, jotka käyttivät kynttilää.

RIKU: Viittaat taas saksalaisiin ystäviisi, mutta olennaista ei tässä ole universaalisuuden määrä vaan sen mahdollisuus. Jotta Lessingin periaate voisi estää sen, että historian avulla voitaisiin päästä yleisiin periaatteisiin tai jopa tietoon Jumalasta, niin sen pitää olla ehdoton. Sitä se ei näytä olevan, kuten itsekin myönnät. Ajattele vielä Ranskan vallankumousta. Minusta voisi hyvinkin väittää, että siinä on jotain samaa kuin muissakin vallankumouksissa. Sen taustalla on ainakin joitakin yleisiä ajattelutottumuksia ja historian lainalaisuuksia. Itse vallankumous ei siis ole mikään ”kaoottinen, sattumanvarainen virta”, vaan siinä on juoni, järjestys. Voimme ainakin yrittää ymmärtää sitä ja se voi kertoa meille jotain ihmisestä yleisesti.

RAULI: Minusta sinä puolestaan oletat liian paljon: puhe ihmisluonnosta, puhumattakaan historian yleisistä laeista on minusta aika epäilyttävää. Haiskahtaa siltä, että olet kaiken ajattelun rappioittavan luonnontieteen lumoissa. Ei inhimillisen kulttuurin ja historian maailmassa ole luontoa tai luonnonlakeja. Ihminen ei ole osa luontoa eikä hän toimi fysiikan säännönmukaisuuksien mukaan.

RIKU: En minä väittänytkään, että ihminen ja hänen historiansa olisivat samalla tavalla säännöllisiä kuin fysiikan tutkima luonto. Väitin kuitenkin, että ihmisen ajattelussa ja käyttäytymisessä voisi olla joitain säännönmukaisuuksia. Nämä säännönmukaisuudet antavat meille ainakin jonkinlaisen mahdollisuuden johtaa historiasta yleisiä periaatteita, tai ainakin nähdä joidenkin yleisten lainalaisuuksien toimintaa historiassa. En tässä yritä tehdä historiaa fysiikaksi mutta vastustan sitä, että historia nähdään ihmisten sattumanvaraisten ajatusten ja halujen leikkikenttänä.

RAULI: Silti protestanttinen periaate vaikuttaa minusta intuitiivisesti oikealta: kirkkoa ja jumalapuheen muotoja pitää aina uudistaa.

RIKU: Mutta etkö tuossa aiemmin sanonut protestanttisen periaatteen olevan se, että jumalapuhe pitää aina altistaa kritiikille? Tämä on eri asia, kuin sen jatkuva muuttaminen. Emmekö voisi uskoa, että joskus jumalapuhe kestää sitä kohtaan esitetyn kritiikin?

RAULI: Jumalapuheessa ei voi olla mitään kovaa ydintä, koska Jumala on meille tavoittamaton. Kaikki Jumalaa koskevat ilmaisut on aina voitava arvioida ja kirjoittaa uudelleen.

RIKU: Tästähän me jo puhuimme aikaisemmin, joten sanon vain muutaman jutun. Jumalapuhetta pitää minustakin arvioida ja muuttaa tarpeen mukaan, mutta tuolla muuttamisella on aina jokin perusta. Ja kuten väitin aiemmin, puhe Jumalasta muuttuu mielettömäksi, jos emme oleta, että voimme saada Jumalasta edes jonkinlaista tietoa. Jos muuttelemme jumalapuhetta sattumanvaraisesti, niin emme enää tiedä, mistä puhumme. Eikö jumalapuheen päämääränä ole totuus Jumalasta?

RAULI: Kyllä, mutta tuo totuus on mahdoton tietää.

RIKU: Mutta Rauli hyvä, et voi tietää tuota tuntematta Jumalaa, jonka puolestaan väität olevan mahdotonta.

RAULI: Niin. Huomaankin nyt, että kuljen kehässä. Voin kieltää jumalatiedon mahdollisuuden vain myöntämällä sen. Mutta onko meillä oikeastaan muuta mahdollisuutta?

RIKU: Minusta voisimme ajatella niin, että samoin kuin tiede, jumalapuhe pyrkii totuuteen kohteestaan. Se missä määrin tuo totuus voidaan saavuttaa on vaikea kysymys, mutta emme voi sulkea totuuden mahdollisuutta periaatteessa pois. Jos protestanttinen periaatteesi tarkoittaa sitä, että mallimme Jumalasta voivat muuttua, niin allekirjoitan tämän. Kirkon historiassa tämä näkyy jo siinä kuinka Uusi testamentti avaa uudenlaisen kuvan Jahveen, ja kuinka hellenistinen filosofia antaa työkaluja teologiseen pohdintaan alkukirkon aikana. Tieteessä on ihan sama juttu: teoriat voivat muuttua ja ovat harvoin lopullisia. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että totuus on saavuttamaton meille. Voisimme ajatella teologiassakin, että protestanttinen periaate ajaa eteenpäin prosessia, jossa päädymme yhä todempiin teorioihin Jumalasta, mutta tämä prosessi on äärimmäisen hidas, kuten filosofian kehitys yleensäkin.

RAULI: Mutta tuohan vie meidät loputtomiin uskonsotiin, jossa kiistelemme maailman tappiin asti siitä mikä ilmaisu nyt sitten paremmin tai todemmin kuvaa Jumalaa ja mikä ei.

RIKU: En väittänytkään, että me, hopsista vain, olisimme kaikki yhtä ja samaa mieltä, jos hylkäisimme saksalaisten seireenien laulun. Väitin ainoastaan, että keskustelussa on jokin mieli, jos edes ajattelemme sen tavoittelevan jonkinlaista yleispätevää totuutta. Jos näin ei ole, voimme kaikki lähteä täältä himaan ja alkaa tehdä jotakin järkevämpää, kuten vaikka kuvaamaan kissanpennuista videoita ja postaamaan niitä youtubeen.

RAULI: Minusta kissanpentuvideot ovat tosi hauskoja. Oletko nähnyt sen, jossa kissa roikkuu kynsillään ylösalaisin kattuparrussa.

RIKU: Olen, se on tosi hauska.

RAULI: Minusta tuo ylösalaisin katossa roikkuva kissa on hieno kuvaus absoluuttisesta riippuvaisuuden tunteesta, joka on meille kaikille yhteinen. Eikö tällainen olemiseen itseensä keskittyvä lähestymistapa olisi kuitenkin sittenkin parempi kuin tuo kieleen keskittyvä mallisi. Eikö Karl Barth sanonut että Jumala voi puhua meille vaikka kuolleen koiran kautta, miksei siis katossa roikkuvan kissan?

RIKU: No mitä tuo riippuvainen kissasi sitten meille sanoo?

RAULI: Että on hyvä tarrautua ja riippua kiinni, eikä saa luovuttaa.

RIKU: Anteeksi vain, mutta tuo oli kyllä sellainen latteus, että melkein nukahdin ennen kuin sait lauseen loppuun.

RAULI: Jotkut latteudet ovat tosia.

RIKU: Niin varmasti ovat, mutta kerropa minulle miksi?

RAULI: Ai miksikö ei saa luovuttaa? No, koska on hyvä pitää kiinni siitä minkä kokee oikeaksi.

RIKU: Anteeksi taisin taas torkahtaa hieman. Toistit saman asian vain uusilla sanoilla.

RAULI: Mitä oikein ajat takaa?

RIKU: Ensinnäkään et selvästikään voi ajatella, että mikä tahansa periaate on kiinni pitämisen arvoinen.

RAULI: No en tietenkään. Esimerkiksi natsismi, fasismi, kommunismi ja muu kaikenlainen suvaitsemattomuus ovat sangen vastenmielisiä aatteita.

RIKU: Miksi?

RAULI: Eihän tuohon voi vastata mitään. Ne vain ovat. Kaikkihan sen tietävät.

RIKU: Ikävä kyllä, eivät tiedä.

RAULI: Kaiketi pyrit jälleen johonkin filosofiseen niksautukseen, joka saa minut näyttämään keskinkertaiselta ajattelijalta.

RIKU: Älä vähättele itseäsi, vaan keskity nyt ongelmaan. Huomaatko, että yrität vastustaa ”teknistä ajattelua”, joka objektivoi kohteensa, mutta teet tämän kohottamalla jumalapuheen kohteen sellaiseen sfääriin, jossa sillä ei oikeastaan ole enää mitään väliä. Se kykenee tuottamaan ainoastaan latteuksia, periaatteita jotka ovat niin yleisluontoisia, että ne eivät sano yhtään mitään tai joita voidaan tulkita miten huvittaa. Halveksumillasi aatteilla on yhtä suuri oikeus olemassaoloon noilla perusteilla, kuin juutalais-kristillisellä humanismilla.

RAULI: Mutta natsismi ja muut kauheudet eivät heijasta autenttisesti olemisen todellista luonnetta…

RIKU: Tiedät varsin hyvin, että henkilö joka kehitteli nuo kannattamasi aatteet oli natsi ja hänen mielestään kansallissosialismi ilmaisi autenttista olemista oikein pätevästi.

RAULI: No, Heideggerilläkin oli muutamat puutteensa…

RIKU: Kaikki kunnia Heideggerille silloin, kun kunnia hänelle kuuluu, mutta teologian lähteeksi hän on minusta kehnohko.

RAULI: Perustele kantasi.

RIKU: Heidegger vastustaa teknistä järkeä ja objektivoivaa otetta maailmaan, ja hän haluaa pelastaa historian ainutkertaisuuden. Mutta tällöin aktuaaliset tapahtumat ja historia menettävät merkityksen. Tai oikeastaan niillä ei enää ole kommunikoitavissa olevaa merkitystä, vain subjektiivinen merkitys, joka vaihtelee yksilöstä toiseen. Ikkunasta lentävät pihalle sellaiset asiat kuin yhteinen ihmisyys, ihmisen luontainen arvokkuus ja avoimuus Jumalalle. Siksi nuori Heidegger kohottaa kätensä natsitervehdykseen ilman omantunnontuskia. Ei ole mitään universaalia, on vain tämä historian hetki. Mutta ironisesti juuri tästä syystä hän ei voi antaa arvoa historialle. Kiellettyään universaalin, historia menettää merkityksensä. Asioilla ei ole enää mitään ’luontoa’ eikä päämäärää. Nietzscheläisellä kielellä ilmaistuna: on vain tahto, joka tahtoo tahtoa.

RAULI: Mutta eikö Heidegger kuitenkin halunnut vapauttaa meidät idolisoivista jumalakuvista, jotka tulevat meidän ja oikean Jumalan väliin? Eikö hänen intentionsa ollut lopulta sama kuin Barthin: oikean Jumalan tunteminen.

RIKU: Intentio saattoi olla sama, mene ja tiedä, mutta metodi oli huono. Vastustaessaan teknistä ja objektivoivaa järkeä, hän kuitenkin haluaa luoda siistin ja puhtaan järjestelmän, jota kielen ja historian partikulaarisuus ei saastuta. Siksi ihminen lopulta katoaa hänen järjestelmässään, ja lienee tarpeetonta korostaa, että tällöin katoaa myös eräs ristiinnaulittu juutalainen: mitä hänelle ja hänen ruumiilleen lopulta tapahtui ei ole enää kiinnostavaa.

RAULI: Huomaan kyllä, että Heideggerin muistokirjoitus Jumalalle on luonteeltaan toisenlainen kuin vaikkapa Akvinolaisen hiljaisuus ristiinnaulitun mysteerin äärellä.

RIKU: Tuossa on kaksi varsin erilaista kuvaa todellisuudesta.

RAULI: Toinen käskee meidän vaieta. Toinen käskee meidän painaa päämme ja kohottaa kätemme kiitokseen. Mutta kumpi niistä on totta?

RIKU: Totta sinulle, totta minulle vai totta kaikille?

RAULI: Kaipa pelkkä subjektiivinen totuus ei oikein ansaitse totuuden nimeä.

RIKU: Mutta nytpä tämä keskustelu vasta muuttuukin kiinnostavaksi…

Artikkeli julkaistu alun perin Perusta-lehden numerossa 3/2011.

Kuva: Superfamous@Flickr.com. CC BY 3.0.